Vakoilu ei ollutkaan vain kylmän sodan agenttitarina

Kylmän sodan päättymisestä on kulunut runsaat kaksikymmentä vuotta. Koska konflikti ei paikallisia sotia lukuun ottamatta muuttunut maailmanlaajuiseksi sotimiseksi, vakoilusta tuli vuosikymmenien ajaksi arkipäiväinen ilmiö. Yleisesti tiedettiin, että esimerkiksi Helsingissä vakoilivat niin itä kuin länsikin suomalaisten seuratessa usein vierestä. Se, että vakoilu ei loppunut kylmän sodan myötä, näyttää tänä vuonna tulleen ikään kuin yllätyksenä.

Parhaillaan Moskovassa oleskelevan tietovuotaja Edward Snowdenin paljastukset muuttivat ainakin meidän suureen yleisöön kuuluvien käsitystä vakoilun laajuudesta ja ylipäätänsä siitä, että ainakin suurvallat toimivat yhä edelleen iki-aikaisella periaatteella, että tietoa muiden valtioiden toiminnasta on pyrittävä hankkimaan kaikin mahdollisin keinoin. Eroa ei näytä olevan siinä onko kyseessä niin sanottu ”ystävämaa” vai valtio, jonka kanssa ollaan avoimessa konfliktissa tai enemmän tai vähemmän tasaväkisessä kilpailusuhteessa maailman johtoasemasta.

Kysymys, johon julkisuudessa emme ole saaneet selkeää vastausta, on se, että tuliko Edward Snowdenin paljastukset Yhdysvaltojen ilmeisesti lähes rajattomasta elektronisesta vakoilutoiminnasta yllätyksenä eurooppalaisten maiden tiedusteluviranomaisille ja valtionjohtajille. Tätä on vaikea uskoa,  mutta jos hyväuskoisuus suhtautumisessa vakoiluun, edes osittain on ollut vallalla, niin pitäisi oikeastaan sanoa, että sen huonompi juttu.

Se, että Yhdysvaltojen NSA:n toimista nyt yhden tietovuotajan ansiosta tiedetään julkisuudessa jotain, ei vielä kerro paljon siitä mitä maailman muut valtiot tällä samalla alueelle tekevät. Viitteet antavat ymmärtää, että harva maa, jolla teknistä osaamista on, istuu toimettomana.

Suomen osalta niin Edward Snowdenin paljastukset kuin tällä viikolla kerrottu ulkoasiainministeriöön kohdistunut laaja verkkovakoilu avaavat silmiä siihen todellisuuteen, että kuinka haavoittuvia tietoverkot ovat jo rauhanoloissa puhumattakaan mahdollisista valtioiden välille kehittyvistä eriasteisista vakavimmista konflikteista.  Ei ole enää vain tieteiselokuvien juttu, että ”sota” voitaisiin teoriassa käydä lamauttamalla verkon kautta kaikki vastustajan sähköiset toiminnot.

Suomella on oltava riittävä kyky turvata tietoverkkojensa toiminta myös poikkeustilanteissa. Se, että merkittäviä ja pitkäkestoisia vakoilutapauksia on valtionhallinnossa ilmennyt, kertoo, että maamme kyberturvallisuuden parantamisessa on ilmeisen paljon tehtävää.