Vuosi 2014 ja Suomen turvallisuuspolitiikan pitkä linja

Tiistai 30.12.2014 klo 15.29 - Ville

Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.

Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella.  Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.

Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.

Nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto ja vahvoissa rinnastuksissa menneen ja nykyisen välillä on vaaransa. Vladimir Putinin johtama Venäjä ei ole Neuvostoliiton kaltainen Yhdysvaltojen taloudellisen ja sotilaallisen aseman globaalisti haastamaan kykenevä supervalta. Monet merkit kertovat, että Ukrainan suunnalla tehdyt sotatoimet ovat jo ylittäneet sen kantokyvyn ja maa on öljyn hinnan samanaikaisen laskun vuoksi ajautunut vakavaan taloudelliseen kriisiin, jonka vanavedessä tulee poliittinen epävakaus. Vallanpitäjien ikivanha keino ollut alkaa osoittaa kansalle ulkoisia vihollisia siinä vaiheessa, kun tyytymättömyys heihin lisääntyy. Venäjällä Natosta on jo tehty syntipukki Venäjän pitkälti itse aiheutettuihin vaikeuksiin. Tässä asetelmassa on realistista pohtia sitä, että miltä Suomen hakeutuminen Naton jäseneksi Venäjän näkökulmasta näyttäisi ja mihin kauppapoliittisiin vastatoimiin se mahdollisesti johtaisi. Esimerkiksi, sillä että Finnairilta kiellettäisiin Venäjän ilmatilan käytön Aasian lennoilla, olisi merkittäviä vaikutuksia maamme  talouteen monista muista kysymyksistä puhumattakaan.
Uhkakuvien maalailijoista Suomen aseman osalta ei nykypäivänä ole puutetta. Putin ja Venäjä tulevat meitä päivittäin vastaan iltapäivälehtien lööpeissä.  Joskus pahimpia kauhuskenaarioita lukiessa tuntuu unohtuvan, että elettiin täällä silloin kuin naapurilla oli tukikohta Helsingin kupeessa Porkkalassa.

Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: turvallispolitiikka, Venäjä, Ukraina, kylmä sota, Nato, Sauli Niinistö, Erkki Tuomioja

Turvallisuuspolitiikassa tarvitaan jatkumoa ja kykyä sopeutua muutokseen

Lauantai 20.12.2014 klo 16.57 - Villle

Vuosi sitten joulun alla maailma Suomen ympärillä näytti päällisin puolin varsin toisenlaisesta kuin miten sen tänään näemme. Ukraina oli vielä valtio, jonka pitkään jatkuneisiin talousongelmiin emme kiinnittäneet erityistä huomiota. Syyrian verinen sisällissota jatkui jo toista vuotta, mutta ei suoraan heijastunut Suomeen. Ukrainan myötä epävarmuus on tullut niin lähelle, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskustelun teemat ovat nyt hyvin erilaisia kuin joulukuussa 2013.

Vuodentakaisiin nykyisestä poikkeaviin keskustelun aiheisiin palaaminen auttaa ymmärtämään, kuinka vaikeasti ennakoitavia turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen vaikuttavat käänteen, usein ovat. Näin on ollut myös aiemmin historiassa. Koko niin sanottua kylmän sodan aikakautta 1940-luvun lopulta 1990-luvun taitteeseen sävyttivät vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin ja vuoden 1948 Berliinin saarron kaltaiset kriisit sekä toisaalta pyrkimys niiden ratkaisemiseen ilman, että ne kärjistyivät kolmanneksi maailmansodaksi.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa korostuu toisaalta kyky sopeutua tauotta ympärillä muuttuvaan maailmantilanteeseen ja toisaalta jatkumon mukanaan tuoma turvallisuus. Suomen turvallisuutta on koko sodan jälkeisen ajan pyritty rakentamaan taitavasti hoidetun ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuksen varaan. Tähän nyt 70 vuotta täyttävään perusratkaisuun nojaamme edelleen ja se on toistaiseksi osoittanut toimivuuteensa. Sekä Suomen kansainvälinen asema että puolustusvoimien materiaalinen ja koulutuksellinen valmius on tällä hetkellä aivan eri loukkaa kuin ”edellisen” kylmän sodan kuumimpina vuosina.  

