8.5.1945

Perjantai 8.5.2015 - Ville

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tulee näinä päivinä kuluneeksi tasan 70 vuotta.  Konflikti vaati maanosamme arviolta 50 miljoonaa kuolonuhria ja aikaansai suunnatonta aineellista tuhoa. Nykyistä maailmantilannetta kuvaa se, että entisillä Saksaa vastaan taistelleilla liittoutuneilla on eri näkemys siitä, milloin sota Euroopassa oikeastaan edes päättyi.

Syksyllä 1939 Saksan Puolaan tekemän hyökkäyksen myötä alkaneen sodan viimevaiheet tapahtumat ajoittuvat huhti- toukokuun vaihteeseen 1945. Natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitler teki Berliinin bunkkerissaan itsemurhan 30. huhtikuuta 1945.  Testamentissaan hän oli nimittänyt laivaston komentajan Karl Dönitzin seuraajakseen. Dönitzin muodosti Pohjois-Saksaan Flensburgin kaupunkiin hallituksen, jolla ei toivottomassa sotatilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä rauhaan. Saksan antautuminen allekirjoitettiin Ranskan Reimsissä 8. toukokuuta. Vaikka Neuvostoliiton edustajat olivat paikalla, neuvostodiktaattori Josef Stalin haluisi järjestää Berlin-Karlshorstin seuraavana päivänä oman antautumisseremonian. Entisessä Itä-Berliinissä sijaitseva antautumisen toisen antautumissopimuksen näyttämö on ollut vuodesta 1967 Saksalais-venäläisenä museona. Kävin joitain vuosia sitten tuossa pääturistivirroista syrjässä sijaisevassa museossa. Museon näyttely oli uudistettu toukokuussa 1995 päivitettynä Saksojen yhdistymisen jälkeiseen aikaan.

Se, että sodan päättymistä Euroopassa 70 vuotta sitten muistetaan nyt maasta riippuen eripäivänä kuvaa niitä vaikeuksia, jotka heijastuivat länsiliittoutuneiden - tärkeimpänä Britannia ja Yhdysvallat- ja Neuvostoliiton yhteistyöhön jo sodan aikana. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 kesällä johti ensin ideologiset ääripäät imperiumiaan puolustavan Britannian ja Josef Stalin Neuvostoliiton liittolaisiksi. Japanin Pearl Harboriin tekemän yllätyshyökkäyksen jälkimainingeissa Saksa puolestaan julisti omasta näkökulmastaan epäviisaasti Yhdysvalloille sodan ja toi näin sen valtavat pommituksilta suojassa olevat taloudelliset voimavarat Saksan ja Japanin vastaisen rintamaan käyttöön. Yhteisestä vihollisesta ja lännen mittavasta Neuvostoliitolle antamasta ase-avusta huolimatta yhteistyötä vaivasi jatkuva epäluulo toisen osapuolen pyrkimyksistä. Tätä vasten kylmän sodan puhkeaminen pian yhteisen vihollisen katoamisen jälkeen ei ole jälkeenpäin tarkasteltuna kovin suuri yllätys.

Neljäkymmentä viisi vuotta myöhemmin 1990-luvun alussa kylmän sodan päättymisen myötä toisen maailmansodan seurauksena lähes viideksikymmeneksi vuodeksi kahtiajakautunut Eurooppa sai uuden mahdollisuuden rakentaa luottamusta uudelle pohjalle. Hetken aikaa näytti, että muurit ja vastakkainasettelu voisi oikeasti jäädä historiaan. Nyt kuitenkin tiedetään, että on jälleen palattu itä länsi vastakkain tilanteeseen. Se, että 70-vuoden takaiset liittolaiset eivät voi osallistu edes toistensa juhlallisuuksiin on tästä kouriintuntuva esimerkki.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toinen maailmansota, Saksa, Neuvostoliitto, kylmä sota

13.3.1940

Perjantai 13.3.2015 klo 11.31 - Ville

Talvisodan päättymisestä 13.3.1940 on tänään tasan 75 vuotta. Tänä keväänä tulee kuluneeksi myös 70 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Suomen osalta sota päättyi Kilpisjärvellä saksalaisten vetäydyttä Norjan puolelle huhtikuun lopulla 1945 muutama päivä ennen Saksan lopullista antautumista.  Suomella on näin ollen takanaan pian 70 vuotta kestänyt yhtenäinen rauhanaika, mistä voimme olla kiitollisia. Vastaa ajanjaksoa ilman sotilaallista konfliktia, ei ole helppo löytää historiastamme.

