Maali häämöttää Suomen Nato-prosessissa

Perjantai 17.3.2023 klo 19.11 - Ville

Putinin järjettömän sodan vuosipäivänä

Perjantai 24.2.2023 klo 11.04 - Ville

Vuosi sitten maailma muuttui. Heräsin 24.2.2022 monen muun tavoin epäuskoisena uutisiin, että Venäjä on aloittanut massiivisen hyökkäyksen Ukrainan valtaamiseksi. Vaikka olen muutama vuosi sitten käynyt tutustumismatkalla Kiovassa, jolloin konflikti itä-Ukrainassa oli käynnissä ja hyökkäysuhasta oli varoitettu, en uskonut, että Putin yrittäisi koko maan valtaamista. Päättelin, että Ukraina on pinta-alaltaan valtava, eikä sen miehittäminen Venäjän resurssein onnistuisi, jos vastarintaa tehtäisiin. Toivoin myös, että Venäjällä muistettaisiin Afganistanin ja Tšetšenian opetukset, kuinka vaikea niitä oli valloittaa, vaikka pääkaupungin saisi haltuun. Mitään ei kuitenkaan ollut opittu. Hyökkäys alkoi. Sota on kestänyt vuoden eikä loppua näy.

Sota on aina suurta hulluutta. Myös siviileitä saa aina surmansa, vaikka heitä ei tähdättäisi. Ukrainassa venäläiset joukot ovat kohdistaneet miehittämillään alueille siviileihin tarkoituksellista julmuutta. Katsoin eilen Yle Areenasta tuoreen dokumentin ”Putinin sotarikokset”. Se kertoo, kuinka tavallista arkea ennen sotaa eläneiden ihmisten elämä on nyt täysin säpäleinä, kun heidän rakkaansa on viety ja brutaalisti surmattu. Suomessa sodan aikana Neuvostoliiton partisaani-iskuissa läheisensä menettäneet ovat kokeneet jotain samaa.  Ukrainaa ”natseista” vapauttamassa olleet sotilaat ovat ottaneet natsien keinot käyttöön kiduttaessaan siviileitä. Buchasta on tullut historiassa synonyymi Srebrenicalle ja Babi Yarille.  Sen lisäksi, että siviilien surmaaminen on sotarikos, se on erittäin huonoa taktiikkaa, jos päämäärä on sodan voittaminen. Aiemmista sodista tiedetään, että julmuudet lisäävät puolustajan taistelutahtoa. Jos Venäjän miehityksen tiedetään olevan helvettiä, on parempi taistella loppuun asti.

Suomessa oli sodan alkamisen jälkeen huolta, voiko naapurimaahansa hyökännyt Venäjä kohdistaa sotilaallista voimaa myös meitä kohtaan. Myönnän tätä itsekin  pohtineeni. Keväällä aloitettu nopea Nato-prosessi oli ainoa oikea ratkaisu. Vaikka jäsenyys on viimeisiä ratifiointeja vaille valmis, olemme jo vahvasti läntisen sotilasliiton leirissä. Vuoden takaista huolta Suomen turvallisuudesta ei enää samalla tapaa ole. Jos Nato tietä ei olisi lähdetty kulkemaan, mielialat voisivat olla toiset.

Kun maailman pitäisi keskittyä ratkaisemaan globaaleja ongelmia, voimavarat menevät Putinin järjettömään sotaan. Koska Putin ei ole luotettava neuvottelukumppani, Ukrainaa on tuettava niin kauan kuin se apua tarvitsee. Todettuaan, ettei sotaa voi voittaa ja kärsittyään riittävästi tappioita Venäjä on ehkä valmis istumaan tosissaan neuvottelupöytään ja lopettamaan sodan tavalla, jonka Ukraina kokee oikeudenmukaisena. Tämän jälkeen toivottavasti esimerkiksi YK:n puitteissa alkaisi prosessi, jolla globaalia vakautta voitaisiin yrittää lisätä. Sodan ensimmäisenä vuosipäivänä tämä on yhä kovin kaukainen ajatus.  

