Kansalaiset, medborgare!

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti eilen ensimmäisen uudenvuodenpuheensa. Puhetta on sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa arvioitu runsaasti. Puheeseen tyytyväisten ja tyytymättömien rintamalinjat tuntuvat kulkevan yhä pitkälti samoissa kohdin kuin mihin ne jäivät viime keväällä, kun presidentinvaalin toisen kierroksen äänet oli laskettu.

Monet Sauli Niinistön vaalin aikaisista aktiivisista kannattajista kiirehtivät heti puheen päättyä kehumaan uuden presidentin sanoman maasta taivaisiin. Samalla hopeasijalle jääneen ehdokkaan kannattajat eivät löytäneet puheesta oikein mitään hyvää sanottavaa.

Hieman erikoista oli se, että osa Niinistön kansallista eheyttä peräänkuuluttanutta puhetta myönteisesti arvioinneista blogisteista aloitti kiitoksensa Niinistön edeltäjän presidentti Tarja Halosen kaksitoistavuotisen presidenttikauden arvostelulla. Näin siitä huolimatta, että Niinistö itse on esimerkiksi viime elokuussa (HS 15.8.2012 Niinistö näkee Putinin tiukentaneen otetta) Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa antanut avoimesti tunnustusta edeltäjänsä toiminalle ulkopolitiikan alalla. Kansalliseen yksimielisyyteen ja Niinistön peräänkuuluttamaan Suomen tarinaan kuulunee myös se, että annetaan aiempien presidenttien työlle niille kuuluva arvo.

Ehkä johtuen siitä, ettei ensimmäisen kierroksen ehdokkaani ollut mukana toisella polarisoivalla kierroksella saatoin suhtautua vaalin lopputulokseen ja myös presidentin ensimmäiseen uudenvuodenpuheeseen astetta neutraalimmin. En pitänyt sitä täydellisenä puheena, mutta puheena, jossa oli hyviäkin kohtia, vaikka kaikesta ei olisikaan ollut aivan samaa mieltä.

Mistä sitten johtuu, että presidentin puheesta nouse suurempi keskustelu kuin esimerkiksi pääministerin tai valtionvarainministerin kannanotoista, joilla on Suomen politiikan suuntaan käytännössä suurempi paino-arvo?

Taustalla on todennäköisesti sekä vaalitapa että historiallinen perinne, joka viime kädessä tuntuu yhä henkilöityvän meillä Urho Kekkosen persoonaan, vaikka hänen presidenttikauden päättymisestä on tullut kuluneeksi jo yli kolmekymmentä vuotta. Kekkosen tapa johtaa maata neljännesvuosisata kylmän sodan poikkeusolosuhteissa presidentin silloisia valta-oikeuksia täysimääräisesti ja usein niiden ylikin soveltaen vaikutti siihen, että hänen presidenttikauden päättymisen jälkeen parlamentarismia on meillä pyritty presidentinvallan kustannuksella vahvistamaan.

Urho Kekkosen ajan vaalikäytännöt osaltaan johtivat samaan aikaan siihen, että kansan mahdollisuuksia vaikuttaa siihen kuka valitaan seuraavaksi presidentiksi, haluttiin lisätä. Vuonna 1988 olivat rinnakkain valitsijamiehet ja kansanvaali. Vuonna 1994 siirryttiin suoraan kansanvaaliin.

Sekä parlamentarismin vahvistamista että vaalitavan muutosta voi pitää perusteltuina ja tarpeellisina, vaikka suoran kansanvaalin toinen kierros osaltaan näyttää vaikeuttavan sitä että valituksi tullut henkilö voitaisiin nähdä poliittisten ristiriitojen yläpuolella olevana presidenttinä.