Talvisodan päättymisen muistopäivää vietetään tänään ilman suurempia historiapoliittisia väittelyitä sodan syistä ja seurauksista. Menneinä vuosikymmeninä asiat olivat toisin. Jossiteltiin olisiko sota voitu välttää Suomen puolelta erilaisin ratkaisun ja sodasta piti Neuvostoliiton takia puhua madalletuin äänenpainoin. Muistan vielä itse kouluajoilta, kuinka tilanne muuttui 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen myötä ja myös talvisodan historiasta alettiin puhua avoimemmin.

Tänä päivänä ajallinen etäisyys heijastuu tapaan muistella sotaa. Veteraanisukupolvi käy harvalukuisemmaksi ja talvisodan muisteluissa varsin keskeisellä paikalla on sodan kova inhimillinen hinta. Suomalaisia kaatui 25 904. Kotikaupungistani Helsingistä palaamatta elossa kotiin jäi 1239 miestä. Vastapuolen luvuista on enemmän epäselvyyttä, mutta arvioiden mukaan Neuvostoliiton puolella kaatuneita oli noin 127 000.

Harva, joka on sodan nähnyt oikeasti kaikessa kovuudessaan, haluisi sen ikinä toistuvan. Jos Suomi olisi kevättalvella 1940 miehitetty  eläisimme tänään hyvin erilaisessa maassa.  Miehityksen myötä Suomella olisi ollut edessä Baltian maiden kohtalo. Todennäköisesti miehitys olisi taistelujen jälkeen toteutunut vielä monin verroin ankarampana kuin Baltiassa. Tässä tapauksessa Suomesta olisi ehkä tullut myös Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämö vuosina 1941–1944, kuten kävi Baltian maille ja mahdollisesti olisimme uudelleen itsenäistyneet 1990-luvun alussa Viron ja sen naapurimaiden tavoin.

Sodan päättymispäivänä on hyvä muistaa kaikkia sodan uhreja ja jatkaa toisaalta ulkopolitiikan, uskottavan maanpuolustuskyvyn ylläpitämisen sekä kansainvälisen yhteistyön kautta jatkaa työtä sen eteen, että Suomi voi seuraavatkin 70 vuotta pysyä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Talvisota, toinen maailmansota, konfliktit, rauha, Neuvostoliitto, Suomi

Kahden todellisuuden rajalla

Lauantai 28.2.2015 klo 12.34 - Ville

Venäläisen oppositiojohtaja Boris Nemtsovin viimeöinen murha Moskovan ydinkeskustassa uutiskuvista tuttujen Kremlin tornien lähellä herättää vakavaa huolta Venäjän kehityksen suunnasta. Venäjän hallituksen ensimmäisenä varapääministerinä vuosina 1997–1998 toiminut Boris Nemtsov tunnettiin presidentti Vladimir Putinin jyrkkänä arvostelijana ja Venäjän ahteella ajetun oppositiopuolueiden johtohahmona. Siinä, että saadaanko Nemtsovin murha nopeasti ja luotettavasti selvitettyä on myös puntarissa Venäjän nykyjohdon uskottavuus sekä kansainvälisen yhteisön että myös omien kansalaistensa edessä.  


Olipa taustalla mikä taho hyvänsä se, että Moskovan keskustassa tapahtuu vuonna 2015 todennäköisesti poliittisesta motivoitu murha, herättää ymmärrettävästi huolta täällä meillä Suomessa. Venäjän kehitys vakautta tai epävakautta Euroopassa lisäävään suuntaan on vuosisatojen ajan heijastunut myös meidän maahamme, eikä nykyaika ole tässä suhteessa poikkeus.

