Henkilöstömitoitus on kirjattava vanhuspalvelulakiin

Vanhustenhoidon puutteista ja liian pienistä hoitajamääristä on puhuttu viimeiset parikymmentä vuotta.  Monella meistä on omakohtaista kokemusta siitä, ettei omaisen hoitopaikassa ole riittävästi henkilökuntaa. Puheita puutteiden korjaamisesta on kuultu paljon, konkreettisia tekoja on nähty liian vähän.

SDP:n eduskuntaryhmä tuki Savonlinnassa pidetyssä kesäkokouksessaan peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin esitystä siitä, että vanhuspalvelulakiin tulisi sitova henkilöstömitoitus ja linjaus, että hoitajien vähimmäismäärä tulee käyttöön heti lain astuessa voimaan ensi kesänä.

Hoitajien määrän kirjaaminen lakiin on vaikeasta taloustilanteesta huolimatta tai oikeastaan pikemminkin sen johdosta perusteltua. Kokemukset vastaavista tapauksista osoittavat, että jos minimiä ei ole selkeästi määritelty, mennään helposti siitä mistä aita on matalin.

Tukea hoitohenkilökunnan määrän kirjaamiselle lakiin näyttää löytyvän SDP:n ohella useilta muilta hallituspuolueilta. Avoimimmin vastaan haraa kokoomus. Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) arvioi tänään antamassaan lausunnossa, että henkilöstön määrä ei ole ainut kriteeri vanhusten hyvän hoidon ja palveluiden turvaamiseksi. Ei varmasti ainut, mutta käsittääkseni tärkein.

Ilman lisäselvityksiä lienee selvää, että hoitohenkilökunnan liian pieni määrä on ollut yksi vanhustenhoidon suurimmista ongelmista viime vuosina. Ihmetystä näin ollen herättääkin se, että mitä lisäselvityksiä asiasta vielä tarvitaan ja mitä uutta niillä voidaan saavuttaa.Ollaanko kokoomuksessa mahdollisesti huolissaan, että sen kannattamat kuntapalveluiden yksityistämiset eivät tuottaisi yrityksille riittävästi voittoa, jos henkilökunta vaadittaisiin enemmän vai mistä tässä on kyse?

Yhteiskunnan arvopohjaa voidaan arvioida pitkälti sen perustella, miten se kohtelee niitä jäseniään, jotka ovat liian heikkoja itse puolustamaan omia oikeuksiaan.   Tähän ryhmään kuuluvat erityisesti laitoshoidossa olevat vanhukset. Nykyään paremmassa asemassa ovat ne ikä-ihmiset, joilla on äänekkäitä omaisia vaatimassa riittävää hoitoa.   Omaisvalvonta ei kuitenkaan voi olla edellytys hyvälle hoidolle, siksi lakiin on selkeästi kirjattava se, mikä on hoitajien minimimäärä, jotta viranomaiset voivat helpommin valvoa toteutuuko se.

Selvää on, ettei vaikeassa taloustilanteessa valtion menoja voida merkittävästi lisätä. Jostain joudutaan todennäköisesti säästämään, jotta vanhukset saavat paremman hoidon. Todennäköistä on, että sopiva priorisointi kohde löytyy ja suomalaisten enemmistö on valmis hyväksymään linjauksen, kun se heille perustellaan.