EU:n malliopas Suomi jäi kiitosta vaille

Maanantai 6.7.2015 klo 20:35 - Ville

Helsingissä järjestetyn ETYJ:n kokouksen suurimmaksi puheenaiheeksi näyttää odotetusti nousseen Venäjän delegaation poissaolo kokouksesta. Julkisuudessa tänään olleiden tietojen pohjalta näyttää, että EU:n mallioppilaan asemaan edelleen tavoittelemaan pyrkinyt Suomi on pikkutarkasti yrittänyt pitää kiinni EU:n matkustuskieltomääräyksistä ja lopputuloksena on tilanne, johon kukaan ei ole oikein tyytyväinen sen enempää idässä kuin lännessäkään.

Se, että näin tapahtuu EU kriittisenä tunnetun ulkoministeri Timo Soinin (ps.) toimikauden alussa on varsin erikoinen sattuma, vaikka päätös olisikin tehty ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnassa korkeimman valtionjohdon keskutelun pohjalta. Kokouspaikalta kantautuneiden uutisten pohjalta venäläisten poissa-oloa Ukrainaa koskevista keskusteluista on pidetty valitettavana. Se, että kokous sai tänään aikaiseksi Kanadan esityksestä Venäjän toimet Ukrainassa tuominneen yksimielisen julkilausuman, tuskin tuo rauhaa Ukrainassa merkittävästi lähemmäksi. Keskustelun kannalta paljon parempi olisi ollut se, että keskeiset venäläiset poliitikot olisivat olleet kokouksen niin virallisissa kuin epävirallisissakin keskusteluissa mukana osallistumassa keskusteluun Ukrainan tilanteesta.

Euroopan unioni on nyt maanosamme talouden epävakauden, etusijassa Kreikan tilanteen johdosta, vahvassa käymistilassa. Se, että talouden saralla unionin on vaikea tehdä yhteisiä linjauksia, kertonee myös siitä, että turvallisuuspolitiikan alueella unionin jäsenmaiden välisen solidaarisuuden varaan ei voi välttämättä kovin paljon rakentaa. Suomen turvallisuus on viimekädessä omissa käsissämme. Tässä tilanteessa Suomen on parempi toimia myös omat intressinsä huomioiden idän ja lännen välisenä sillanrakentajana, eikä keskustelufoorumien vähentäjänä, kuten nyt Helsingin ilmeisen epäonnistuneet ETYK:n 40-vuotisjuhlakokouksen kohdalla näyttää käyneen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: EU, Venäjä, ETYK, ETYJ, turvallisuuspolitikka

Keskusteluyhteyttä on pidettävä yllä vaikka oltaisiin erimieltä

Torstai 2.7.2015 klo 13:53 - Ville

Venäjän delegaation heinäkuisesta maahantulokiellosta ETYJ-kokouksen näyttää paisuneen pieni heinäkuinen noottikriisi. Kokouksessa oli tarkoitus muistella Helsingin 40-vuoden takaista ETY-kokousta, joka Urho Kekkosen ulkopoliittisen linjan sekä 1970-luvun alussa alkaneen idän ja lännen huipentuma ja osaltaan edesauttoi kylmän sodan verraten rauhanomaista päättymistä 1990-luvun alussa.

Venäjän viimeisen reilun vuoden aikaiset toimet Ukrainassa ovat kaikkinensa tuomittavia ja EU:n talouspakotteet ja muut vastatoimet ovat olleet ymmärrettäviä, mutta samaan aikaan on tärkeätä, että keskusteluyhteyttä Suomen linjan mukaisesti yritetään pitää yllä. Tästä oli kyse Helsingissä myös kesällä 1975. Tätä taustaa vasten uuden ulkoministeri Timo Soinin (ps.) Venäjän delegaation kokouksesta pois jättäytymiseen johtanutta toimintaa tapauksessa ei voi pitää kovin onnistuneena ulkoministeriuran avauksena.

Matkustuskiellon johdosta ei olisi välttämätöntä kieltää sen alaisia henkilöitä osallistumasta kansainvälisten järjestön kuten Etyjin kokouksiin. Hyvä esimerkki tästä on, että Yhdysvallat on päästänyt välien ollessa erittäin tiukoilla vuosikymmenten saatossa sen kanssa vastakkainasettelussa olevien maiden edustajat osallistumaan YK:n kokouksiin New Yorkissa. Se, että idän ja lännen välillä keskusteluyhteyden rakentamiseen koko Ukrainan kriisin ajan pyrkinyt Suomi nyt tässä asiassa lähti Timo Soinin johdolla toimimaan tiukemman mahdollisen linjan mukaan, ei varmasti helpota mahdollisuuksiamme toimia konfliktisissa jatkossa rauhanvälittäjänä.

Se, että Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän delegaatio on poissa ETYK:n 40-vuotismuistokokouksesta saa pohtimaan, että mikä on tämän kokouksen funktio nyt. Samaan kokouspöytään pitää voida nykymaailmassakin istua niidenkin kanssa, joiden kanssa on asioista alkuun erimieltä. Muuten Euroopassa ollaan todella vaarallisen kehityksen tiellä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi, Venäjä, ETYJ, ETYK, Kekkonen

Vuosi 2014 ja Suomen turvallisuuspolitiikan pitkä linja

Tiistai 30.12.2014 klo 15:29 - Ville

Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.

Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella.  Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.

Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.

Nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto ja vahvoissa rinnastuksissa menneen ja nykyisen välillä on vaaransa. Vladimir Putinin johtama Venäjä ei ole Neuvostoliiton kaltainen Yhdysvaltojen taloudellisen ja sotilaallisen aseman globaalisti haastamaan kykenevä supervalta. Monet merkit kertovat, että Ukrainan suunnalla tehdyt sotatoimet ovat jo ylittäneet sen kantokyvyn ja maa on öljyn hinnan samanaikaisen laskun vuoksi ajautunut vakavaan taloudelliseen kriisiin, jonka vanavedessä tulee poliittinen epävakaus. Vallanpitäjien ikivanha keino ollut alkaa osoittaa kansalle ulkoisia vihollisia siinä vaiheessa, kun tyytymättömyys heihin lisääntyy. Venäjällä Natosta on jo tehty syntipukki Venäjän pitkälti itse aiheutettuihin vaikeuksiin. Tässä asetelmassa on realistista pohtia sitä, että miltä Suomen hakeutuminen Naton jäseneksi Venäjän näkökulmasta näyttäisi ja mihin kauppapoliittisiin vastatoimiin se mahdollisesti johtaisi. Esimerkiksi, sillä että Finnairilta kiellettäisiin Venäjän ilmatilan käytön Aasian lennoilla, olisi merkittäviä vaikutuksia maamme  talouteen monista muista kysymyksistä puhumattakaan.
Uhkakuvien maalailijoista Suomen aseman osalta ei nykypäivänä ole puutetta. Putin ja Venäjä tulevat meitä päivittäin vastaan iltapäivälehtien lööpeissä.  Joskus pahimpia kauhuskenaarioita lukiessa tuntuu unohtuvan, että elettiin täällä silloin kuin naapurilla oli tukikohta Helsingin kupeessa Porkkalassa.

Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: turvallispolitiikka, Venäjä, Ukraina, kylmä sota, Nato, Sauli Niinistö, Erkki Tuomioja

Turvallisuuspolitiikassa tarvitaan jatkumoa ja kykyä sopeutua muutokseen

Lauantai 20.12.2014 klo 16:57 - Villle

Vuosi sitten joulun alla maailma Suomen ympärillä näytti päällisin puolin varsin toisenlaisesta kuin miten sen tänään näemme. Ukraina oli vielä valtio, jonka pitkään jatkuneisiin talousongelmiin emme kiinnittäneet erityistä huomiota. Syyrian verinen sisällissota jatkui jo toista vuotta, mutta ei suoraan heijastunut Suomeen. Ukrainan myötä epävarmuus on tullut niin lähelle, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskustelun teemat ovat nyt hyvin erilaisia kuin joulukuussa 2013.

Vuodentakaisiin nykyisestä poikkeaviin keskustelun aiheisiin palaaminen auttaa ymmärtämään, kuinka vaikeasti ennakoitavia turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen vaikuttavat käänteen, usein ovat. Näin on ollut myös aiemmin historiassa. Koko niin sanottua kylmän sodan aikakautta 1940-luvun lopulta 1990-luvun taitteeseen sävyttivät vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin ja vuoden 1948 Berliinin saarron kaltaiset kriisit sekä toisaalta pyrkimys niiden ratkaisemiseen ilman, että ne kärjistyivät kolmanneksi maailmansodaksi.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa korostuu toisaalta kyky sopeutua tauotta ympärillä muuttuvaan maailmantilanteeseen ja toisaalta jatkumon mukanaan tuoma turvallisuus. Suomen turvallisuutta on koko sodan jälkeisen ajan pyritty rakentamaan taitavasti hoidetun ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuksen varaan. Tähän nyt 70 vuotta täyttävään perusratkaisuun nojaamme edelleen ja se on toistaiseksi osoittanut toimivuuteensa. Sekä Suomen kansainvälinen asema että puolustusvoimien materiaalinen ja koulutuksellinen valmius on tällä hetkellä aivan eri loukkaa kuin ”edellisen” kylmän sodan kuumimpina vuosina.  

Ukrainan kriisi on myös osoittanut, että turvallisuuspoliittista perusratkaisua ei ole yksinkertaista muuttaa hetkessä tai ainakin muutoksen tekeminen lähettäisi vahvan viestin johonkin suuntaan. Suurin osa Naton periaatteellisista kannattajistakin näyttää ymmärtävän, että hakeminen sotilasliiton jäseneksi kiristyneessä maailmantilanteessa lisäisi jännitystä täällä Pohjois-Euroopan osassa ja vaikeuttaisi suhteitamme Venäjään. On myös tärkeätä, että naapurimaillemme kaikissa ilmansuunnissa Suomen virallinen linja on selkeä ja ennakoitava. Tätä taustaa vasten pidän ymmärrettävänä presidentti Sauli Niinistön eilen eduskuntapuolueiden johtajien kanssa Mäntyniemessä käymiä keskusteluja, joiden tarkoituksena oli Suomen yhteisen turvallisuuspoliittisen näkemyksen vahvistaminen.  