Kylmän sodan aikana Suomen itäraja oli kahden hyvin erilaisen valtion välinen raja. Meillä elettiin demokraattisessa markkinataloudessa ja naapurimaassamme sosialistisessa valtiossa, joka oli käytännössä kommunistisen puolueen harvainvalta. Muistan tulleeni Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Vainikkalasta turistimatkalta rajan yli junalla Suomeen. Vaikka olin nuori, mieleen on jäänyt se, että kuinka voimakas kokemus tarkoin vartioiduin rajan ylittäminen oli. Kaikki matkavarat tutkittiin laukun pohjia myöten ja mahdollisia salamatkustajia etsittiin junan joka kolosta. Kun tultiin Suomen puolelle, ikkunasta avautui toisen näköinen maa. Maiseman ohella ilmapiiri muuttuivat rennommaksi. Pelko siitä, että jos turistina sanoo tai tekee jonkin sopimattoman liikkeen, voi päätyä miliisin kanssa tekemisiin, poistui.

Kanssakäyminen Suomen ja Venäjän rajan yli on tänä päivänä helpompaa. Junia ei tutkita läpikotaisin edes idänsuuntaan mentäessä. Kaupankäynti ja turismi ovat olleet viime vuodet vilkasta, mutta silti Suomen itärajalla kohtaavat edelleen kaksi hyvin erilaista yhteiskuntamallia. Kylmän sodan päättymisen jälkeen meidänkin maassamme elätelty toive, Venäjän kehittymisestä länsimaiseksi demokratiaksi, on toistaiseksi osoittanut turhaksi. Pikemminkin erot ovat viimevuodet jyrkentyneet.  Siinä missä meillä esimerkiksi vähemmistöjen kohtelussa laki on kehittynyt tasa-arvoisempaan suuntaan, Venäjällä kehitys on ollut aivan päinvastainen.

Erityisen suurta huolta herättävät monet merkit siitä, ettei oikeusvaltio Venäjällä toimi. Se, että esimerkiksi tänä päivänä puheissa olevan Anna Politkovskajan jo vuonna 2006 tapahtuneen murhan toimeksiantajia ei ole saatu vastuuseen teoistaan, herättää epäluottamusta viranomaisten toimintakykyyn Venäjällä. Suomen on erittäin tarkasti seurattava nyt Venäjän kehitystä ja pohdittava suhtautumistamme siihen. Uskon, että Boris Nemtsovin murhan jälkeen näin tekee myös moni naapurimaamme asukas.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Moskova, Boris Nemtsov, Neuvostoliitto, Vladimir Putin, Anna Politkovskaja

Venäjä - tuttu vai tuntematon itä-naapurimme?

Torstai 13.11.2014 klo 9.44 - Ville

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö arvioi valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa pitämässään puheessa maanantaina, että Venäjän ja lännen välit ovat nyt kireimmät sitten kylmän sodan ajan. Tässä presidentti osui oikeaan, vaikka esimerkiksi jo Jugoslavian hajoamissotien aikana 1990-luvulla nähtiin suhteissa vakavia jännitteitä, jotka ovat aika ajoin nousseet pintaan. Viimeaikoina olen pohtinut sitä, että tunnemmeko naapuriamme riittävin hyvin, että voisimme mahdollisimman realistisesti arvioida sen seuraavia askeleita.

Nyt, kun puhutaan uudesta kylmästä sodasta, voidaan kysyä, että loppuiko tuo 1940-luvun lopulla alkanut suurvaltakonflikti oikeastaan ikinä kokonaan muutamaa 1990-luvun alun vuotta luukunottamatta?  Vai kääntyikö Venäjän huomio vain 1990-luvun aikana niin vahvasti maan sisäisiin ongelmiin ja esimerkiksi Tšetšenian sotaan, että lännen haastamiseen ei jäänyt voimavaroja. 2000-luvun alussa syyskuun 11:sta 2001 tapahtumien jälkeen Yhdysvaltojen huomio taas keskittyi terrorismin vastaiseen sotaansa ja Lähi-Itään ja Afganistaniin. Tässä asetelmassa Venäjä ja Yhdysvallat vaikuttivat alkuun jopa liittolaisista ja oikeastaan vasta Georgian sota vuonna 2008 palautti taustalla olevan vastakkainasettelun yleiseen tietoisuuteen.

Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen yllätti neljännesvuosisata sitten läntiset tarkkailijat, vaikka monia merkkejä siitä oli ilmassa jo pidemmän aikaa. Länsimaiden huomio oli keskittynyt niin Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan kannattamiseen, että hänen tukalalle asemalla omassa maassa annettiin liian vähän huomiota.  Ukrainan kriisin myötä tapahtuneissa idän ja lännen suhteiden heikkenemisessä ehkä huomattavampia piirteitä on se, että kuinka täydellisesti tämä kehitys ikään kuin taas kerran yllätti myös meidät Suomessa. Olemme pitäneet itseämme Venäjän spesialisteina Euroopassa, mutta kävikö niin, että EU:n talouskriisin aikana kiinnitimme liian vähän huomioita kehityksen itärajan takana?

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ajantasainen tutkimustieto on kultaakin arvokkaampaa. Ukrainan kriisissä disinformaation levittäminen molemmilta puolilta on ollut osa konfliktia ja kokonaiskuva muodostaminen osapuolten tavoitteista on ollut vaikeaa. Onko siis Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen resursseihin panostettu Suomessa riittävästi ja tuottaako nykyjärjestelmä riittävästi relevanttia tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi?

Poliittisten päättäjien ohella myös kansalaisille tulisi tarjota median kautta haastattelujen ja pidempien asiantuntija-artikkelien kautta tarjottavan tutkimustiedon kautta mahdollisuus muodostaa itänaapurimme tapahtumista moniulotteinen kuva. Siinä missä kylmä sodan aikana naapurin kritisoimista tuli lehdistössä aivan liiaksi varoa, nyt estottomalla Venäjä pelottelulla myydään päivittäin iltapäivälehtiä.  Ulkopolitiikka on asia, jossa mustavalkoinen ajattelua ei ole nyt sen viisaampaa kuin aiemminkaan ja sen takia on tärkeätä, että monipuolista keskustelua tuetaan tällä saralla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Neuvostoliitto, ulkopolitiikka, Ukraina, konfikti, Sauli Niinistö

9.11.1989

Sunnuntai 9.11.2014 - Ville

Berliinin muurin murtumisesta tulee tänään kuluneeksi 25 vuotta. Muistan tuon päivän, koska olin silloin ystävyyskoulumatkalla Tallinnassa ja kuulin tapahtumasta isäntäperheessäni Suomen televisioista. Vaikka aikaa on kulunut, mieleen on jäänyt, että perheessä oli hyvin vaikea uskoa uutista todeksi. Muuri kuitenkin oli avattu ja tapahtumat etenivät nopeasti. Kaksi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto oli lakannut olemasta ja Viro jälleen itsenäistynyt.

Berliinin muurista tuli Euroopan toisen maailmansodan jälkeisen jaon symboli. Sodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan ja sen pääkaupungin neljään Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliitto miehitti kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa länsipuolta.

1940-luvun lopulla entisten Saksaa vastaan yhdessä taistelleiden liittoutuneiden välit olivat niin tulehtuneet, että Neuvostoliitto saartoi Berliinin länsivyöhykkeet kesäkuussa 1948. Tuon niin sanotun Berliinin saarron aikana elintarvikkeet oli tuotava Berliiniin lentokoneilla toukokuuhun 1949 saakka. Tämän jälkeen vuonna 1949 länsimaiden vyöhykkeistä perustettiin Saksan liittotasavalta ja saman vuoden syksyllä Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (DDR). Berliinin epäselvä tilanne sai vuonna 1958 ja kesällä 1961 aikaan vakavan maailman rauhaa uhannen kriisin suurvaltojen välille. Berliinin vapaa kauttakulku uhkasi DDR:n olemassa oloa, kun miljoonat – erityisesti nuoret ja koulutetut – itäsaksalaiset pakenivat kaupungin kautta länteen. Neuvostoliitto ja DDR päättivät tämän johdosta 13. elokuuta 1961 sulkea sotavoimalla kulun länteen ja vähitellen varsinaisen betonimuurin rakentaminen erinäisine esteineen ja vartiotorneineen alkoi.

Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšovin valtaannousun jälkeen 1980-luvun lopulla alkaneet uudistukset johtivat siihen, että kommunistivalta alkoi vähitellen murtua itä-Euroopan maissa. Sitä, että Romaniaa ja eräitä Baltian maissa tapahtuneita aseellisia välikohtauksia lukuun ottomatta rautaesiripun nouseminen sujui verraten rauhallisesti, voidaan pitää jonkinlaisena ihmeenä.   Sittemmin maasta riippuen kehitys on demokratian näkökulmasta ollut enemmän ja vähän myönteistä. Useissa maiden kohdalla demokraattiset perinteet pitkän kommunistivallan ja sitä edeltäneet natsimiehityksen tai oikeistodiktatuurin johdosta puuttuivat kokonaan ja sen osaltaan on tehnyt demokratisoinnin vaikeaksi. Vaikka Saksassakin idän ja länsialueiden välisiä eroja voi yhä havaita, kokonaisuutena voidaan nähdä, että Saksojen yhdistyminen on pääosin onnistunut varsin hyvin. Euroopassa puhaltaa kuitenkin jälleen idän ja lännen välillä kylmät tuulet Ukrainan tapahtumien johdosta. Toivottavaa on, että vastaavanlainen maita ja kansoja jakaneiden muurien aikakausi ei jälleen palaisi maanosamme, vaan tässä suhteesta historiasta olisi opittu jotain. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Berliin, muuri, Saksa, kylmä sota, Viro, Neuvostoliitto, Tallinna

Vilnan historialliset paikat muistuttavat kohtalon vuosista

Maanantai 13.10.2014 klo 23.46 - Ville

10714456_10152738236262560_7574553470880604992_o.jpgPistäydyin viime viikonloppuna Vilnassa, joka on kolmesta Baltian pääkaupungista meillä ehkä vähiten tunnettu. Vaikka Vilnaan on hieman Tallinnaa ja Riikaa pidempi matka, Liettuan kaunista ja historian täyttämään pääkaupunkia suosittelee mielellään käyntikohteeksi. Näköalakukkuloiden, linnojen ja kirkkojen ohella Vilnan kävijän kannattaa pistäytyä myös katsomassa itsenäisyystaistelun tapahtumapaikkana vuonna 1991 ollutta parlamenttitaloa sekä nyt museona oleva KGB:n entistä päämajaa.


Entisissä Neuvostoliiton salaisen poliisin tiloissa Vilnan keskustassa sijaitsee nykyään Kansanmurhan uhrien museo, jonka kellarissa oleviin selleihin kommunistivallan vastustajat päätyivät neuvostomiehityksen vuosina. Museossa on nähtävissä myös teloituskammio, jossa arviolta jopa tuhat liettualaista surmattiin miehityksen aikana. Suurin osa teloituksista tapahtui liettualaisten miehitystä vastaan 1944–1953 käymän partisaanisodan aikana.

KGB:n synkkien kellarien ohella Vilnan nähtävyydet kertovat myös uudelleen itsenäistymisen tarinan. Mihail Gorbatshovin Neuvostoliitossa 1980-luvun puolivälissä aloittaman uudistuspolitiikan seurauksena Baltian maissa alkoi itsenäisyysliike. Keskusvalta pyrki estämään maan hajoamisen ja turvautui lopulta väkivaltaan. Liettuassa itsenäisyysliikettä vastaan käytettiin sotavoimaa 13.1.1991, jolloin kolmetoista siviiliä sai surman yrittäessään estää armeijaa valtaamasta Vilnan televisiotornia. Itsenäisyysliikkeen keskukseksi muodostuneen parlamenttitalon armeija jätti rauhaan ilmeisesti suurten siviiliuhrien määrän pelossa.

Vilnan vuoden 1991 tapahtumia saattoi Suomessa seurata televisiosta, mutta sodan jälkeisistä Baltian maiden kohtalon vuosista ei meillä Neuvostoliiton pelon vuoksi avoimesti julkisuudessa puhuttu. Vilnassa neuvostomiehityksessä muistuttavilla paikoilla nyt kulkiessa pohtii, että kuinka lähellä oli se, ettei meillä Helsingissä ole vastaavaa KGB-museota. Jos Suomi olisi keväällä 1940 ja kesällä 1944 miehitetty se olisi osa meidänkin historiaamme. Miehitysarmeijan esikunta oli valmiina hotelli Tornissa ja Suomessa asekätkennän avulla varauduttu sissisotaan miehittäjiä vastaan. Historia on hyvä tuntea, mutta päällimmäisenä vaikutelmana vierailusta Vilnassa kuitenkin jäi ilo siitä, että kuinka Liettua on nyt toipunut koettelemuksistaan ja saanut itsenäisyytensä vakaalle pohjalle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vilna, Liettua, Neuvostoliitto, Stalinismi, Balttia, 1991

