Putinin järjettömän sodan vuosipäivänä

Perjantai 24.2.2023 klo 11.04 - Ville

Vuosi sitten maailma muuttui. Heräsin 24.2.2022 monen muun tavoin epäuskoisena uutisiin, että Venäjä on aloittanut massiivisen hyökkäyksen Ukrainan valtaamiseksi. Vaikka olen muutama vuosi sitten käynyt tutustumismatkalla Kiovassa, jolloin konflikti itä-Ukrainassa oli käynnissä ja hyökkäysuhasta oli varoitettu, en uskonut, että Putin yrittäisi koko maan valtaamista. Päättelin, että Ukraina on pinta-alaltaan valtava, eikä sen miehittäminen Venäjän resurssein onnistuisi, jos vastarintaa tehtäisiin. Toivoin myös, että Venäjällä muistettaisiin Afganistanin ja Tšetšenian opetukset, kuinka vaikea niitä oli valloittaa, vaikka pääkaupungin saisi haltuun. Mitään ei kuitenkaan ollut opittu. Hyökkäys alkoi. Sota on kestänyt vuoden eikä loppua näy.

Sota on aina suurta hulluutta. Myös siviileitä saa aina surmansa, vaikka heitä ei tähdättäisi. Ukrainassa venäläiset joukot ovat kohdistaneet miehittämillään alueille siviileihin tarkoituksellista julmuutta. Katsoin eilen Yle Areenasta tuoreen dokumentin ”Putinin sotarikokset”. Se kertoo, kuinka tavallista arkea ennen sotaa eläneiden ihmisten elämä on nyt täysin säpäleinä, kun heidän rakkaansa on viety ja brutaalisti surmattu. Suomessa sodan aikana Neuvostoliiton partisaani-iskuissa läheisensä menettäneet ovat kokeneet jotain samaa.  Ukrainaa ”natseista” vapauttamassa olleet sotilaat ovat ottaneet natsien keinot käyttöön kiduttaessaan siviileitä. Buchasta on tullut historiassa synonyymi Srebrenicalle ja Babi Yarille.  Sen lisäksi, että siviilien surmaaminen on sotarikos, se on erittäin huonoa taktiikkaa, jos päämäärä on sodan voittaminen. Aiemmista sodista tiedetään, että julmuudet lisäävät puolustajan taistelutahtoa. Jos Venäjän miehityksen tiedetään olevan helvettiä, on parempi taistella loppuun asti.

Suomessa oli sodan alkamisen jälkeen huolta, voiko naapurimaahansa hyökännyt Venäjä kohdistaa sotilaallista voimaa myös meitä kohtaan. Myönnän tätä itsekin  pohtineeni. Keväällä aloitettu nopea Nato-prosessi oli ainoa oikea ratkaisu. Vaikka jäsenyys on viimeisiä ratifiointeja vaille valmis, olemme jo vahvasti läntisen sotilasliiton leirissä. Vuoden takaista huolta Suomen turvallisuudesta ei enää samalla tapaa ole. Jos Nato tietä ei olisi lähdetty kulkemaan, mielialat voisivat olla toiset.

Kun maailman pitäisi keskittyä ratkaisemaan globaaleja ongelmia, voimavarat menevät Putinin järjettömään sotaan. Koska Putin ei ole luotettava neuvottelukumppani, Ukrainaa on tuettava niin kauan kuin se apua tarvitsee. Todettuaan, ettei sotaa voi voittaa ja kärsittyään riittävästi tappioita Venäjä on ehkä valmis istumaan tosissaan neuvottelupöytään ja lopettamaan sodan tavalla, jonka Ukraina kokee oikeudenmukaisena. Tämän jälkeen toivottavasti esimerkiksi YK:n puitteissa alkaisi prosessi, jolla globaalia vakautta voitaisiin yrittää lisätä. Sodan ensimmäisenä vuosipäivänä tämä on yhä kovin kaukainen ajatus.  

Kriisiaikana Helsingiltä tarvitaan vastuullista energiapolitiikkaa

Keskiviikko 21.9.2022 klo 10.59 - Ville

Paasitornissa 20.9 järjestetyssä SDP Helsingin energiaillassa painotin vastuullisten päätösten merkitystä niin Euroopassa kuin Helsingissäkin. Euroopan on tuettava Ukrainaa Venäjän yhä jatkuvaa aggressiota vastaan.  Tämä sodan lopputuloksesta riippuu pitkälti Euroopan tulevaisuus. Tänään tulleet uutiset Venäjän osittaisesta liikekannallepanosta korostaa varautumisen merkitystä meidän ja meidän liittolaisten taholla.