Toisin kuin välillä väitetään, Suomi ei ole jäänyt seuraamaan ympäröivän maailman muutosta passiivisena. Luonteva uusi avaus kuluneena vuotena on ollut pitää tiiviimmin yhteyttä länteen erityisesti siihen maahan, joka on tehnyt hyvin samankaltaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja meidän kanssamme ja hakea tiiviimpää puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Tämä on suuntaus, joka toivottavasti ensi vuonna vahvistuu ja jonka syventämisestä voidaan molempien maiden eduskuntavaalien yhteydessä avoimesti keskustella.         

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, ulkopolitiikka, kylmä sota, Sauli Niinistö, puolustusvoimat, kriisi

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä vaaliteema heillä ja meillä?

Torstai 4.12.2014 klo 7:53 - Ville

Ruotsalaiset yllättivät itsensä ja myös politikkaansa aktiivisesti seuraavat tarkkailijat tällä puolen Pohjanlahtea ilmoittamalla, että maassa järjestetään ennenaikaiset vaalit maaliskuussa.  Kun Suomi ja Ruotsi käyvät nyt vaaleihin tasatahtia, tämä avaa mahdollisuudet myös keskustella yhteisistä turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä teemoista. Niistä päällimmäisenä lienevät suhteet Venäjään ja toisaalta Natoon sekä suhtautuminen kahdenvälisen puolustusyhteistyön tiivistämiseen.

Suomen ja Ruotsin välien lähenemisestä Euroopan kiristyneen turvallisuuspoliittisen tilanteen keskellä on nähty tänä vuonna monia myönteisiä merkkejä. Naapurimaiden turvallisuusyhteistyölle on kannatusta maissamme yli puoluerajojen. Nyt eroilmoituksensa jättänyt Stefan Lövenin demarivetoinen hallitus ilmoitti nimittämisensä jälkeen lokakuussa, ettei Ruotsi tule heidän johdollaan hakemaan Naton jäsenyyttä ja totesi jatkoksi maan haluvan tiivistää puolustusyhteistyötä Suomen kanssa.

Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen kohtalonyhteys oli keskeistä myös, jos voidaan sanoa, edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1980-loppuun. Suomen ja Ruotsin asetelmat konfliktissa olivat erilaiset, meillä oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa ja Ruotsi länteen nojaava virallisesti puolueeton maa. Neuvostoliitto joutui ottamaan huomioon suhtautumisessaan Suomeen myös Ruotsin reaktiot, koska halusi pitää heidät Naton ulkopuolella. Jos Neuvostoliitto olisi liiaksi kovistellut Suomea tai vaatinut meitä tiiviimpään YYA-yhteistyöhön, Ruotsi olisi todennäköisesti siirtynyt Naton jäseneksi.

Nato jäsenyyden kannatus on molemmissa maissa hieman lisääntynyt Ukrainan kriisin johdosta, mutta myös vastustajia on edelleen runsaasti. Epäilyille on perusteensa. Turvatakuiden ohella Nato-jäsenyys myös saattaisi viedä meidät mukaan vastakkainasetteluihin, josta väkiluvultaan pienen maan on viisaampaa pysyä ulkopuolella.

Suomen ja/tai Ruotsin Nato jäsenyys muuttaisi merkittävällä tavalla strategista asetelmaa Pohjois-Euroopassa ja haastaisi suoraan Naton laajentumista kammoksuvan Venäjän.  Aina niinkin kaukaa kuin Pietarin kaupungin perustamisesta Nevajoen suulle 1700-luvun alussa Venäjän strategisena huolena on ollut ”pussittaminen” Suomenlahden itäisimpään perukkaan. Useat historian vaiheet kertovat, että Venäjän näkökulmasta näille peloille löytynee ymmärrystä, vaikka heidän voimapolitikkaa ei voi hyväksyä. Nykytilanteessa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys tekisi Itämerestä Naton sisämeren, eikä Venäjä varmasti katsoisi tällaista kehitystä hyvällä.  

Suomen ja Ruotsin läheinen yhteistyö puolestaan ei muuttaisi strategista asetelmaa samalla tavoin Itämeren alueella vaan olisi pikemminkin omiaan vahvistamaan alueen vakautta. Suomella ja Ruotsilla on jo nyt runsaasti yhteistyötä puolustusvoimiensa koulutuksesta ja myös valvonnassa. Nyt, kun molemmissa maissa mennään kohta vaaleja samaa tahtia, olisi erinomainen mahdollisuus keskustella siitä, kuinka syvälle yhteistyötä ollaan valmiita syventämään esimerkiksi ilmavoimien ja merivoimien tulevissa kalustohankinnoissa tai jopa molemmin puolisten sotilaallisten turvatakuiden asteelle.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ruotsi, Vaalit 2015, Nato, Venäjä, puolustusyhteistyö

Rauhoittuuko Venäjän suurvaltakaipuu parhaiten yksin nurkassa?