Ukrainan kriisi on myös osoittanut, että turvallisuuspoliittista perusratkaisua ei ole yksinkertaista muuttaa hetkessä tai ainakin muutoksen tekeminen lähettäisi vahvan viestin johonkin suuntaan. Suurin osa Naton periaatteellisista kannattajistakin näyttää ymmärtävän, että hakeminen sotilasliiton jäseneksi kiristyneessä maailmantilanteessa lisäisi jännitystä täällä Pohjois-Euroopan osassa ja vaikeuttaisi suhteitamme Venäjään. On myös tärkeätä, että naapurimaillemme kaikissa ilmansuunnissa Suomen virallinen linja on selkeä ja ennakoitava. Tätä taustaa vasten pidän ymmärrettävänä presidentti Sauli Niinistön eilen eduskuntapuolueiden johtajien kanssa Mäntyniemessä käymiä keskusteluja, joiden tarkoituksena oli Suomen yhteisen turvallisuuspoliittisen näkemyksen vahvistaminen.  

Toisin kuin välillä väitetään, Suomi ei ole jäänyt seuraamaan ympäröivän maailman muutosta passiivisena. Luonteva uusi avaus kuluneena vuotena on ollut pitää tiiviimmin yhteyttä länteen erityisesti siihen maahan, joka on tehnyt hyvin samankaltaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja meidän kanssamme ja hakea tiiviimpää puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Tämä on suuntaus, joka toivottavasti ensi vuonna vahvistuu ja jonka syventämisestä voidaan molempien maiden eduskuntavaalien yhteydessä avoimesti keskustella.         

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, ulkopolitiikka, kylmä sota, Sauli Niinistö, puolustusvoimat, kriisi

Venäjä - tuttu vai tuntematon itä-naapurimme?

Torstai 13.11.2014 klo 9.44 - Ville

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö arvioi valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa pitämässään puheessa maanantaina, että Venäjän ja lännen välit ovat nyt kireimmät sitten kylmän sodan ajan. Tässä presidentti osui oikeaan, vaikka esimerkiksi jo Jugoslavian hajoamissotien aikana 1990-luvulla nähtiin suhteissa vakavia jännitteitä, jotka ovat aika ajoin nousseet pintaan. Viimeaikoina olen pohtinut sitä, että tunnemmeko naapuriamme riittävin hyvin, että voisimme mahdollisimman realistisesti arvioida sen seuraavia askeleita.

Nyt, kun puhutaan uudesta kylmästä sodasta, voidaan kysyä, että loppuiko tuo 1940-luvun lopulla alkanut suurvaltakonflikti oikeastaan ikinä kokonaan muutamaa 1990-luvun alun vuotta luukunottamatta?  Vai kääntyikö Venäjän huomio vain 1990-luvun aikana niin vahvasti maan sisäisiin ongelmiin ja esimerkiksi Tšetšenian sotaan, että lännen haastamiseen ei jäänyt voimavaroja. 2000-luvun alussa syyskuun 11:sta 2001 tapahtumien jälkeen Yhdysvaltojen huomio taas keskittyi terrorismin vastaiseen sotaansa ja Lähi-Itään ja Afganistaniin. Tässä asetelmassa Venäjä ja Yhdysvallat vaikuttivat alkuun jopa liittolaisista ja oikeastaan vasta Georgian sota vuonna 2008 palautti taustalla olevan vastakkainasettelun yleiseen tietoisuuteen.

Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen yllätti neljännesvuosisata sitten läntiset tarkkailijat, vaikka monia merkkejä siitä oli ilmassa jo pidemmän aikaa. Länsimaiden huomio oli keskittynyt niin Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan kannattamiseen, että hänen tukalalle asemalla omassa maassa annettiin liian vähän huomiota.  Ukrainan kriisin myötä tapahtuneissa idän ja lännen suhteiden heikkenemisessä ehkä huomattavampia piirteitä on se, että kuinka täydellisesti tämä kehitys ikään kuin taas kerran yllätti myös meidät Suomessa. Olemme pitäneet itseämme Venäjän spesialisteina Euroopassa, mutta kävikö niin, että EU:n talouskriisin aikana kiinnitimme liian vähän huomioita kehityksen itärajan takana?

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ajantasainen tutkimustieto on kultaakin arvokkaampaa. Ukrainan kriisissä disinformaation levittäminen molemmilta puolilta on ollut osa konfliktia ja kokonaiskuva muodostaminen osapuolten tavoitteista on ollut vaikeaa. Onko siis Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen resursseihin panostettu Suomessa riittävästi ja tuottaako nykyjärjestelmä riittävästi relevanttia tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi?

