Työskentelyvelvoitteesta ratkaisu terveyskeskusten lääkäripulaan?

Viime päivinä julkiseen keskusteluun on noussut kunnallisvaalien kannalta ensiarvoisen tärkeä teema: niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, 2010-luvun Suomessa on vaikea päästä julkisen terveydenhuollon puolella kohtuullisessa ajassa lääkäriin, vaikka koulutettuja lääkäreitä on enemmän kuin koskaan. Lääkäripula on osaltaan johtanut terveyskeskusjärjestelmämme kriisiin.

On hyvä muistaa, ettei monet nyt itsestään selvyydeltä tuntuvat, vaikka monin paikoin saatavuudeltaan uhanalaiseksi joutuneet, kunnalliset palvelut ole olleet aina olemassa. Kovin kaukana menneisyydessä ei ole aika, jolloin avun saaminen vaikkapa hammassärkyyn saattoi olla kiinni siitä, onko varaa mennä hammaslääkäriin. Sodan jälkeisessä Suomessa yhdenvertaisten lääkäripalvelujen tarjoaminen kaikille varallisuuteen katsomatta toteutui vähitellen.

Merkittävä etappi julkisen terveydenhuollon kehittämisessä oli vuonna 1972 säädetty kansanterveyslaki, joka on yhä tärkeämpiä terveydenhuollon uudistuksiamme. Kansanterveyslain myötä kunnanlääkärijärjestelmä lopetettiin ja kunnat määrättiin perustamaan terveyskeskus joko yksin tai naapurikuntien kanssa. Yhteiskunnallinen hammashuollon laajentaminen asteittain koskemaan koko väestöä alkoi samaisen kansanterveyslain myötä. Vasta vuoden 2002 lopussa toteutetun uudistuksen myötä  koko aikuisväestölle tuli oikeus kunnalliseen hammashoitoon tai mahdollisuus saada sairausvakuutuskorvausta yksityisen puolen kustannuksiin.

Suomessa on tehty vuosikymmenten ajan pitkäjänteistä työtä kansanterveyden parantamiseksi ja keskimääräisen eliniän pidentämiseksi. Järjestelmän kivijalka on meillä ollut toimiva terveyskeskusjärjestelmä, jonka kautta jokaisen suomalaisten tulisi päästä riittävän nopeasti ja yhdenvertaisesti lääkäriin riippumatta lompakon paksuudesta. Jo nyt meillä ollaan tilanteessa, jossa kansalaisten yhdenvertaisuus ei täysin toteudu perusterveydenhuollossa. Jos kehityksen suuntaa ei saada käännettyä, ennen pitkää edessä on vanhojen kansantautiemme - esimerkiksi sydän- ja verisuonitauti - kuolleisuuden lisääntyminen.

On myös hyvä muistaa, että koko aikuisväestömme ei ole työterveyshuollon piirissä. Helsingin yliopistolla työskentelevänä apurahatutkijana oma ”työterveyshuoltoni” on ”järjestetty” paikallisessa terveyskeskuksessa. Työterveyshuoltoon ei ole asiaa myöskään freelancereilla, työttömillä, kotona lastansa hoitavilla vanhemmilla, pienyrittäjillä, eläkeläisillä ja niin edelleen. Heitä varten tarvitaan toimivat terveyskeskukset. Kestävä linja ei ole se, että julkisen terveydenhuollon toimivuus on sitä tasoa, että ihmiset joutuvat puolipakolla hakemaan apua yksityiseltä lääkäri-asemalta.  

Suomessa on enemmän lääkäreitä kuin koskaan, mutta samaan aikaan monissa terveyskeskuksissa on lääkäripula ja useilla paikkakunnilla peruspalveluiden järjestämiseksi joudutaan turvautumaan monopoliaseman hankkineiden palvelunsa ylihinnoitelleiden yksityisten vuokralääkärifirmojen apuun. Lääkärit koulutetaan meillä yhteiskunnan varoilla ja näin ollen ei olisi kohtuutonta olettaa, että ilmaisen koulutuksen saaneet ja myös julkisella puolellakin verraten korkeaan tulotasoon pääsevät lääkärit osaltaan olisivat valmiit kantamaan vastuun terveyskeskusten toimivuudesta. Tätä taustaa vasten SDP:n ehdotus siitä, että lääkäreiden tulisi työskennellä terveyskeskuksissa valmistumisensa jälkeen jonkin aikaa olisi eräs keino helpottaa lääkäripulaa.   

Hieman kaukaa haettu, mutta sinänsä osuva vertailukohta lääkäripaosta julkiselta yksityiselle puolelle löytyy puolustusvoimien piiristä 1990-luvun lopulla. Silloin merkittävä määrä ilmavoimien julkisin varoin kouluttamia lentäjiä siirtyi paremman palkan perässä töihin Finnairille ja myös muihin lentoyhtiöihin. Tästä seurasi ilmavoimille ohjaajapula ja keskustelu yhteiskunnan varojen käytöstä yksityisen sektorin lentäjäkoulutukseen. Tilanne selkeytyi sillä, että käyttöön otettiin riittävän suuri sitoumussakko, joka lankeaa, jos valmis ohjaaja siirtyy ilmavoimista siviilipuolelle palveltuaan vähemmän kuin kolmetoista vuotta.

Vastaava sopimussakko käytäntö ei tietenkään suoraan sovellu lääkärikoulutukseen. Sanktioiden sijaan on pyrittävä parantamaan terveyskeskusten työoloja ja lisäämään niiden kiinnostavuutta lääkärien työpaikkoina. Ilmaisen koulutuksen lääkäreille tarjoava yhteiskunta voi kuitenkin myös olettaa, että sen kovalla rahalla kouluttamat henkilöt saadaan mukaan turvaamaan perusterveydenhuollon järjestäminen terveysasemilla tarvittaessa vaikka koulutukseen kytkettävän valmistumisen jälkeisen tietyn aikaa kestävän työskentelyvelvoitteen avulla.