Vieralijablogi: Rauhaa, koulurauhaa, kouluihin rauhaa

Keskusteluissa kouluista, opettajista ja oppilaista on ollut käytössä useita näkökulmia. Ensimmäinen syyllisti opettajat, kun ne ei enää ole niin kuin ennen. Seuraava syyllisti oppilaat, jotka eivät ole kuin ennen. Kolmas syyllisti vanhemmat. Nekään ei ole kuin ennen. Kaikki ovat muuttuneet - ja kaikki huonompaan suuntaan.

Kävin kouluni pienessä maalaiskunnassa silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin. Ja kuitenkin jo silloin oli mahdottomia opettajia, oppilaita ja vanhempia. Kylällä puhuttiin päivitellen eräänkin opettajan välillä hyvin mielivaltaisista tempauksista, oppilaiden kolttosista ja vanhemmista, jotka joko puuttuivat liikaa tai eivät puuttuneet tarpeeksi lapsensa kouluasioihin..

Mikä sitten on muuttunut? Ja miten siitä kirjoittaa syyllistämättä ja syyllistymättä? Ainakin tilanne kouluissa on rauhattomampi eikä se varmastikaan johdu vain yhdestä tekijästä.

Ennen vanhaan, silloin minun nuoruudessani, koulut olivat oppimisen lisäksi paikkoja kerhoiluun, harrastamiseen ja kokoustamiseen. Iltapäivisin oli koulun omia kerhoja, joiden toimintaan osallistuttiin. Omalla koululla käytiin urheiluseuran treeneissä, SPR:n ensiapukursseilla tai työväenopiston järjestämillä tunneilla. Koulurakennus ja siellä järjestetyt toiminnat olivat osa elämää. Lisäksi ennen vanhaan oman koulun paremmuutta miteltiin urheilussa, kirjoittamisessa, matematiikassa tai piirtämisessä.

Nykyisin  iltapäivä- ja iltatoiminta ei automaattisesti tapahdu omalla koululla. Oppilaat eivät enää samoissa määrin leimaudu omaan kouluunsa kuin aiemmin. Myös koulujen välisiin kilpailuihin osallistuminen ei ole itsestään selvyys, vaan kiinni opettajan ja koulun toimintalinjasta. Entiseen ei varmasti ole paluuta, mutta opettajien ja oppilaiden ylpeys omasta koulustaan on mielestäni tärkeä elementti koulurauhan saavuttamisessa. Oikeanlainen ylpeys tuo yhteenkuuluvaisuutta (tai toisin päin), joka heijastuu koko lähiympäristöön. Myös niihin vaativampiinkin vanhempiin.

Vanhempana ajattelen, että vanhemman tärkein tehtävä suhteessa kouluun on kaksijakoinen: koulun kasvatustyön tukeminen ja oman lapsen kasvattaminen osaksi yhteisöä, on se yhteisö sitten koulu, harrastusryhmä, kaupunginosa tai vaikka koko yhteiskunta.

Koulujen rauhaisan arjen turvaamiseksi on tehty asioita. Antti Kalliomäki opetusministerinä ollessaan aloitti KiVa Koulu -ohjelman, jonka avulla karsitaan koulukiusaamista. Kouluihin ovat tulleet koulunkäyntiavustajat oppilaiden ja opettajien tueksi, samoin oppilashuoltoryhmät. Viimeisin päätös koulujen arjen helpottamiseen on opetusministeri Gustafssonin esittämä 60 miljoonan euron taloudellinen tuki, jolla pienennetään koulujen oppilasryhmien kokoa. Lisäksi opetusministeriö esittää noin 23 miljoonaa euroa valtion erityisavustusta koulujen välisten erojen kaventamiseen. Tällä rahalla tuetaan haasteellisessa toimintaympäristössä toimivia kouluja.

Pelkällä rahalla ei ongelmia ratkaista kouluissakaan. Opettajat tarvitsevat tukea työssään. Oppilashuollon hyvä ja aktiivinen toiminta voi vanhempien lisäksi auttaa opettajaa eteenpäin haastavissa tilanteissa. Toimiva oppilashuoltoryhmä on parhaimmillaan yksittäiselle opettajalle voimavara. Oppilaat tarvitsevat rauhaa oppiakseen ja kasvaakseen pärjääviksi nuoriksi ja aikuisiksi. Vastuuta rauhaan saa ja pitää vaatia myös oppilailta. Vanhempien ja koulun avoin keskustelu voi olla hyvin haastavaa, mutta parhaimmillaan erittäin antoisaa.

Koulurauha ei ole vain koulujen asia. Sen saavuttamisessa tarvitaan meitä kaikkia: opettajia, oppilaita ja vanhempia.