Kriisiviestintää some-aikana

Tiedämme tai ainakin luulemme tietävämme, että mitä kriisipesäkkeessä toisella puolen maailmaa nyt juuri tapahtuu. Tosin kiinnostuksemme on rajattua. Syyriassa on edelleen käynnissä avoin oleva sota, mutta se ei samalla tapaa valtaa some-palstojamme. Se, että naapurimaamme on konfliktin osana historiallisen taustan huomioiden kiinnostaa ja huolettaa meitä enemmän.

Eilen kotikulmilta Vuosaaresta levisi Metro-lehden sivuston kautta kuva liikenneharjoittelussa olleesta armeijan miehistenkuljetusajoneuvosta, joka oli kuulemma säikytellyt joitain helsinkiläisiä pohtimaan, että liittyikö autokoulu-ajo Ukrainan tilanteeseen ja joku oli lähettänyt Pasista kuvan Metron sivustolle. Kuva levisi nopeasti Facebookin ja Twitterin välityksellä ympäri maata. Myöhemmin iltapäivällä sama uutinen oli metrovaunun infotaululla ja tänään paperisen Metro-lehden kannessa ja aamun Helsingin Sanomissa. Nykytilanteessa uutinen osattiin vielä suhteuttaa arvoonsa, eli tulkita, ettei ajelulla ollut mitään tekemistä Ukrainan kanssa. Tapaus on silti hyvä esimerkki siitä, kuinka nopeasti vastaavalla tavalla voisi levittää tietoa jostain huolta herättävästä asiasta ja jopa vaikuttaa ihmisten toimintaan.     

Some-aikakautena disinformaatiota voidaan konfliktitilanteessa tarkoituksellakin levittää hyvin nopeasti ympäri maailmaa. Se, kuka hallitsee tietoa, on aina kriisissä vahvoilla. Eilen iltapäivällä levisi uutinen, että Ukrainan joukoille Krimillä oli aikaa antautua tähän aamuun asti. Muutama tunti myöhemmin tieto kumottiin, eikä aamun mennessä ollut ilmeisesti tapahtunut mitään merkittävästi uutta. Sitä, että kuka ja miksi tiedon laittoi liikkeelle, ei tiedetä, mutta täällä Suomessakin moni meistä pidätti eilen henkeä peläten Venäjän ja Ukrainan välisen sodan syttymistä.

Kiristyneessä kansanvälisessä tilanteesta tai vaikkapa jonkin suuren onnettomuuden tapahduttua huhut lähtevät nopeasti kiertämään ja muuttuvat äkkiä ”varmoiksi” tiedoksi. Kriisitiedottamisessa oli ennen Internetin ja sosiaalisen median aikakautta meillä Suomessakin pitkälti radion ja television kautta viranomaismonopoli. Nyt tällaista ei enää ole, vaan kriisitiedottajana voi periaatteessa toimia jokainen somen-käyttäjä, joka sattuu kuulemaan asiasta jotain merkittäväksi arvioimaansa ja päättää jakaa se eteenpäin.  Kuulun sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen lämpimiin kannattajiin, mutta ehkä viranomaispuolella ja valtionjohdossa olisi syytä pohtia ja ehkä pohditaankin, että mitä kanavia käyttäen se tarvittaessa saa kansalaisille välitettyä relevanttia tietoa, jos Suomi joskus joutuu tilanteeseen, jossa oikean tiedon saamisesta tulee meille hengen ja terveyden kannalta meille ensiarvoisen tärkeä kysymys.