Venäjä - tuttu vai tuntematon itä-naapurimme?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö arvioi valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa pitämässään puheessa maanantaina, että Venäjän ja lännen välit ovat nyt kireimmät sitten kylmän sodan ajan. Tässä presidentti osui oikeaan, vaikka esimerkiksi jo Jugoslavian hajoamissotien aikana 1990-luvulla nähtiin suhteissa vakavia jännitteitä, jotka ovat aika ajoin nousseet pintaan. Viimeaikoina olen pohtinut sitä, että tunnemmeko naapuriamme riittävin hyvin, että voisimme mahdollisimman realistisesti arvioida sen seuraavia askeleita.

Nyt, kun puhutaan uudesta kylmästä sodasta, voidaan kysyä, että loppuiko tuo 1940-luvun lopulla alkanut suurvaltakonflikti oikeastaan ikinä kokonaan muutamaa 1990-luvun alun vuotta luukunottamatta?  Vai kääntyikö Venäjän huomio vain 1990-luvun aikana niin vahvasti maan sisäisiin ongelmiin ja esimerkiksi Tšetšenian sotaan, että lännen haastamiseen ei jäänyt voimavaroja. 2000-luvun alussa syyskuun 11:sta 2001 tapahtumien jälkeen Yhdysvaltojen huomio taas keskittyi terrorismin vastaiseen sotaansa ja Lähi-Itään ja Afganistaniin. Tässä asetelmassa Venäjä ja Yhdysvallat vaikuttivat alkuun jopa liittolaisista ja oikeastaan vasta Georgian sota vuonna 2008 palautti taustalla olevan vastakkainasettelun yleiseen tietoisuuteen.

Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen yllätti neljännesvuosisata sitten läntiset tarkkailijat, vaikka monia merkkejä siitä oli ilmassa jo pidemmän aikaa. Länsimaiden huomio oli keskittynyt niin Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan kannattamiseen, että hänen tukalalle asemalla omassa maassa annettiin liian vähän huomiota.  Ukrainan kriisin myötä tapahtuneissa idän ja lännen suhteiden heikkenemisessä ehkä huomattavampia piirteitä on se, että kuinka täydellisesti tämä kehitys ikään kuin taas kerran yllätti myös meidät Suomessa. Olemme pitäneet itseämme Venäjän spesialisteina Euroopassa, mutta kävikö niin, että EU:n talouskriisin aikana kiinnitimme liian vähän huomioita kehityksen itärajan takana?

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ajantasainen tutkimustieto on kultaakin arvokkaampaa. Ukrainan kriisissä disinformaation levittäminen molemmilta puolilta on ollut osa konfliktia ja kokonaiskuva muodostaminen osapuolten tavoitteista on ollut vaikeaa. Onko siis Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen resursseihin panostettu Suomessa riittävästi ja tuottaako nykyjärjestelmä riittävästi relevanttia tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi?

Poliittisten päättäjien ohella myös kansalaisille tulisi tarjota median kautta haastattelujen ja pidempien asiantuntija-artikkelien kautta tarjottavan tutkimustiedon kautta mahdollisuus muodostaa itänaapurimme tapahtumista moniulotteinen kuva. Siinä missä kylmä sodan aikana naapurin kritisoimista tuli lehdistössä aivan liiaksi varoa, nyt estottomalla Venäjä pelottelulla myydään päivittäin iltapäivälehtiä.  Ulkopolitiikka on asia, jossa mustavalkoinen ajattelua ei ole nyt sen viisaampaa kuin aiemminkaan ja sen takia on tärkeätä, että monipuolista keskustelua tuetaan tällä saralla.