Poliittisten päättäjien ohella myös kansalaisille tulisi tarjota median kautta haastattelujen ja pidempien asiantuntija-artikkelien kautta tarjottavan tutkimustiedon kautta mahdollisuus muodostaa itänaapurimme tapahtumista moniulotteinen kuva. Siinä missä kylmä sodan aikana naapurin kritisoimista tuli lehdistössä aivan liiaksi varoa, nyt estottomalla Venäjä pelottelulla myydään päivittäin iltapäivälehtiä.  Ulkopolitiikka on asia, jossa mustavalkoinen ajattelua ei ole nyt sen viisaampaa kuin aiemminkaan ja sen takia on tärkeätä, että monipuolista keskustelua tuetaan tällä saralla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Neuvostoliitto, ulkopolitiikka, Ukraina, konfikti, Sauli Niinistö

Diplomatia on Suomen vahvuus jännittyneessä maailmassa

Lauantai 16.8.2014 klo 21.27 - Ville

Suomen presidentti lähti eilen lyhyellä varoitusajalla vakavan kansainvälisen kriisin keskellä tapaamaan naapurimaamme johtoa. Maamme sodan jälkeistä historiaa tunteville palasi mieleen, että vastaavia vierailuja on nähty aiemminkin.  Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sodan jälkeen rytmittivät pitkälti valtionpäämiesten huipputapaamiset. Neuvostoliittoa ei enää ole ja moni muukin asia on toisin, mutta yhdistäviä piirteitä naapurimme kanssa asioimisessa yhä on.

Suomen idänsuhteita on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta hoidettu korkean tason henkilösuhteiden avulla. Samaa linjaa on jatkanut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani jo elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä Tarja Halosen tavalle hoitaa idän suhteita.

Neuvostoliitto ja myös nyky-Venäjä on autoritäärisesti johdettu maa, jossa asioista on totuttu sopimaan valtionpäämiesten tasolla. Viime vuosikymmeninä presidenttiemme kohtaamisiin ei ole liittynyt eilisen kaltaisia jännitteitä. Kylmän sodan vuosiin näitä vaikeissa tunnelmissa tehtyjä vierailuja osui useita. Tunnetuin niistä oli marraskuussa 1961 presidentti Urho Kekkosen lähtö Siperian Novosibirskiin ratkomaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin niin sanottua noottikriisiä. Neuvostoliitto oli väittämäänsä Länsi-Saksan uhkaan vedoten vaatinut vuonna 1948 solmittuun YYA-sopimuksen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita.  YYA-sopimukseen sotilasartiklojen aktivoiminen aiheutti Suomessa paniikin, koska neuvostojoukkojen tuleminen ”auttamaan” puolustusvoimiamme tälle puolelle itärajaa koettiin lähinnä miehityksenä.  Se, että missä määrin Kekkonen tiesi etukäteen nootista ja missä määrin se oli tarkoitettu varmistamaan hänen uudelleenvalinta kevään 1962 presidentinvaaleissa, on yhä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin pitkälti arvoitus.  

Niin mielenkiintoista kuin kylmän sodan historiasta on hakea vertauksia tähän päivään, on moni asia nyt Suomen ja Venäjän välillä toisin. YYA-sopimus on painunut historiaan ja toisin kuin Kekkosen aikana presidentti Vladimir Putinia kävi eilen tapaamassa Sotshilla EU-maa Suomen presidentti, jolla oli dialogihalukkuudesta huolimatta tuomisinaan oma näkemys siitä, että miten tilanne Itä-Ukrainassa tulisi rauhoittaa. Neuvostoliiton aikana ei vastaavia julkisia näkemyseroja nähty. Suomi oli yleensä mieluummin hiljaa kuin arvosteli avoimesti naapuriamme muiden maiden suvereniteetin loukkauksista.

Suomessa ulkopolitiikka oli koko kylmän sodan ajan vahvasti agendalla. Nyt näyttää, että olemme palaneet takaisin aikaan, jolloin lähialueidemme osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on kiinnitettävästi kansallisesti enemmän huomiota. Maamme sisäisistä asioista katse on nostettava Suomen paikkaan maailmassa.  

Sekä presidentti Sauli Niinistön että ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta Ukrainan kriisissä on noudattanut suomalaisen diplomatian parhaimpia perinteitä pyrkiessään neuvotteluyhteyden rakentamiseen kiistan osapuolten välille. Näitä taitoja tarvitaan todennäköisesti myös jatkossa. Vaikka tilanne Ukrainassa todennäköisesti ennen pitkää rauhoittuu, Krimin miehitystä edeltävään aikaan ei idän ja lännen suhteissa ole  ole nopeaa paluuta, vaan joudumme oppimaan elämään jännittyneessä maailmassa vielä vuosien ajan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Neuvostoliitto, Venäjä, ulkopolitiikka, Erkki Tuomioja, Sauli Niinistö