Helsingin ja Helenin on päätöksissään huomioitava hyvin poikkeuksellinen maailmantilanne ja pyrittävä estämään, ettei kotitalouksille energiakustannukset olisi kohtuuttomia. Helenin on esimerkiksi tingittävä omista tuottotavoitteistaan, että tämä on ensi talvena mahdollista ja pohdittava muutenkin strategiaansa niin että kaupunki selviää energiakriisistä mahdollisimman pienen vaurioin.

Musta aamu

Torstai 24.2.2022 klo 12.47 - Ville

Aamun uutiset Venäjän tai voisiko sanoa sen itsevaltaisen johtajan hyökkäyksestä Unkarinaan on järkyttänyt meitä. Suomeen ei valtionjohdon mukaan kohdistu uhkaa, ja meillä on vahvat puolustusvoimat turvaamassa Suomen valtiollista koskemattomuutta. Suomi ei siis ole vaarassa, mutta sopimusperäinen maailmanjärjestys on. Historiantutkijana tarkastelen asioita usein menneisyyden perspektiivissä. Ukraina on minulle tuttu maa, jossa olen muutama vuosi sitten viimeksi vieraillut. Maiden väliset suhteet perustuu siihen, että pitää voida luottaa siihen mitä toinen osapuoli sanoo. Viikkoja Venäjän johto harhautti maailmaa ikään kuin diplomaattisella prosessilla. Lukemattomia valtiojohtajia ja diplomaatteja kävi Moskovassa yrittäen estää sodan. Tämän prosessi varjolla Putin valmisteli sotaa. Nyt jos koskaan koko maailman idästä länteen ja Euroopasta Aasiaan pitää olla yhtenäinen aggression pysäyttämisessä. Uskon ja toivon, että tätä yhtenäisyyttä löytyy.

EU:n malliopas Suomi jäi kiitosta vaille

Maanantai 6.7.2015 klo 20.35 - Ville

Helsingissä järjestetyn ETYJ:n kokouksen suurimmaksi puheenaiheeksi näyttää odotetusti nousseen Venäjän delegaation poissaolo kokouksesta. Julkisuudessa tänään olleiden tietojen pohjalta näyttää, että EU:n mallioppilaan asemaan edelleen tavoittelemaan pyrkinyt Suomi on pikkutarkasti yrittänyt pitää kiinni EU:n matkustuskieltomääräyksistä ja lopputuloksena on tilanne, johon kukaan ei ole oikein tyytyväinen sen enempää idässä kuin lännessäkään.

Euroopan unioni on nyt maanosamme talouden epävakauden, etusijassa Kreikan tilanteen johdosta, vahvassa käymistilassa. Se, että talouden saralla unionin on vaikea tehdä yhteisiä linjauksia, kertonee myös siitä, että turvallisuuspolitiikan alueella unionin jäsenmaiden välisen solidaarisuuden varaan ei voi välttämättä kovin paljon rakentaa. Suomen turvallisuus on viimekädessä omissa käsissämme. Tässä tilanteessa Suomen on parempi toimia myös omat intressinsä huomioiden idän ja lännen välisenä sillanrakentajana, eikä keskustelufoorumien vähentäjänä, kuten nyt Helsingin ilmeisen epäonnistuneet ETYK:n 40-vuotisjuhlakokouksen kohdalla näyttää käyneen.

Keskusteluyhteyttä on pidettävä yllä vaikka oltaisiin erimieltä

Torstai 2.7.2015 klo 13.53 - Ville

Vuosi 2014 ja Suomen turvallisuuspolitiikan pitkä linja

Tiistai 30.12.2014 klo 15.29 - Ville

Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.

Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella.  Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.

Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.

Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta. 

Turvallisuuspolitiikassa tarvitaan jatkumoa ja kykyä sopeutua muutokseen

Lauantai 20.12.2014 klo 16.57 - Villle

Vuosi sitten joulun alla maailma Suomen ympärillä näytti päällisin puolin varsin toisenlaisesta kuin miten sen tänään näemme. Ukraina oli vielä valtio, jonka pitkään jatkuneisiin talousongelmiin emme kiinnittäneet erityistä huomiota. Syyrian verinen sisällissota jatkui jo toista vuotta, mutta ei suoraan heijastunut Suomeen. Ukrainan myötä epävarmuus on tullut niin lähelle, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskustelun teemat ovat nyt hyvin erilaisia kuin joulukuussa 2013.

