Yksinäisyys kaupungeissa

Olen viimepäinä ollut jakamassa vaalimainoksiani postiluukkuihin eräissä Itä-Helsingin lähiöissä. Asuinalueet ovat vaikuttaneet niin päiväsaikaan kuin iltaisinkin mukavan rauhallisilta. Olen saattanut kiertää valtavan taloyhtiön läpi ovelta ovelle näkemättä montaakaan ihmistä. Pihoilla on ollut vähän leikkiviä lapsia ja ylipäätänsä ihmisiä liikkeellä. Itsessään tämä ei välttämättä kerro mistään kovin kummallisesta, mutta ehkä jotenkin kaipaisi nähdä enemmän elämää - naapuruutta kerrostalojenkin pihoilla.

Sotien jälkeisenä aikana tilanne oli aivan toinen. Pihat kuhisivat elämää. Isäni on kertonut, että kun asui Helsingin Hämeentiellä 1950-luvulla lapsena, talossa oli yli sata lasta, ja kaikki tunsivat toisena. Samoin aikuiset. Tilanne on nykyään aivan toinen. Kerrostalossa on oikeasti jopa paremmat edellytykset muodostaa hyviä naapurisuhteita, kun omakotialueella.

Helsingin Sanomien verkkosivulla näkyy, mikä on aina luetuin nettiuutinen ja tänään se on "Huoltomies löysi muumion vantaalaisasunnosta". Uutinen miehestä, joka oli maannut vuoden kuolleena asunnossaan kenenkään kaipaamatta kiinnostaa kaikkien näiden talousuutisten keskellä kaikkein eniten lukijoita. Mistä tämä kertoo? Uutinen kuvaa valitettavan hyvin sitä, kuinka vähän olemme kiinnostuneet naapureidemme ja lähimmäistemme asioista. Ihminen, jonka elämä ja kuolema huomattiin vasta vuoden päästä, on koko kansan julkisuuden kohteena nyt, kun hänet lopulta löydettiin. Tapaus herättää jälleen ajatuksia ja laittaa meitä pohtimaan yhteiskuntamme arvoja.