Sunnuntai 16.11.2014 klo 13:55 - Ville

Presidentti Vladimir Putin lähti Australian Brisbanessa pidetystä G20-maiden huippukokouksesta kotimatkalle ennen kokouksen päättymistä. Vaikka Putin ilmoitti aikaistetun lähtönsä viralliseksi syyksi väsymyksen, on selvää, että kyseessä oli protesti vierailun isäntämaille ja paikalla olleille lännen johtajille.

Uutistoimistojen välittämien tietojen mukaa länsijohtajat olivat sekä sanoin että elein pyrkineet Brisbanessa viestittämään Putinille, että he eivät hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. Isäntämaa Australia lähetti protokollan vastaistesti varapuolustusministerin lentokentälle vastaan Venäjän valtionpäämiestä ja kahdenkymmen maan johtajan yhteiskuvassa Putin oli sijoitettu konkreettisesti nurkkaan. Johtajien kahdenkeskisessä tapaamisessa esimerkiksi Ranskan presidentti François Hollande yritti istahtaa kättelemättä Putinia. Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama puolestaan määritteli puheessaan maansa maailman ainoaksi supervallaksi, joka pyrkii ebolan ja Isiksen ohella vastustamaan Venäjän aggressiota Ukrainassa.  

Venäjän viimeaikaisen sotilaallisen pullistelun, eri puolilla maailmaa tehtyjen ilmatilaloukkauksien, Ukrainan separatisteille annetun tuen, Krimin miehityksen ja niin edelleen, motiiveja on paljon pohdittu. Sikäli, kun niiden takana on pyrkimys palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton aikojen suurvaltaidentiteetti, Putin jättäminen kättelemättä ja sijoittaminen nurkkaan ryhmäkuvassa tilannetta tuskin yksin korjaa. Jos ja kun näyttää siltä, että Venäjän talous sen rakenneongelmien ja pakotteiden johdosta päätyy taantumaan, ulkoisten uhkakuvien ja länsimaiden syyttäminen vaikeuksista ja sitä myötä myös tarve uhitteluun todennäköisesti tulee pikemminkin lisääntymään. Meidän Suomessakin on hyvä asennoitua niin, että Venäjän ja länsimaiden välien viilemiseen tuskin on tiedossa nopeaa käännettä parempaan.

Putinin mielenosoituksellinen kotiinlähtö Brisbanesta toi etäisesti mieleen neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin ulosmarssin toukokuussa 1960 Pariisissa pidetystä huippukokouksesta.  Neuvostoliitto oli ampunut alas amerikkalaisen U-2-vakoilukoneen syvällä omassa ilmatilassaan ja vaati Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerilta anteeksipyyntöä. Kun sitä ei tullut, Hruštšov lähti näyttävästi kesken kokousta kotimatkalle ja kylmä sota kääntyi jäätävämpään suuntaan.

Putinin ilmeinen haave on palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton suurvalta-aseman mukanaan tuoma kansainvälinen kunnioitus. Brisbanen kokemukset jälleen osoittavat, että tätä lännen johtajat eivät hänelle aio suoda. Haaveeksi se jäänee myös nyky-Venäjän voimavaroilla. Venäjältä puuttuvat Neuvostoliiton jättimäiset asevoimat ja maailmanlaajuinen sosialististen maiden verkosto, joka myötäili Neuvostoliiton tekemisiä ja tarjosi sille sotilaallisia tukikohtia kaikilla mantereilla. Nyt Venäjän on tyydyttävä lähinnä lähettämään kaukotoimintalentokoneitaan kiertelemään ympäri maailmaa muistuttamaan huomattavasti pienempien ja monin paikoin vanhentuneiden asevoimiensa iskukyvystä.

Se, että miten länsimaiden tulisi reagoida Venäjän suurvaltahaaveisiin, on kysymys, johon ei ole yksinkertaista vastausta. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön puitteissa voitaisiin yrittää käynnistää uutta Euroopan turvakokous prosessia, jossa Venäjän ja länsimaiden välien kärjistymistä pyrittäisiin hillitsemään, antamatta kuitenkaan periksi voimapolitiikalle. Helppoa tai mitenkään myönteiseltä lopputulokseltaan varmaa tämä ei tule olemaan, mutta parempi on yrittää, sillä Venäjän nykyisen ulkopolitiikan suunta ei todennäköisesti tule nopeasti muuttumaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Putin, Ukraina, Austria, Nato, kylmä sota,

Venäjä - tuttu vai tuntematon itä-naapurimme?

Torstai 13.11.2014 klo 9:44 - Ville

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö arvioi valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa pitämässään puheessa maanantaina, että Venäjän ja lännen välit ovat nyt kireimmät sitten kylmän sodan ajan. Tässä presidentti osui oikeaan, vaikka esimerkiksi jo Jugoslavian hajoamissotien aikana 1990-luvulla nähtiin suhteissa vakavia jännitteitä, jotka ovat aika ajoin nousseet pintaan. Viimeaikoina olen pohtinut sitä, että tunnemmeko naapuriamme riittävin hyvin, että voisimme mahdollisimman realistisesti arvioida sen seuraavia askeleita.