Kriisiaikana Helsingiltä tarvitaan vastuullista energiapolitiikkaa

Keskiviikko 21.9.2022 klo 10.59 - Ville

Paasitornissa 20.9 järjestetyssä SDP Helsingin energiaillassa painotin vastuullisten päätösten merkitystä niin Euroopassa kuin Helsingissäkin. Euroopan on tuettava Ukrainaa Venäjän yhä jatkuvaa aggressiota vastaan.  Tämä sodan lopputuloksesta riippuu pitkälti Euroopan tulevaisuus. Tänään tulleet uutiset Venäjän osittaisesta liikekannallepanosta korostaa varautumisen merkitystä meidän ja meidän liittolaisten taholla.

Helsingin ja Helenin on päätöksissään huomioitava hyvin poikkeuksellinen maailmantilanne ja pyrittävä estämään, ettei kotitalouksille energiakustannukset olisi kohtuuttomia. Helenin on esimerkiksi tingittävä omista tuottotavoitteistaan, että tämä on ensi talvena mahdollista ja pohdittava muutenkin strategiaansa niin että kaupunki selviää energiakriisistä mahdollisimman pienen vaurioin.

Elämme nyt historian käännekohdassa

Sunnuntai 3.4.2022 klo 13.02 - Ville

Historiassa on ajoittain suuria käännekohtia, jossa yksittäisestä merkittävästä tapahtumasta muodostuu vedenjakajana toimiva käännekohta. Tällainen tapahtuma oli Venäjän helmikuun lopussa aloittama hyökkäys Ukrainaan. Tällä sodalla on ollut hyvin merkittäviä vaikutuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen asemaan ja maassamme käydään aktiivista keskustelua siitä, miten asemaamme tässä tilanteessa tulisi vahvistaa.

Itse en ole aiemmin kuulunut Suomen Nato-jäsenyyden äänekkäimpiin kannattajiin, mutta en myöskään sen vastustajiin. Olen ajatellut moneen muun tavoin, että pärjäämme valitsemallamme tiellä vahvalla itsenäisellä puolustuksella, kehittämällä yhteistyötä muiden länsimaiden kanssa, Nato-optiolla ja valtiojohdon puheväleillä Venäjän johdon kanssa. Nyt olemme tilanteessa, että tämä paketti ei enää riitä.

Venäjä ei ole tällä hetkellä on sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän jäsen, vaan kaupunkeja pommittava ja sotarikoksia siviileitä vastaan Ukrainassa tekevä valtio. Venäjä on myös hyökkäämällä Ukrainaan heiluttanut Europaapan turvallisuusjärjestelmän tavalla, joka vaatii Suomea kaikilla tavoilla vahvistamaan omaan turvallisuuttaan.

Me emme myöskään tiedä miten tilanne tästä kehittyy. Venäjän edes nykyisen kaltainen yhteiskunnallinen vakaus ei ole pitkällä tähtäimellä mitenkään selviö, kun maan talous alkaa kunnolla yskiä sodan ja sen takia maalle syystä pakotteiden takia. 1990-luvun alusta tästä on jotain kokemusta. Tällä kertaa asiat voivat mennä huonommin, sillä toisin kuin nyt Neuvostoliitosta syntynyt uusi Venäjä oli väleissä muun maailman kanssa ja sitä pyrittiin monella tavoin tukemaan - sittemmin epäonnistuneessa - kehityksessä kohti demokratiaa.

Tämä kaikki edellä mainittu epävarmuus tarkoittaa oman puolustuskykymme vahvistamista, sotilaallisen yhteistyön tiivistämistä Ruotsin, Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden kanssa. Jos tilanteesta parhaiten informoitu valtiojohtomme näkee, että Suomen turvallisuuden vahvistaminen edellyttää liittymistä Natoon, niin silloin tätä tietä on nyt kuljettava. Uskon, että tasavallan presidentillä, hallituksella ja eduskunnalla on suomalaisten suuren enemmistö tuki toimia nopeastikin tavalla, joka parhaiten vahvistaa turvallisuuttamme.

Suomen turvallisuuspoliittisissa valinoissa meitä kaikki varmasti huolestuttaa Venäjän mahdolliset jyrkätkin reaktiot. Se, että ei tehtäisi mitään olisi tässä tilanteessa kuitenkin suurempi uhka kuin se, että otamme määrätietoisia ja rohkeita askeleita turvallisuutemme vahvistamiseksi. Mikään ratkaisu ei varmasti ole pelkästään hyvä tai huono. Emme tarkkaan tiedä lähikuukaudet tuovat tullessaan meillä ja maailmalla. Kaiken tärkeintä on, että tänä aikana kansamme on sisäisesti mahdollisimman yhtenäinen ja on valmis kohtaamaan mitä historiallinen käännekohta, jota juuri todennäköisesti, nyt elämme tuo tullessaan.

