Muutosten jälkeen Venäjällä oli ilmassa toivo demokraattisesta kehityksestä, joka kuitenkin osoittautui pian ennenaikaiseksi. Alkoivat taloudellisen epävarmuuden vuodet, Tšetšenian-sota, vuoden 1993 perustuslaillinen kriisi, Jeltsinin terveydenheikkeneminen ja niin edelleen. Epävarmuuden vuosikymmenen jälkeen nuoren energisen Vladimir Putinin nousu Venäjän johtoon Jeltsin seuraajaksi keväällä 2000 otettiin sekä Venäjällä että maailmalla helpottuneena vastaan. Tällöin tuskin kukaan osasi aavistaa, että sama henkilö olisi käytännössä ainut ehdokas Venäjän presidentiksi myös keväällä 2012.

Viimeiset kaksitoista vuotta Venäjällä on eletty Putinin johdolla ja nyt näyttää, että edessä on seuraava vastaava kausi. Toteutuessaan lähemmäs neljännesvuosisadan valtakausi kilpailisi jo entisen Neuvostoliiton johtajien kanssa. Lännessä on viimeiset vuodet arvuuteltu, mikä on Venäjän johtokaksikon vallanjako ja tulevaisuuden suunnitelmat. Eilen ne paljastuivat ja kävi ilmeiseksi, että Putin ollut taustalla vallankahvassa myös Dmitri Medvedevin toimiessa välikauden Venäjän presidenttinä.

Suurin uhkakuva Venäjän kehityksessä ei ole muutos vaan muutoksen puute. Pidemmän päälle pelkkä kova järjestys ja talouden kasvu, joka voi sekin taittua, ei välttämättä riitä takaamaan Venäjän myönteistä yhteiskunnallista kehitystä. Pysähtyneisyyden ajat ovat jättiläisvaltion historiassa merkinneet patoumaa, joka jossain vaiheessa purkautuu arvaamattomin seurauksin: esimerkiksi 1917 ja 1991. Toivottavaa olisi, että Venäjän nykyisessä johdossa seisahtumisen vaarat tiedostettaisiin ja maassa alkaisi hallintokulttuurin asteittainen demokratisointi, sillä muussa tapauksessa maan kehitys voi saada ennalta arvaamattomia piirteitä.

Putinin ilmoitus paluusta Venäjän presidentiksi on toistaiseksi herättänyt maassamme vähän keskustelua. Toisin oli Neuvostoliiton aikana, kun vaihdoksia naapurimme johdossa seurattiin henkeä pidätellen. Esimerkiksi Nikita Hruštšovin syrjäyttäminen syksyllä 1964 aiheutti presidentti Urho Kekkoselle paljon sydämentykytyksiä ja hän pyrki mahdollisimman nopeasti tapamaan uuden johdon vakuuttuakseen, että suhteet säilyisivät muuttamattomina.

Mihail Gorbatšovin valtaannousu 1980-luvun puolivälissä aloitti kehityksen, joka vei maiden väliset suhteet tasavertaisemmalle pohjalle. Suuret 1990-luvun alun muutokset muuttivat Suomen ulkopolitiikan itäorientaatiota ja mahdollistivat Suomen vapaan osallistumisen Euroopan taloudelliseen integraatioon. Tämä oli ollut koko kylmän sodan ajan Suomen valtionjohdon epäsuorana pyrkimyksenä Neuvostoliiton vastuksesta huolimatta.

Neuvostoliiton aikana maassamme ei juuri muusta puhuttu kuin idän politiikasta. Toisin kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun Neuvostoliitto oli terminaalivaiheessa, Suomen ulkopoliittisen keskustelun huomio on nyt vahvasti Eurooppaan ja sen talouskriisin liittyvissä asioissa.

Historiaa ja maantieteellistä asemaa ei kannattaisi silti unohtaa. Suomen kohtalo on menneiden vuosikymmenten, vuosisatojen ajan ollut niin vahvasti sidottuna Venäjään, että naapurimaamme kehitys vaatisi yhä meiltä nykyistä enemmän tarkkaavaisuutta. Presidentinvaaleissa voitaisiin näin ollen keskustella Euroopan ohella vaihteeksi taas myös idän suhteista sen enempää agendaa ennalta määrittelemättä.