Nyt, kun puhutaan uudesta kylmästä sodasta, voidaan kysyä, että loppuiko tuo 1940-luvun lopulla alkanut suurvaltakonflikti oikeastaan ikinä kokonaan muutamaa 1990-luvun alun vuotta luukunottamatta?  Vai kääntyikö Venäjän huomio vain 1990-luvun aikana niin vahvasti maan sisäisiin ongelmiin ja esimerkiksi Tšetšenian sotaan, että lännen haastamiseen ei jäänyt voimavaroja. 2000-luvun alussa syyskuun 11:sta 2001 tapahtumien jälkeen Yhdysvaltojen huomio taas keskittyi terrorismin vastaiseen sotaansa ja Lähi-Itään ja Afganistaniin. Tässä asetelmassa Venäjä ja Yhdysvallat vaikuttivat alkuun jopa liittolaisista ja oikeastaan vasta Georgian sota vuonna 2008 palautti taustalla olevan vastakkainasettelun yleiseen tietoisuuteen.

Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen yllätti neljännesvuosisata sitten läntiset tarkkailijat, vaikka monia merkkejä siitä oli ilmassa jo pidemmän aikaa. Länsimaiden huomio oli keskittynyt niin Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan kannattamiseen, että hänen tukalalle asemalla omassa maassa annettiin liian vähän huomiota.  Ukrainan kriisin myötä tapahtuneissa idän ja lännen suhteiden heikkenemisessä ehkä huomattavampia piirteitä on se, että kuinka täydellisesti tämä kehitys ikään kuin taas kerran yllätti myös meidät Suomessa. Olemme pitäneet itseämme Venäjän spesialisteina Euroopassa, mutta kävikö niin, että EU:n talouskriisin aikana kiinnitimme liian vähän huomioita kehityksen itärajan takana?

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ajantasainen tutkimustieto on kultaakin arvokkaampaa. Ukrainan kriisissä disinformaation levittäminen molemmilta puolilta on ollut osa konfliktia ja kokonaiskuva muodostaminen osapuolten tavoitteista on ollut vaikeaa. Onko siis Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen resursseihin panostettu Suomessa riittävästi ja tuottaako nykyjärjestelmä riittävästi relevanttia tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi?

Poliittisten päättäjien ohella myös kansalaisille tulisi tarjota median kautta haastattelujen ja pidempien asiantuntija-artikkelien kautta tarjottavan tutkimustiedon kautta mahdollisuus muodostaa itänaapurimme tapahtumista moniulotteinen kuva. Siinä missä kylmä sodan aikana naapurin kritisoimista tuli lehdistössä aivan liiaksi varoa, nyt estottomalla Venäjä pelottelulla myydään päivittäin iltapäivälehtiä.  Ulkopolitiikka on asia, jossa mustavalkoinen ajattelua ei ole nyt sen viisaampaa kuin aiemminkaan ja sen takia on tärkeätä, että monipuolista keskustelua tuetaan tällä saralla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Neuvostoliitto, ulkopolitiikka, Ukraina, konfikti, Sauli Niinistö

Diplomatia on Suomen vahvuus jännittyneessä maailmassa

Lauantai 16.8.2014 klo 21:27 - Ville

Suomen presidentti lähti eilen lyhyellä varoitusajalla vakavan kansainvälisen kriisin keskellä tapaamaan naapurimaamme johtoa. Maamme sodan jälkeistä historiaa tunteville palasi mieleen, että vastaavia vierailuja on nähty aiemminkin.  Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sodan jälkeen rytmittivät pitkälti valtionpäämiesten huipputapaamiset. Neuvostoliittoa ei enää ole ja moni muukin asia on toisin, mutta yhdistäviä piirteitä naapurimme kanssa asioimisessa yhä on.

Suomen idänsuhteita on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta hoidettu korkean tason henkilösuhteiden avulla. Samaa linjaa on jatkanut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani jo elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä Tarja Halosen tavalle hoitaa idän suhteita.

Neuvostoliitto ja myös nyky-Venäjä on autoritäärisesti johdettu maa, jossa asioista on totuttu sopimaan valtionpäämiesten tasolla. Viime vuosikymmeninä presidenttiemme kohtaamisiin ei ole liittynyt eilisen kaltaisia jännitteitä. Kylmän sodan vuosiin näitä vaikeissa tunnelmissa tehtyjä vierailuja osui useita. Tunnetuin niistä oli marraskuussa 1961 presidentti Urho Kekkosen lähtö Siperian Novosibirskiin ratkomaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin niin sanottua noottikriisiä. Neuvostoliitto oli väittämäänsä Länsi-Saksan uhkaan vedoten vaatinut vuonna 1948 solmittuun YYA-sopimuksen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita.  YYA-sopimukseen sotilasartiklojen aktivoiminen aiheutti Suomessa paniikin, koska neuvostojoukkojen tuleminen ”auttamaan” puolustusvoimiamme tälle puolelle itärajaa koettiin lähinnä miehityksenä.  Se, että missä määrin Kekkonen tiesi etukäteen nootista ja missä määrin se oli tarkoitettu varmistamaan hänen uudelleenvalinta kevään 1962 presidentinvaaleissa, on yhä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin pitkälti arvoitus.  