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä vaaliteema heillä ja meillä?

Torstai 4.12.2014 klo 7.53 - Ville

Rauhoittuuko Venäjän suurvaltakaipuu parhaiten yksin nurkassa?

Sunnuntai 16.11.2014 klo 13.55 - Ville

Presidentti Vladimir Putin lähti Australian Brisbanessa pidetystä G20-maiden huippukokouksesta kotimatkalle ennen kokouksen päättymistä. Vaikka Putin ilmoitti aikaistetun lähtönsä viralliseksi syyksi väsymyksen, on selvää, että kyseessä oli protesti vierailun isäntämaille ja paikalla olleille lännen johtajille.

Uutistoimistojen välittämien tietojen mukaa länsijohtajat olivat sekä sanoin että elein pyrkineet Brisbanessa viestittämään Putinille, että he eivät hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. Isäntämaa Australia lähetti protokollan vastaistesti varapuolustusministerin lentokentälle vastaan Venäjän valtionpäämiestä ja kahdenkymmen maan johtajan yhteiskuvassa Putin oli sijoitettu konkreettisesti nurkkaan. Johtajien kahdenkeskisessä tapaamisessa esimerkiksi Ranskan presidentti François Hollande yritti istahtaa kättelemättä Putinia. Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama puolestaan määritteli puheessaan maansa maailman ainoaksi supervallaksi, joka pyrkii ebolan ja Isiksen ohella vastustamaan Venäjän aggressiota Ukrainassa.  

Venäjän viimeaikaisen sotilaallisen pullistelun, eri puolilla maailmaa tehtyjen ilmatilaloukkauksien, Ukrainan separatisteille annetun tuen, Krimin miehityksen ja niin edelleen, motiiveja on paljon pohdittu. Sikäli, kun niiden takana on pyrkimys palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton aikojen suurvaltaidentiteetti, Putin jättäminen kättelemättä ja sijoittaminen nurkkaan ryhmäkuvassa tilannetta tuskin yksin korjaa. Jos ja kun näyttää siltä, että Venäjän talous sen rakenneongelmien ja pakotteiden johdosta päätyy taantumaan, ulkoisten uhkakuvien ja länsimaiden syyttäminen vaikeuksista ja sitä myötä myös tarve uhitteluun todennäköisesti tulee pikemminkin lisääntymään. Meidän Suomessakin on hyvä asennoitua niin, että Venäjän ja länsimaiden välien viilemiseen tuskin on tiedossa nopeaa käännettä parempaan.

Putinin mielenosoituksellinen kotiinlähtö Brisbanesta toi etäisesti mieleen neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin ulosmarssin toukokuussa 1960 Pariisissa pidetystä huippukokouksesta.  Neuvostoliitto oli ampunut alas amerikkalaisen U-2-vakoilukoneen syvällä omassa ilmatilassaan ja vaati Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerilta anteeksipyyntöä. Kun sitä ei tullut, Hruštšov lähti näyttävästi kesken kokousta kotimatkalle ja kylmä sota kääntyi jäätävämpään suuntaan.

Putinin ilmeinen haave on palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton suurvalta-aseman mukanaan tuoma kansainvälinen kunnioitus. Brisbanen kokemukset jälleen osoittavat, että tätä lännen johtajat eivät hänelle aio suoda. Haaveeksi se jäänee myös nyky-Venäjän voimavaroilla. Venäjältä puuttuvat Neuvostoliiton jättimäiset asevoimat ja maailmanlaajuinen sosialististen maiden verkosto, joka myötäili Neuvostoliiton tekemisiä ja tarjosi sille sotilaallisia tukikohtia kaikilla mantereilla. Nyt Venäjän on tyydyttävä lähinnä lähettämään kaukotoimintalentokoneitaan kiertelemään ympäri maailmaa muistuttamaan huomattavasti pienempien ja monin paikoin vanhentuneiden asevoimiensa iskukyvystä.

Venäjä - tuttu vai tuntematon itä-naapurimme?