Kirjoitus Uuden Suomen puheenvuorossa 3.4.2022

Musta aamu

Torstai 24.2.2022 klo 12.47 - Ville

Aamun uutiset Venäjän tai voisiko sanoa sen itsevaltaisen johtajan hyökkäyksestä Unkarinaan on järkyttänyt meitä. Suomeen ei valtionjohdon mukaan kohdistu uhkaa, ja meillä on vahvat puolustusvoimat turvaamassa Suomen valtiollista koskemattomuutta. Suomi ei siis ole vaarassa, mutta sopimusperäinen maailmanjärjestys on. Historiantutkijana tarkastelen asioita usein menneisyyden perspektiivissä. Ukraina on minulle tuttu maa, jossa olen muutama vuosi sitten viimeksi vieraillut. Maiden väliset suhteet perustuu siihen, että pitää voida luottaa siihen mitä toinen osapuoli sanoo. Viikkoja Venäjän johto harhautti maailmaa ikään kuin diplomaattisella prosessilla. Lukemattomia valtiojohtajia ja diplomaatteja kävi Moskovassa yrittäen estää sodan. Tämän prosessi varjolla Putin valmisteli sotaa. Nyt jos koskaan koko maailman idästä länteen ja Euroopasta Aasiaan pitää olla yhtenäinen aggression pysäyttämisessä. Uskon ja toivon, että tätä yhtenäisyyttä löytyy.

Vuosi 2014 ja Suomen turvallisuuspolitiikan pitkä linja

Tiistai 30.12.2014 klo 15.29 - Ville

Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.

Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella.  Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.

Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.

Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta. 

Turvallisuuspolitiikassa tarvitaan jatkumoa ja kykyä sopeutua muutokseen

Lauantai 20.12.2014 klo 16.57 - Villle

Vuosi sitten joulun alla maailma Suomen ympärillä näytti päällisin puolin varsin toisenlaisesta kuin miten sen tänään näemme. Ukraina oli vielä valtio, jonka pitkään jatkuneisiin talousongelmiin emme kiinnittäneet erityistä huomiota. Syyrian verinen sisällissota jatkui jo toista vuotta, mutta ei suoraan heijastunut Suomeen. Ukrainan myötä epävarmuus on tullut niin lähelle, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskustelun teemat ovat nyt hyvin erilaisia kuin joulukuussa 2013.

Rauhoittuuko Venäjän suurvaltakaipuu parhaiten yksin nurkassa?

Sunnuntai 16.11.2014 klo 13.55 - Ville

Presidentti Vladimir Putin lähti Australian Brisbanessa pidetystä G20-maiden huippukokouksesta kotimatkalle ennen kokouksen päättymistä. Vaikka Putin ilmoitti aikaistetun lähtönsä viralliseksi syyksi väsymyksen, on selvää, että kyseessä oli protesti vierailun isäntämaille ja paikalla olleille lännen johtajille.

Uutistoimistojen välittämien tietojen mukaa länsijohtajat olivat sekä sanoin että elein pyrkineet Brisbanessa viestittämään Putinille, että he eivät hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. Isäntämaa Australia lähetti protokollan vastaistesti varapuolustusministerin lentokentälle vastaan Venäjän valtionpäämiestä ja kahdenkymmen maan johtajan yhteiskuvassa Putin oli sijoitettu konkreettisesti nurkkaan. Johtajien kahdenkeskisessä tapaamisessa esimerkiksi Ranskan presidentti François Hollande yritti istahtaa kättelemättä Putinia. Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama puolestaan määritteli puheessaan maansa maailman ainoaksi supervallaksi, joka pyrkii ebolan ja Isiksen ohella vastustamaan Venäjän aggressiota Ukrainassa.  