Niin mielenkiintoista kuin kylmän sodan historiasta on hakea vertauksia tähän päivään, on moni asia nyt Suomen ja Venäjän välillä toisin. YYA-sopimus on painunut historiaan ja toisin kuin Kekkosen aikana presidentti Vladimir Putinia kävi eilen tapaamassa Sotshilla EU-maa Suomen presidentti, jolla oli dialogihalukkuudesta huolimatta tuomisinaan oma näkemys siitä, että miten tilanne Itä-Ukrainassa tulisi rauhoittaa. Neuvostoliiton aikana ei vastaavia julkisia näkemyseroja nähty. Suomi oli yleensä mieluummin hiljaa kuin arvosteli avoimesti naapuriamme muiden maiden suvereniteetin loukkauksista.

Suomessa ulkopolitiikka oli koko kylmän sodan ajan vahvasti agendalla. Nyt näyttää, että olemme palaneet takaisin aikaan, jolloin lähialueidemme osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on kiinnitettävästi kansallisesti enemmän huomiota. Maamme sisäisistä asioista katse on nostettava Suomen paikkaan maailmassa.  

Sekä presidentti Sauli Niinistön että ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta Ukrainan kriisissä on noudattanut suomalaisen diplomatian parhaimpia perinteitä pyrkiessään neuvotteluyhteyden rakentamiseen kiistan osapuolten välille. Näitä taitoja tarvitaan todennäköisesti myös jatkossa. Vaikka tilanne Ukrainassa todennäköisesti ennen pitkää rauhoittuu, Krimin miehitystä edeltävään aikaan ei idän ja lännen suhteissa ole  ole nopeaa paluuta, vaan joudumme oppimaan elämään jännittyneessä maailmassa vielä vuosien ajan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Neuvostoliitto, Venäjä, ulkopolitiikka, Erkki Tuomioja, Sauli Niinistö

"The War That Will End War"

Sunnuntai 10.8.2014 klo 13:57

Sata vuotta siten näihin aikoihin ensimmäistä maailmasotaa oli käyty muutama viikko. Jotkut sotilaista saattoivat vielä uskoa johtajiensa lupauksiin, että kotiin tullaan jo jouluksi.  Elokuussa 1914 kirjailija H. G. Wells julkaisi lontoolaisissa lehdissä artikkelisarjan, jossa hän syytti keskusvaltoja sodan syttymisestä ja väitti, että saksalaisen militarismin murskaaminen lopettaisi sodat ikiajoiksi. Artikkelit koottiin teokseksi “The War That Will End War.” Nyt me jälkipolvet tiedämme, että Wellsin arvio osoittautui täysin virheelliseksi. 

”Sota, joka lopettaa kaikki sodat”, sanontaa lainasi myöhemmin myös Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson perustellessaan maansa osallistumista ensimmäiseen maailmasotaan. Sota ei päättänyt jouluksi 1914, vaan eloonjääneet pääsivät kotiin vasta neljä vuotta myöhemmin. Tästä huolimatta 20 vuotta myöhemmin maailma oli jälleen sodassa.

H. G. Wellsin kirjoituksista on nyt vuosisata, eikä sodan ongelmaa oli vieläkään onnistuttu ratkaisemaan. Vaikka arvioiden mukaan valtioiden väliset konfliktit ovat viimeaikoina vähentyneet, sisällissodat ovat lisääntyneet. Useissa nykyisissä sisällissodissa on aineksia myös merkittäville valtioiden välisille konflikteille.

Sodan tielle lähdetään kerta toisensa jälkeen huolimatta siitä, että aseilla on hyvin vaikea löytää mitään pysyviä ratkaisuja konflikteihin. Yksi esimerkki tästä on täydessä kaaoksessa oleva Irak, johon Yhdysvaltojen johtama liittouma hyökkäsi vuonna 2003 viedäkseen sen kansalle – ainakin sotapropagandan mukaan – demokratiaa. Saddam Hussein oli kyllä kansaansa sortava brutaali diktaattori, mutta hyökkäyksen tekosyynä käytettyjä ydinaseita hänen jäljiltään ei löytynyt. Jokin toinen keino hänen valtansa kaventamiseksi olisi varmastikin ollut nykypäivän näkökulmasta parempi.

Toukokuussa 2003 Yhdysvaltojen sen aikainen presidentti George W. Bush julisti lentotukialuksen kannella pitämässään puheessa, että merkittävät sotatoimet Irakissa ovat ohi ja liittouma on voittaja. Aluksen miehistö hurrasi. Nyt kesällä 2014 hänen isänsä presidentti George H. W. Bush nimeä kannalta tukialukselta lähtee amerikkalaisia hävittäjiä pommittamaan Irakin kaaokseen ajaneita terrorijärjestön Isiken joukkoja. Puheista päätellen Irakin sotaa vaalikampanjassaan 2008 arvotellut presidentti Barack Obama ei koe erityistä tyytyväisyyttä siitä, että amerikkalaiset jälleen joutuvat lentämään pommituslentoja Irakissa. Toisin kuin Irakin sodan aloittanut edeltäjänsä George W. Bush Obama myöntää, ettei Yhdysvallat voi sotilasvoimalla vakauttaa Irakia, vaan maan etnisten ryhmien on itse löydettävä ratkaisu sen rauhanomaisempaan tulevaisuuteen.

Historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, että ulkovallan sekaantuminen jonkin maan sisäiseen konfliktiin vie asioita vain huonompaan suuntaan. Yhtälailla nämä seuraukset on nähtävissä parhaillaan Itä-Ukrainan konfliktissa, johon pätee myös se, että mitä pidempää sota kestää, sitä vaikeampaa on löytää pysyvää ratkaisua.  Rauha voidaan saavuttaa vain, jos Venäjä lopettaa separatistien tukemisen ja ukrainalaiset saadaan neuvottelupöytään. Se, että maailmassa tällä hetkellä niin monia vaikeita konflikteja kertoo, että historian opetuksista on opittu valitettavan vähän. Maapallon viimeistä sotaa ei tulla näkemään ennen kuin lopulta uskotaan, että sotimalla ei tähän maailmaan saada rauhaa. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, maailmarauha, ensimmäinen maailmansota, Yhdysvallat, Ukraina, Venäjä, Irak

Pitääkö Suomessa nyt oikeasti pelätä sotaa?

Sunnuntai 23.3.2014 klo 21:43 - Ville

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että sodan pelosta on tullut jälleen suomalaisille osa todellisuutta. Sille kylmän ajan muistavalle sukupolvelle, johon itsekin kuulun, tämä ei ole uutta.   Aina 1980-luvun loppuun asti oli olemassa mahdollisuus, että kuka ties juuri nyt jompikumpi hampaisiin asti aseistautunut osapuoli tulkitsi vaikka vahingossa olevansa ydinasehyökkäyksen kohteena ja päätti vastata siihen kaikella arsenaalilla mitä löytyy. 

Kylmän sodan suurvaltakonfliktissa rauha perustui siihen, että kumpikaan osapuoli ei uskaltanut hyökätä, koska laski, että myös oma maa tuhoutuisi vastaiskussa. Maailmassa on ollut sitten kylmän sodan päättymisen monia sotia, mutta samalla tavoin ne eivät ole palauttaneet meidän maahamme pelkoa sotilaallisen konfliktin mahdollisuudesta. Siitä, että onko tälle pelolle nyt sen enempää tarvetta, voi olla monta mieltä.

Aivan kuten nyt Ukrainan kriisin osalta, kylmän sodan aikana Suomessa pohdittiin toistuvasti, että miten itärajan takana olevan suurvallan toimet toisilla ilmansuunnilla tulisi tulkita Suomessa. Vaikuttivatko ne jotenkin Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimukseen perustuvaan erityissuhteeseen vai jatkettiinko saman ”ystävyyden” hengessä, mikä oli alkanut syyskuussa 1944 välirauhan myötä.

Myötätunnon ohella Suomessa nousi vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen ja vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen aikana pelko siitä, että Neuvostoliitto saattaisi toimia samoin Suomen kanssa, jos se koki meidän liukuvan liiaksi länteen. Jopa Neuvostoliiton vuonna 1979 aloittamaAfganistanin miehitys nosti Suomessa huolen, että sama Afganistanin kanssa YYA-sopimuksen solminut maa saattaisi jonain päivänä soveltaa meidän YYA-sopimusta myös lähettämällä tänne pyytämättä sotilaallista ”apua”.  

Nyt Ukrainan kriisissä huolta herättää Venäjän soveltama Neuvostoliiton ajoilta tuttu arvaamaton ja kansainvälisistä laeista piittaamaton aggressiivinen toiminta rajanaapuriaan kohtaan. Suomen kannalta on kyse siitä, että onko Venäjä luotettava sopimuskumppani vai ei. Tätä joudutaan pohtiman esimerkiksi Pyhäjoelle kaavaillun ydinvoimahankkeen yhteydessä.

Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että Suomeen kohdistuisi Venäjän suunnalta nyt mitenkään viime vuosia suurempaa sotilaallista uhkaa. Se, että mihin suuntaan tapahtumat Ukrainassa seuraavaksi kulkevat tulee tietenkin vaikuttamaan arvioomme Venäjästä rajamaana. Jos Itä-Ukrainan valtaamiseksi aloitetaan täysmittainen sotilaallinen hyökkäys, tämä tietenkin lisää meillä huolta turvallisuudestamme.  

Turvallisuuspolitikassa tarvitaan pitkäjänteisyyttä

Ukrainan kriisin yhteydessä on korostunut Suomen pitkäjänteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkitys. Suomi on pyrkinyt ylläpitämään hyviä suhteita kaikkiin ilmansuuntiin, olemme EU:n kautta vahvasti integroituneet osaksi Länsi-Eurooppaa, mutta kuitenkin puheväleissä myös Venäjän kanssa.

Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Suomi on myös ylläpitänyt itsenäistä puolustuskykyä yleisen asevelvollisuuden ja armeijan kaluston jatkuvan modernisoinnin kautta. Pienen maan kohdalla määrärahat ovat rajalliset.  Puolustuskyvyn tavoite, eli muodostaa pelote, jotta tänne ei kannata ilman vakavia seurauksia tulla mistään ilmansuunnasta, jotakuinkin täyttyy, jos armeijan rahoitus pidetään nykyisellä tasolla  

Tulisiko Suomen harkita liittoutumista?