Torstai 13.11.2014 klo 9.44 - Ville

Diplomatia on Suomen vahvuus jännittyneessä maailmassa

Lauantai 16.8.2014 klo 21.27 - Ville

Suomen presidentti lähti eilen lyhyellä varoitusajalla vakavan kansainvälisen kriisin keskellä tapaamaan naapurimaamme johtoa. Maamme sodan jälkeistä historiaa tunteville palasi mieleen, että vastaavia vierailuja on nähty aiemminkin.  Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sodan jälkeen rytmittivät pitkälti valtionpäämiesten huipputapaamiset. Neuvostoliittoa ei enää ole ja moni muukin asia on toisin, mutta yhdistäviä piirteitä naapurimme kanssa asioimisessa yhä on.

Suomen idänsuhteita on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta hoidettu korkean tason henkilösuhteiden avulla. Samaa linjaa on jatkanut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani jo elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä Tarja Halosen tavalle hoitaa idän suhteita.

Neuvostoliitto ja myös nyky-Venäjä on autoritäärisesti johdettu maa, jossa asioista on totuttu sopimaan valtionpäämiesten tasolla. Viime vuosikymmeninä presidenttiemme kohtaamisiin ei ole liittynyt eilisen kaltaisia jännitteitä. Kylmän sodan vuosiin näitä vaikeissa tunnelmissa tehtyjä vierailuja osui useita. Tunnetuin niistä oli marraskuussa 1961 presidentti Urho Kekkosen lähtö Siperian Novosibirskiin ratkomaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin niin sanottua noottikriisiä. Neuvostoliitto oli väittämäänsä Länsi-Saksan uhkaan vedoten vaatinut vuonna 1948 solmittuun YYA-sopimuksen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita.  YYA-sopimukseen sotilasartiklojen aktivoiminen aiheutti Suomessa paniikin, koska neuvostojoukkojen tuleminen ”auttamaan” puolustusvoimiamme tälle puolelle itärajaa koettiin lähinnä miehityksenä.  Se, että missä määrin Kekkonen tiesi etukäteen nootista ja missä määrin se oli tarkoitettu varmistamaan hänen uudelleenvalinta kevään 1962 presidentinvaaleissa, on yhä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin pitkälti arvoitus.  

Niin mielenkiintoista kuin kylmän sodan historiasta on hakea vertauksia tähän päivään, on moni asia nyt Suomen ja Venäjän välillä toisin. YYA-sopimus on painunut historiaan ja toisin kuin Kekkosen aikana presidentti Vladimir Putinia kävi eilen tapaamassa Sotshilla EU-maa Suomen presidentti, jolla oli dialogihalukkuudesta huolimatta tuomisinaan oma näkemys siitä, että miten tilanne Itä-Ukrainassa tulisi rauhoittaa. Neuvostoliiton aikana ei vastaavia julkisia näkemyseroja nähty. Suomi oli yleensä mieluummin hiljaa kuin arvosteli avoimesti naapuriamme muiden maiden suvereniteetin loukkauksista.

Suomessa ulkopolitiikka oli koko kylmän sodan ajan vahvasti agendalla. Nyt näyttää, että olemme palaneet takaisin aikaan, jolloin lähialueidemme osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on kiinnitettävästi kansallisesti enemmän huomiota. Maamme sisäisistä asioista katse on nostettava Suomen paikkaan maailmassa.  

Sekä presidentti Sauli Niinistön että ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta Ukrainan kriisissä on noudattanut suomalaisen diplomatian parhaimpia perinteitä pyrkiessään neuvotteluyhteyden rakentamiseen kiistan osapuolten välille. Näitä taitoja tarvitaan todennäköisesti myös jatkossa. Vaikka tilanne Ukrainassa todennäköisesti ennen pitkää rauhoittuu, Krimin miehitystä edeltävään aikaan ei idän ja lännen suhteissa ole  ole nopeaa paluuta, vaan joudumme oppimaan elämään jännittyneessä maailmassa vielä vuosien ajan.

"The War That Will End War"

Sunnuntai 10.8.2014 klo 13.57

Sata vuotta siten näihin aikoihin ensimmäistä maailmasotaa oli käyty muutama viikko. Jotkut sotilaista saattoivat vielä uskoa johtajiensa lupauksiin, että kotiin tullaan jo jouluksi.  Elokuussa 1914 kirjailija H. G. Wells julkaisi lontoolaisissa lehdissä artikkelisarjan, jossa hän syytti keskusvaltoja sodan syttymisestä ja väitti, että saksalaisen militarismin murskaaminen lopettaisi sodat ikiajoiksi. Artikkelit koottiin teokseksi “The War That Will End War.” Nyt me jälkipolvet tiedämme, että Wellsin arvio osoittautui täysin virheelliseksi. 

