Diplomatia on Suomen vahvuus jännittyneessä maailmassa

Suomen presidentti lähti eilen lyhyellä varoitusajalla vakavan kansainvälisen kriisin keskellä tapaamaan naapurimaamme johtoa. Maamme sodan jälkeistä historiaa tunteville palasi mieleen, että vastaavia vierailuja on nähty aiemminkin.  Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sodan jälkeen rytmittivät pitkälti valtionpäämiesten huipputapaamiset. Neuvostoliittoa ei enää ole ja moni muukin asia on toisin, mutta yhdistäviä piirteitä naapurimme kanssa asioimisessa yhä on.

Suomen idänsuhteita on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta hoidettu korkean tason henkilösuhteiden avulla. Samaa linjaa on jatkanut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani jo elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä Tarja Halosen tavalle hoitaa idän suhteita.

Neuvostoliitto ja myös nyky-Venäjä on autoritäärisesti johdettu maa, jossa asioista on totuttu sopimaan valtionpäämiesten tasolla. Viime vuosikymmeninä presidenttiemme kohtaamisiin ei ole liittynyt eilisen kaltaisia jännitteitä. Kylmän sodan vuosiin näitä vaikeissa tunnelmissa tehtyjä vierailuja osui useita. Tunnetuin niistä oli marraskuussa 1961 presidentti Urho Kekkosen lähtö Siperian Novosibirskiin ratkomaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin niin sanottua noottikriisiä. Neuvostoliitto oli väittämäänsä Länsi-Saksan uhkaan vedoten vaatinut vuonna 1948 solmittuun YYA-sopimuksen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita.  YYA-sopimukseen sotilasartiklojen aktivoiminen aiheutti Suomessa paniikin, koska neuvostojoukkojen tuleminen ”auttamaan” puolustusvoimiamme tälle puolelle itärajaa koettiin lähinnä miehityksenä.  Se, että missä määrin Kekkonen tiesi etukäteen nootista ja missä määrin se oli tarkoitettu varmistamaan hänen uudelleenvalinta kevään 1962 presidentinvaaleissa, on yhä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin pitkälti arvoitus.  

Niin mielenkiintoista kuin kylmän sodan historiasta on hakea vertauksia tähän päivään, on moni asia nyt Suomen ja Venäjän välillä toisin. YYA-sopimus on painunut historiaan ja toisin kuin Kekkosen aikana presidentti Vladimir Putinia kävi eilen tapaamassa Sotshilla EU-maa Suomen presidentti, jolla oli dialogihalukkuudesta huolimatta tuomisinaan oma näkemys siitä, että miten tilanne Itä-Ukrainassa tulisi rauhoittaa. Neuvostoliiton aikana ei vastaavia julkisia näkemyseroja nähty. Suomi oli yleensä mieluummin hiljaa kuin arvosteli avoimesti naapuriamme muiden maiden suvereniteetin loukkauksista.

Suomessa ulkopolitiikka oli koko kylmän sodan ajan vahvasti agendalla. Nyt näyttää, että olemme palaneet takaisin aikaan, jolloin lähialueidemme osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on kiinnitettävästi kansallisesti enemmän huomiota. Maamme sisäisistä asioista katse on nostettava Suomen paikkaan maailmassa.  

Sekä presidentti Sauli Niinistön että ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta Ukrainan kriisissä on noudattanut suomalaisen diplomatian parhaimpia perinteitä pyrkiessään neuvotteluyhteyden rakentamiseen kiistan osapuolten välille. Näitä taitoja tarvitaan todennäköisesti myös jatkossa. Vaikka tilanne Ukrainassa todennäköisesti ennen pitkää rauhoittuu, Krimin miehitystä edeltävään aikaan ei idän ja lännen suhteissa ole  ole nopeaa paluuta, vaan joudumme oppimaan elämään jännittyneessä maailmassa vielä vuosien ajan.