Diplomatia on Suomen vahvuus jännittyneessä maailmassa

Lauantai 16.8.2014 klo 21.27 - Ville

Suomen presidentti lähti eilen lyhyellä varoitusajalla vakavan kansainvälisen kriisin keskellä tapaamaan naapurimaamme johtoa. Maamme sodan jälkeistä historiaa tunteville palasi mieleen, että vastaavia vierailuja on nähty aiemminkin.  Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sodan jälkeen rytmittivät pitkälti valtionpäämiesten huipputapaamiset. Neuvostoliittoa ei enää ole ja moni muukin asia on toisin, mutta yhdistäviä piirteitä naapurimme kanssa asioimisessa yhä on.

Suomen idänsuhteita on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta hoidettu korkean tason henkilösuhteiden avulla. Samaa linjaa on jatkanut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani jo elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä Tarja Halosen tavalle hoitaa idän suhteita.

Neuvostoliitto ja myös nyky-Venäjä on autoritäärisesti johdettu maa, jossa asioista on totuttu sopimaan valtionpäämiesten tasolla. Viime vuosikymmeninä presidenttiemme kohtaamisiin ei ole liittynyt eilisen kaltaisia jännitteitä. Kylmän sodan vuosiin näitä vaikeissa tunnelmissa tehtyjä vierailuja osui useita. Tunnetuin niistä oli marraskuussa 1961 presidentti Urho Kekkosen lähtö Siperian Novosibirskiin ratkomaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin niin sanottua noottikriisiä. Neuvostoliitto oli väittämäänsä Länsi-Saksan uhkaan vedoten vaatinut vuonna 1948 solmittuun YYA-sopimuksen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita.  YYA-sopimukseen sotilasartiklojen aktivoiminen aiheutti Suomessa paniikin, koska neuvostojoukkojen tuleminen ”auttamaan” puolustusvoimiamme tälle puolelle itärajaa koettiin lähinnä miehityksenä.  Se, että missä määrin Kekkonen tiesi etukäteen nootista ja missä määrin se oli tarkoitettu varmistamaan hänen uudelleenvalinta kevään 1962 presidentinvaaleissa, on yhä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin pitkälti arvoitus.  

Niin mielenkiintoista kuin kylmän sodan historiasta on hakea vertauksia tähän päivään, on moni asia nyt Suomen ja Venäjän välillä toisin. YYA-sopimus on painunut historiaan ja toisin kuin Kekkosen aikana presidentti Vladimir Putinia kävi eilen tapaamassa Sotshilla EU-maa Suomen presidentti, jolla oli dialogihalukkuudesta huolimatta tuomisinaan oma näkemys siitä, että miten tilanne Itä-Ukrainassa tulisi rauhoittaa. Neuvostoliiton aikana ei vastaavia julkisia näkemyseroja nähty. Suomi oli yleensä mieluummin hiljaa kuin arvosteli avoimesti naapuriamme muiden maiden suvereniteetin loukkauksista.

Suomessa ulkopolitiikka oli koko kylmän sodan ajan vahvasti agendalla. Nyt näyttää, että olemme palaneet takaisin aikaan, jolloin lähialueidemme osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on kiinnitettävästi kansallisesti enemmän huomiota. Maamme sisäisistä asioista katse on nostettava Suomen paikkaan maailmassa.  

Sekä presidentti Sauli Niinistön että ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta Ukrainan kriisissä on noudattanut suomalaisen diplomatian parhaimpia perinteitä pyrkiessään neuvotteluyhteyden rakentamiseen kiistan osapuolten välille. Näitä taitoja tarvitaan todennäköisesti myös jatkossa. Vaikka tilanne Ukrainassa todennäköisesti ennen pitkää rauhoittuu, Krimin miehitystä edeltävään aikaan ei idän ja lännen suhteissa ole  ole nopeaa paluuta, vaan joudumme oppimaan elämään jännittyneessä maailmassa vielä vuosien ajan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Neuvostoliitto, Venäjä, ulkopolitiikka, Erkki Tuomioja, Sauli Niinistö

Ollako vai eikö olla Euroopassa?

