Kun vastarannan naapuri kärähtää urkinnasta

Der Spiegel kertoi kesäkuun lopulla tietovuotaja Edward Snowdenin paljastaneen, että Yhdysvallat on pidempään vakoillut EU:n keskeisiä virastoja.  Kiusallista väitettä ei ole amerikkalaisten taholta voitu kiistää, joten se lienee paikkansapitävä.  Vakoilun paljastuminen herättää moraalisen paheksunnan ohella kysymyksen siitä, mitä tarve urkkimiseen kertoo transatlantisten suhteiden nykytilasta.

Yhdysvalloilla ja Euroopalla on pitkä yhteinen historia. Pohdiskelin tätä viime viikolla vieraillessani Ranskan Normandiassa, jossa kävin tutustumassa 69-vuoden takaisiin taistelupaikkoihin. Vierailin myös Omaha-rannan, jossa amerikkalaiset joukot kärsivät kesäkuussa 1944 maihinnousun ensitunteina suuria tappioita, vieressä sijaitsevalla hautausmaalla, johon on haudattu kauas kotoa lähes 10 000 kaatunutta amerikkalaista.

Normandian rannoilla kierrellessä pohti sitä, että mikä oikeastaan sai viime vuosisadan aikana kahdesti sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana amerikkalaiset lähettämään joukkonsa selvittämään eurooppalaista sotaa. Se, että Saksa ensimmäisellä kerralla provosoi ja toisella kerralla julisti Yhdysvalloille sodan, on toki osa selitystä.  Joka tapauksessa maailmanhistoria olisi voinut mennä varsin toisin, puhuisimme Euroopassa nyt mahdollisesti pääkielenä joko saksaa tai venäjää, jos Amerikassa olisi valittu ajatus, että antaa Euroopan hoitaa itse omat ongelmansa.  Ilman heidän apua Hitlerin armeijoita ei olisi välttämättä lyöty tai, jos olisi, ilman Normandian maihinnousua, joka vaati amerikkalaisten resurssit, Neuvostoliitto todennäköisesti olisi ulottanut valtapiirinsä aina Englannin kanaalille asti.

Monissa Normandian kylissä kadun varsilla liehuvat yhä Amerikan liput muistona kesästä 1944. Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteissa on tapahtunut paljon sitten noiden päivien. Kylmän sodan jakolinja halkaisi Euroopan ja sodan jälkeen amerikkalaiset jättivät sekä joukot että taloudelliset resurssinsa Länsi-Euroopan avuksi.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Yhdysvallat on sekä sotilaallisesti että ehkä myös osittain mentaalisesti vetäytynyt Euroopasta.  Näkemykset niin Irakin sodasta kuin terrorisminvastaisen taistelun metodeista ovat usein menneet eurooppalaisten kanssa ristiin. Eniten ymmärrystä niille on löytynyt Britanniasta, jossa lähivuosina saatetaan äänestää kuulumisesta Euroopan unioniin.

Monet Euroopan poliittiset johtajat vaikuttivat Britanniaa lukuun ottamatta, jolla on itsellään oma ilmeisen tehokas nettivakoilukoneisto, varsin aidosti hämmästyneitä siitä, että Yhdysvallat on vakoillut EU:n edustustoja Atlantin molemmilla puolin. Vaikka urkintaa on harrastettu valtioiden välillä yhtä kauan kuin diplomatiaakin, Euroopan ”kaverina” pidetyn suurvallan julkinen kärähtäminen urkinnasta oli silti kiusallista ja kertoo – ehkä molemminpuolisesta – luottamuspulasta. 

Vakoiluskandaali on myös meille suomalaisille hyvä muistutus siitä, että suurvaltapolitiikassa on pohjimmiltaan kyse vallankäytöstä. Suomen kaltainen pieni valtio on tässä kokonaisuudessa lopulta yksin vähäinen toimija ja sen takia on tärkeätä, että olemme jatkossankin - nykyisistä vaikeuksista huolimatta - mukana itseämme suuremassa yhteistyössä Euroopan unionin kautta.