Ukrainan kriisin etenemistä ja kehitystä lähialueillamme on syytä tarkoin seuratta, mutta juuri nyt näen, ettei Nato-jäsenyyden hakeminen ole Suomen kannalta hyvä vaihtoehto. Ensinnäkin jäsenyys edellyttäisi kansamme enemmistön vankkaa tukea, mitä ei mielipidemittausten mukaan ole. Toiseksi Suomen jäsenyyshakemus saattaisi entisestään kärjistää jännitystä Euroopassa sekä merkittävästi vaikeuttaa ulkomaankauppaa ja kaikkea kanssakäymistämme Venäjän kanssa.  Naton kohdalla on hyvä muistaa myös, että jäsenyys saattaisi vetää meidät mukaan osaksi konflikteihin, josta haluamme pysyä ulkopuolella.

Sen sijaan puolustusyhteistyön merkittävää tiivistämistä samankaltaisia turvallispoliittisia ratkaisuja tehneen Ruotsin kanssa voimme hyvin harkita. Tänään julkaistun Ylen tutkimuksen mukaan suomalaiset suhtautuvat jopa puolustusliittoon Ruotsin kanssa huomattavan myönteisesti. Voimme myös luottaa siihen, että vakaa ulkopolitiikka on merkittävä itseisarvo epävarmassa maailmassa.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Nato, turvallisuuspolitiikka, puolustusvoimat

Krim ja Suomen ja Venäjän suhteiden pitkä linja

Sunnuntai 16.3.2014 klo 21:42 - Ville

”Tuntuu siltä kuin koko tekemäni työ olisi valunut hukkaan”, totesi presidentti Urho Kekkonensyyskuussa 1968 pian Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen purkaessaan Tehtaankadun edustajalleVladimir Stepanoville tuskaansa Neuvostoliiton toimista Prahassa. Nyt elämme toista aikaa, mutta hieman samanlaisia ajatuksia Suomen ja Venäjän suhteiden pitkän linjan kestävyydestä on ollut mielessä, kun pari viikkoa sitten tuli ensimmäiset uutiset siitä, että Venäjän joukot miehittävät Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan.

Krimillä äänestetään tänään alueen liittämisestä Venäjään vaaleissa, joiden laillisuutta kovin moni Venäjän ulkopuolella ei tunnusta. Se, että miten muutamassa viikossa idän ja lännen pahimpaan vastakkainasetteluun sitten kylmän sodan, on päädytty, on asia, jota on syytä pysähtyä tarkemmin pohtimaan.  

Sen enempää Suomessa kuin koko läntisessä Euroopassakaan ei ole ilmeisesti osattu riittävästi varautua siihen, että Venäjän nykyisillä vallanpitäjillä on kovien puheiden lisäksi myös kanttia nopeaan ja yllättävään sotilaallisen voiman käyttöön.  Euroopan mielenkiinto on ollut viime vuodet niin vahvasti maanosaamme talouskriisin setvimisessä, että se mihin suuntaan kehitys idässä on samaan aikaan kulkenut, ei ole ilmeisesti saanut riittävää huomiota. Helsingin Sanomissa tänään ilmestynyt Jussi Niemeläisen usean vuoden Venäjän seurantaan perustuneet kirjoitus osoittaa hyvin, että asioiden kulkeutuminen tähän pisteeseen ei olisi pitänyt olla kovin suuri yllätys kenellekään.    

Prahan uudistusmielisen kevään tukahduttaminen Varsovan liiton joukoilla pelästytti kesällä 1968 pahan kerran presidentti Urho Kekkosen. "On kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän kuvasi tuntojaan päiväkirjalleen pohtiessaan sitä, että takasiko Neuvostoliiton kanssa sopimusten ja korkeantason luottamuksellisten henkilösuhteiden varaan rakennettu politikka Suomen turvallisuuden vai saattoiko Neuvostoliitto lähettää panssarinsa myös Suomeen, jos koki, että maa oli vaarassa luisua liiaksi länteen.

Suomen ulkopolitiikkaa on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta rakennettu sen pitkän linjan varaan, jossa Suomen ja itäisen suurvallan suhteet hoidetaan sopimusten ja valtionjohdon toimivien henkilösuhteiden avulla. Samaa pitkää linjaa on itse asiassa jatkunut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä tavalle hoitaa idän suhteita.

Tulevat viikot näyttävät, että mihin suuntaan lännen ja Venäjän välit ovat matkalla.   Kärjistääkö tämänpäiväinen kansanäänestys tilannetta entisestään vai löytyykö lopulta halua lähteä etsimään voimannanäytön jälkeen diplomaattista ratkaisua?  

Suomen rooli Euroopan Unionin jäsenenä on nyt toinen, kun kesällä 1968 neuvostopanssarien ajaessa Prahan kaduille. Presidentti Urho Kekkosen 45 vuotta sitten käymien pohdintojen tavoin Suomessa joudutaan jälleen kuitenkin pohtimaan, että miten naapurissa olevan suurvallan toimet Euroopan toisella lailla heijastuvat maamme asemaan sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin ja mitä johtopäätöksiä tästä mahdollisesti tulee vetää

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Krim, Venäjä, Suomi, ulkopolitiikka, Ukraina, Kekkonen