Perjantai 20.7.2012 - Ville

Eduskunta hyväksyi tiukan keskustelun ja hallitus vastaan oppositio äänestyksen jälkeen Espanjan lainaohjelman. Perussuomalaisten tiukka vastustus ei varmasti yllättänyt ketään. Keskustan Eurooppa-linjan muutosta oppositioon siirtymisen jälkeen sen sijaan on edelleen vaikea hahmottaa. Päätös ei varmasti ollut kenellekään sen tekijälle mieluinen eikä helppo. Yksi vaikea päätös on takana, mutta on todennäköistä, että Euroopan talouskriisi tuo taas ennen pitkää uusia tummia pilviä meidänkin taivaalle. Pienikin hengähdystauko olisi hyvä käyttää siihen, että alettaisiin käydä nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä mikä ylipäätänsä on ollut ja on Suomen suhde Eurooppaan.

Keskustelu on tarpeen, sillä juurikaan liottelematta voi sanoa, että Suomen kohtalon on koko tunnetun historian määritellyt suhde Eurooppaan. Se, että meillä on edes nykyisessä määrin itsellämme mahdollisuuksia vaikuttaa valintoihimme tässä kokonaisuudessa, on historian pitkässä linjassa varsin uutta. Usein aiemmin päätökset puolestamme on tehty pöydissä, missä meidän edustajamme eivät ole olleet läsnä ja tiedot ratkaisuista on kulkeutuneet tänne milloin diplomaattipostissa milloin vieraan sotajoukon muodossa.

Vapaus osallistua ylikansalliseen päätöksentekoon ei ole ollut edes itsenäiselle Suomelle itsestäänselvyys. Kahdessa vuosikymmenessä varsin monilta on ilmeisen hyvin unohtunut se, että koko kylmän sodan ajan Suomen ulkopolitiikkaa ohjasi tasapainoilu länsi-integraation ja YYA-sopimuksen välillä. Läntiseen talousyhteistyöhön ei vapaasti osallistuttu, vaikka haluakin olisi ollut.

Heti sodan jälkeen Suomi olisi halunnut ottaa vastaan Yhdysvaltojen Euroopan jälleenrakentamiseen tarjoamaa Marshall-apua, mutta tämä ei käynyt Moskovalle, jota kautta Suomen Eurooppa suhteet aina kylmän sodan päättymisen kulkivat. Taitavasti luovien Suomen oli mahdollista turvata elintärkeät kauppasuhteet idän ohella myös länteen. Suomi pääsi Eftan liitännäisjäseneksi, kun Nikita Hruštšov toi presidentti Urho Kekkoselle syyskuussa 1960 syntymäpäivälahjaksi luvan jäsenyydelle. Tie vuoden 1973 EEC-sopimukseen oli yhtä lailla kivinen. Vaikeuksista huolimatta Suomi pystyi omalta osaltaan tukemaan kylmän sodan rauhanomaista päättymistä Helsingissä vuonna 1975 huipentuneen Ety-prosessin avulla. Liittyminen Euroopan unioniin oli Nato kielteiselle Suomelle vuonna 1995 myös turvallisuuspoliittinen ratkaisu, vaikka tästä puolesta ei meillä kovaan äänen yleensä haluta puhua.

Hallituksemme vetää euromaiden tiukinta linjaa suhteessa talouskriisin hoitoon. Tämä tiedetään ilmeisesti kotimaata paremmin ulkomailla. Seuraava askel olisi käytännössä yhteistyöstä vetäytyminen. Laskusillan nostaminen Eurooppaan tuskin kuitenkaan olisi maamme kannalta nykyistä parempi ratkaisu. Vaikka sisäänpäin kääntyminen epävarmana aikana on normaali reaktio, se ei turvaa suomalaisia työpaikkoja ja takaa varmemmin maalle myönteistä kehitystä globaalissa maailmassa.

Halusimmepa tai emme kohtalomme on sidottu Eurooppaan ja näin olleen on parempi, että Suomi on oikeuksiaan tiukastikin puolustaen, mukana siellä missä meitä koskevista asioista päätetään, koska ne joka tapauksessa ratkaisevasti vaikuttavat elämän edellytyksiin tässä maailmankolkassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Eurooppa, Espanja, Euro, Kekkonen, Neuvostoliitto, kriisi