Venäjän viimeaikaisen sotilaallisen pullistelun, eri puolilla maailmaa tehtyjen ilmatilaloukkauksien, Ukrainan separatisteille annetun tuen, Krimin miehityksen ja niin edelleen, motiiveja on paljon pohdittu. Sikäli, kun niiden takana on pyrkimys palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton aikojen suurvaltaidentiteetti, Putin jättäminen kättelemättä ja sijoittaminen nurkkaan ryhmäkuvassa tilannetta tuskin yksin korjaa. Jos ja kun näyttää siltä, että Venäjän talous sen rakenneongelmien ja pakotteiden johdosta päätyy taantumaan, ulkoisten uhkakuvien ja länsimaiden syyttäminen vaikeuksista ja sitä myötä myös tarve uhitteluun todennäköisesti tulee pikemminkin lisääntymään. Meidän Suomessakin on hyvä asennoitua niin, että Venäjän ja länsimaiden välien viilemiseen tuskin on tiedossa nopeaa käännettä parempaan.

Putinin mielenosoituksellinen kotiinlähtö Brisbanesta toi etäisesti mieleen neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin ulosmarssin toukokuussa 1960 Pariisissa pidetystä huippukokouksesta.  Neuvostoliitto oli ampunut alas amerikkalaisen U-2-vakoilukoneen syvällä omassa ilmatilassaan ja vaati Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerilta anteeksipyyntöä. Kun sitä ei tullut, Hruštšov lähti näyttävästi kesken kokousta kotimatkalle ja kylmä sota kääntyi jäätävämpään suuntaan.

Putinin ilmeinen haave on palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton suurvalta-aseman mukanaan tuoma kansainvälinen kunnioitus. Brisbanen kokemukset jälleen osoittavat, että tätä lännen johtajat eivät hänelle aio suoda. Haaveeksi se jäänee myös nyky-Venäjän voimavaroilla. Venäjältä puuttuvat Neuvostoliiton jättimäiset asevoimat ja maailmanlaajuinen sosialististen maiden verkosto, joka myötäili Neuvostoliiton tekemisiä ja tarjosi sille sotilaallisia tukikohtia kaikilla mantereilla. Nyt Venäjän on tyydyttävä lähinnä lähettämään kaukotoimintalentokoneitaan kiertelemään ympäri maailmaa muistuttamaan huomattavasti pienempien ja monin paikoin vanhentuneiden asevoimiensa iskukyvystä.

Venäjä - tuttu vai tuntematon itä-naapurimme?

Torstai 13.11.2014 klo 9.44 - Ville

"The War That Will End War"

Sunnuntai 10.8.2014 klo 13.57

Sata vuotta siten näihin aikoihin ensimmäistä maailmasotaa oli käyty muutama viikko. Jotkut sotilaista saattoivat vielä uskoa johtajiensa lupauksiin, että kotiin tullaan jo jouluksi.  Elokuussa 1914 kirjailija H. G. Wells julkaisi lontoolaisissa lehdissä artikkelisarjan, jossa hän syytti keskusvaltoja sodan syttymisestä ja väitti, että saksalaisen militarismin murskaaminen lopettaisi sodat ikiajoiksi. Artikkelit koottiin teokseksi “The War That Will End War.” Nyt me jälkipolvet tiedämme, että Wellsin arvio osoittautui täysin virheelliseksi. 

”Sota, joka lopettaa kaikki sodat”, sanontaa lainasi myöhemmin myös Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson perustellessaan maansa osallistumista ensimmäiseen maailmasotaan. Sota ei päättänyt jouluksi 1914, vaan eloonjääneet pääsivät kotiin vasta neljä vuotta myöhemmin. Tästä huolimatta 20 vuotta myöhemmin maailma oli jälleen sodassa.

H. G. Wellsin kirjoituksista on nyt vuosisata, eikä sodan ongelmaa oli vieläkään onnistuttu ratkaisemaan. Vaikka arvioiden mukaan valtioiden väliset konfliktit ovat viimeaikoina vähentyneet, sisällissodat ovat lisääntyneet. Useissa nykyisissä sisällissodissa on aineksia myös merkittäville valtioiden välisille konflikteille.

Sodan tielle lähdetään kerta toisensa jälkeen huolimatta siitä, että aseilla on hyvin vaikea löytää mitään pysyviä ratkaisuja konflikteihin. Yksi esimerkki tästä on täydessä kaaoksessa oleva Irak, johon Yhdysvaltojen johtama liittouma hyökkäsi vuonna 2003 viedäkseen sen kansalle – ainakin sotapropagandan mukaan – demokratiaa. Saddam Hussein oli kyllä kansaansa sortava brutaali diktaattori, mutta hyökkäyksen tekosyynä käytettyjä ydinaseita hänen jäljiltään ei löytynyt. Jokin toinen keino hänen valtansa kaventamiseksi olisi varmastikin ollut nykypäivän näkökulmasta parempi.