”Sota, joka lopettaa kaikki sodat”, sanontaa lainasi myöhemmin myös Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson perustellessaan maansa osallistumista ensimmäiseen maailmasotaan. Sota ei päättänyt jouluksi 1914, vaan eloonjääneet pääsivät kotiin vasta neljä vuotta myöhemmin. Tästä huolimatta 20 vuotta myöhemmin maailma oli jälleen sodassa.

H. G. Wellsin kirjoituksista on nyt vuosisata, eikä sodan ongelmaa oli vieläkään onnistuttu ratkaisemaan. Vaikka arvioiden mukaan valtioiden väliset konfliktit ovat viimeaikoina vähentyneet, sisällissodat ovat lisääntyneet. Useissa nykyisissä sisällissodissa on aineksia myös merkittäville valtioiden välisille konflikteille.

Sodan tielle lähdetään kerta toisensa jälkeen huolimatta siitä, että aseilla on hyvin vaikea löytää mitään pysyviä ratkaisuja konflikteihin. Yksi esimerkki tästä on täydessä kaaoksessa oleva Irak, johon Yhdysvaltojen johtama liittouma hyökkäsi vuonna 2003 viedäkseen sen kansalle – ainakin sotapropagandan mukaan – demokratiaa. Saddam Hussein oli kyllä kansaansa sortava brutaali diktaattori, mutta hyökkäyksen tekosyynä käytettyjä ydinaseita hänen jäljiltään ei löytynyt. Jokin toinen keino hänen valtansa kaventamiseksi olisi varmastikin ollut nykypäivän näkökulmasta parempi.

Toukokuussa 2003 Yhdysvaltojen sen aikainen presidentti George W. Bush julisti lentotukialuksen kannella pitämässään puheessa, että merkittävät sotatoimet Irakissa ovat ohi ja liittouma on voittaja. Aluksen miehistö hurrasi. Nyt kesällä 2014 hänen isänsä presidentti George H. W. Bush nimeä kannalta tukialukselta lähtee amerikkalaisia hävittäjiä pommittamaan Irakin kaaokseen ajaneita terrorijärjestön Isiken joukkoja. Puheista päätellen Irakin sotaa vaalikampanjassaan 2008 arvotellut presidentti Barack Obama ei koe erityistä tyytyväisyyttä siitä, että amerikkalaiset jälleen joutuvat lentämään pommituslentoja Irakissa. Toisin kuin Irakin sodan aloittanut edeltäjänsä George W. Bush Obama myöntää, ettei Yhdysvallat voi sotilasvoimalla vakauttaa Irakia, vaan maan etnisten ryhmien on itse löydettävä ratkaisu sen rauhanomaisempaan tulevaisuuteen.

Historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, että ulkovallan sekaantuminen jonkin maan sisäiseen konfliktiin vie asioita vain huonompaan suuntaan. Yhtälailla nämä seuraukset on nähtävissä parhaillaan Itä-Ukrainan konfliktissa, johon pätee myös se, että mitä pidempää sota kestää, sitä vaikeampaa on löytää pysyvää ratkaisua.  Rauha voidaan saavuttaa vain, jos Venäjä lopettaa separatistien tukemisen ja ukrainalaiset saadaan neuvottelupöytään. Se, että maailmassa tällä hetkellä niin monia vaikeita konflikteja kertoo, että historian opetuksista on opittu valitettavan vähän. Maapallon viimeistä sotaa ei tulla näkemään ennen kuin lopulta uskotaan, että sotimalla ei tähän maailmaan saada rauhaa. 

Pitääkö Suomessa nyt oikeasti pelätä sotaa?

Sunnuntai 23.3.2014 klo 21.43 - Ville

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että sodan pelosta on tullut jälleen suomalaisille osa todellisuutta. Sille kylmän ajan muistavalle sukupolvelle, johon itsekin kuulun, tämä ei ole uutta.   Aina 1980-luvun loppuun asti oli olemassa mahdollisuus, että kuka ties juuri nyt jompikumpi hampaisiin asti aseistautunut osapuoli tulkitsi vaikka vahingossa olevansa ydinasehyökkäyksen kohteena ja päätti vastata siihen kaikella arsenaalilla mitä löytyy. 

Kylmän sodan suurvaltakonfliktissa rauha perustui siihen, että kumpikaan osapuoli ei uskaltanut hyökätä, koska laski, että myös oma maa tuhoutuisi vastaiskussa. Maailmassa on ollut sitten kylmän sodan päättymisen monia sotia, mutta samalla tavoin ne eivät ole palauttaneet meidän maahamme pelkoa sotilaallisen konfliktin mahdollisuudesta. Siitä, että onko tälle pelolle nyt sen enempää tarvetta, voi olla monta mieltä.

Aivan kuten nyt Ukrainan kriisin osalta, kylmän sodan aikana Suomessa pohdittiin toistuvasti, että miten itärajan takana olevan suurvallan toimet toisilla ilmansuunnilla tulisi tulkita Suomessa. Vaikuttivatko ne jotenkin Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimukseen perustuvaan erityissuhteeseen vai jatkettiinko saman ”ystävyyden” hengessä, mikä oli alkanut syyskuussa 1944 välirauhan myötä.

Myötätunnon ohella Suomessa nousi vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen ja vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen aikana pelko siitä, että Neuvostoliitto saattaisi toimia samoin Suomen kanssa, jos se koki meidän liukuvan liiaksi länteen. Jopa Neuvostoliiton vuonna 1979 aloittamaAfganistanin miehitys nosti Suomessa huolen, että sama Afganistanin kanssa YYA-sopimuksen solminut maa saattaisi jonain päivänä soveltaa meidän YYA-sopimusta myös lähettämällä tänne pyytämättä sotilaallista ”apua”.  

Nyt Ukrainan kriisissä huolta herättää Venäjän soveltama Neuvostoliiton ajoilta tuttu arvaamaton ja kansainvälisistä laeista piittaamaton aggressiivinen toiminta rajanaapuriaan kohtaan. Suomen kannalta on kyse siitä, että onko Venäjä luotettava sopimuskumppani vai ei. Tätä joudutaan pohtiman esimerkiksi Pyhäjoelle kaavaillun ydinvoimahankkeen yhteydessä.

Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että Suomeen kohdistuisi Venäjän suunnalta nyt mitenkään viime vuosia suurempaa sotilaallista uhkaa. Se, että mihin suuntaan tapahtumat Ukrainassa seuraavaksi kulkevat tulee tietenkin vaikuttamaan arvioomme Venäjästä rajamaana. Jos Itä-Ukrainan valtaamiseksi aloitetaan täysmittainen sotilaallinen hyökkäys, tämä tietenkin lisää meillä huolta turvallisuudestamme.  

Turvallisuuspolitikassa tarvitaan pitkäjänteisyyttä

Ukrainan kriisin yhteydessä on korostunut Suomen pitkäjänteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkitys. Suomi on pyrkinyt ylläpitämään hyviä suhteita kaikkiin ilmansuuntiin, olemme EU:n kautta vahvasti integroituneet osaksi Länsi-Eurooppaa, mutta kuitenkin puheväleissä myös Venäjän kanssa.

Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Suomi on myös ylläpitänyt itsenäistä puolustuskykyä yleisen asevelvollisuuden ja armeijan kaluston jatkuvan modernisoinnin kautta. Pienen maan kohdalla määrärahat ovat rajalliset.  Puolustuskyvyn tavoite, eli muodostaa pelote, jotta tänne ei kannata ilman vakavia seurauksia tulla mistään ilmansuunnasta, jotakuinkin täyttyy, jos armeijan rahoitus pidetään nykyisellä tasolla  

Tulisiko Suomen harkita liittoutumista?

Ukrainan kriisin etenemistä ja kehitystä lähialueillamme on syytä tarkoin seuratta, mutta juuri nyt näen, ettei Nato-jäsenyyden hakeminen ole Suomen kannalta hyvä vaihtoehto. Ensinnäkin jäsenyys edellyttäisi kansamme enemmistön vankkaa tukea, mitä ei mielipidemittausten mukaan ole. Toiseksi Suomen jäsenyyshakemus saattaisi entisestään kärjistää jännitystä Euroopassa sekä merkittävästi vaikeuttaa ulkomaankauppaa ja kaikkea kanssakäymistämme Venäjän kanssa.  Naton kohdalla on hyvä muistaa myös, että jäsenyys saattaisi vetää meidät mukaan osaksi konflikteihin, josta haluamme pysyä ulkopuolella.

Sen sijaan puolustusyhteistyön merkittävää tiivistämistä samankaltaisia turvallispoliittisia ratkaisuja tehneen Ruotsin kanssa voimme hyvin harkita. Tänään julkaistun Ylen tutkimuksen mukaan suomalaiset suhtautuvat jopa puolustusliittoon Ruotsin kanssa huomattavan myönteisesti. Voimme myös luottaa siihen, että vakaa ulkopolitiikka on merkittävä itseisarvo epävarmassa maailmassa.   

Krim ja Suomen ja Venäjän suhteiden pitkä linja

Sunnuntai 16.3.2014 klo 21.42 - Ville

”Tuntuu siltä kuin koko tekemäni työ olisi valunut hukkaan”, totesi presidentti Urho Kekkonensyyskuussa 1968 pian Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen purkaessaan Tehtaankadun edustajalleVladimir Stepanoville tuskaansa Neuvostoliiton toimista Prahassa. Nyt elämme toista aikaa, mutta hieman samanlaisia ajatuksia Suomen ja Venäjän suhteiden pitkän linjan kestävyydestä on ollut mielessä, kun pari viikkoa sitten tuli ensimmäiset uutiset siitä, että Venäjän joukot miehittävät Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan.

Krimillä äänestetään tänään alueen liittämisestä Venäjään vaaleissa, joiden laillisuutta kovin moni Venäjän ulkopuolella ei tunnusta. Se, että miten muutamassa viikossa idän ja lännen pahimpaan vastakkainasetteluun sitten kylmän sodan, on päädytty, on asia, jota on syytä pysähtyä tarkemmin pohtimaan.  

Sen enempää Suomessa kuin koko läntisessä Euroopassakaan ei ole ilmeisesti osattu riittävästi varautua siihen, että Venäjän nykyisillä vallanpitäjillä on kovien puheiden lisäksi myös kanttia nopeaan ja yllättävään sotilaallisen voiman käyttöön.  Euroopan mielenkiinto on ollut viime vuodet niin vahvasti maanosaamme talouskriisin setvimisessä, että se mihin suuntaan kehitys idässä on samaan aikaan kulkenut, ei ole ilmeisesti saanut riittävää huomiota. Helsingin Sanomissa tänään ilmestynyt Jussi Niemeläisen usean vuoden Venäjän seurantaan perustuneet kirjoitus osoittaa hyvin, että asioiden kulkeutuminen tähän pisteeseen ei olisi pitänyt olla kovin suuri yllätys kenellekään.    

Prahan uudistusmielisen kevään tukahduttaminen Varsovan liiton joukoilla pelästytti kesällä 1968 pahan kerran presidentti Urho Kekkosen. "On kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän kuvasi tuntojaan päiväkirjalleen pohtiessaan sitä, että takasiko Neuvostoliiton kanssa sopimusten ja korkeantason luottamuksellisten henkilösuhteiden varaan rakennettu politikka Suomen turvallisuuden vai saattoiko Neuvostoliitto lähettää panssarinsa myös Suomeen, jos koki, että maa oli vaarassa luisua liiaksi länteen.

Suomen ulkopolitiikkaa on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta rakennettu sen pitkän linjan varaan, jossa Suomen ja itäisen suurvallan suhteet hoidetaan sopimusten ja valtionjohdon toimivien henkilösuhteiden avulla. Samaa pitkää linjaa on itse asiassa jatkunut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä tavalle hoitaa idän suhteita.

Tulevat viikot näyttävät, että mihin suuntaan lännen ja Venäjän välit ovat matkalla.   Kärjistääkö tämänpäiväinen kansanäänestys tilannetta entisestään vai löytyykö lopulta halua lähteä etsimään voimannanäytön jälkeen diplomaattista ratkaisua?  

Suomen rooli Euroopan Unionin jäsenenä on nyt toinen, kun kesällä 1968 neuvostopanssarien ajaessa Prahan kaduille. Presidentti Urho Kekkosen 45 vuotta sitten käymien pohdintojen tavoin Suomessa joudutaan jälleen kuitenkin pohtimaan, että miten naapurissa olevan suurvallan toimet Euroopan toisella lailla heijastuvat maamme asemaan sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin ja mitä johtopäätöksiä tästä mahdollisesti tulee vetää