Toukokuussa 2003 Yhdysvaltojen sen aikainen presidentti George W. Bush julisti lentotukialuksen kannella pitämässään puheessa, että merkittävät sotatoimet Irakissa ovat ohi ja liittouma on voittaja. Aluksen miehistö hurrasi. Nyt kesällä 2014 hänen isänsä presidentti George H. W. Bush nimeä kannalta tukialukselta lähtee amerikkalaisia hävittäjiä pommittamaan Irakin kaaokseen ajaneita terrorijärjestön Isiken joukkoja. Puheista päätellen Irakin sotaa vaalikampanjassaan 2008 arvotellut presidentti Barack Obama ei koe erityistä tyytyväisyyttä siitä, että amerikkalaiset jälleen joutuvat lentämään pommituslentoja Irakissa. Toisin kuin Irakin sodan aloittanut edeltäjänsä George W. Bush Obama myöntää, ettei Yhdysvallat voi sotilasvoimalla vakauttaa Irakia, vaan maan etnisten ryhmien on itse löydettävä ratkaisu sen rauhanomaisempaan tulevaisuuteen.

Historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, että ulkovallan sekaantuminen jonkin maan sisäiseen konfliktiin vie asioita vain huonompaan suuntaan. Yhtälailla nämä seuraukset on nähtävissä parhaillaan Itä-Ukrainan konfliktissa, johon pätee myös se, että mitä pidempää sota kestää, sitä vaikeampaa on löytää pysyvää ratkaisua.  Rauha voidaan saavuttaa vain, jos Venäjä lopettaa separatistien tukemisen ja ukrainalaiset saadaan neuvottelupöytään. Se, että maailmassa tällä hetkellä niin monia vaikeita konflikteja kertoo, että historian opetuksista on opittu valitettavan vähän. Maapallon viimeistä sotaa ei tulla näkemään ennen kuin lopulta uskotaan, että sotimalla ei tähän maailmaan saada rauhaa. 

Matkustajakoneet ohjusten maalitauluina

Lauantai 19.7.2014 klo 15.47 - Ville

Jokainen lentokoneessa matkustanut varmasti on pohtinut viime päivänä MH 17:sta lennon kohtaloa, joka osoittaa, että nykyaikana melkeinpä kuka tahansa voi joutua sodan siviiliuhriksi. Vastaavia tapauksia on sattunut aiemminkin. Lentomatkustaminen on arkipäivää ja kriisivyöhykkeitä, joissa korkealle tavoittavia ilmantorjuntaohjuksia löytyy, on eripuolilla maailmaa. Konfliktit eivät tunne rajoja, siksi niiden rauhoittaminen on kaikkien kansalaistensa turvallisuudesta huolta kantavien maiden yhteisellä vastuulla.

MH 17:sta alas ampuminen Itä-Ukrainassa on ulkoministeri Erkki Tuomiojan eilistä lausuntoa lainaten joukkomurha, joka on kansainvälisesti tutkittava ja jonka tekijät ja aseiden toimittajat tulisi saattaa teoistaan oikeudelliseen vastuuseen. Se, että tämän päivän uutiset kertovat turmapaikalle saapuneiden ETYJ:n tarkkailijoiden työn estämisestä ei tässä suhteessa lupaa hyvää ja osoittaa, että kansainvälistä painostusta MH 17:sta kohtalon selvittämiseksi ja syyllisten saamiseksi vastuuseen tarvitaan enemmän. Aiemmat vastaavat tapahtumat osoittavat, että mitä enemmän aikaa tapahtuneesta kuuluu, sitä vaikeammaksi syyllisten löytäminen muodostuu. Tragedian uhrit ansaitsevat myös tulla arvokkaasti haudatuksi. Myös Suomen hallitus osoittaa toivottavasti yhdessä muiden EU-maiden kanssa aktiivisuutta siinä, että Itä-Ukrainan konfliktin kaikki osapuolet ja taustavoimat tulevat edesauttamaan tapahtumien selvittämistä ja uhrien kotiuttamista.  

Vastaavia tapauksia, joissa siviilikoneita luultu sotilaskoneiksi ja ammuttu alas on tapahtunut aiemminkin. Eniten nyt sattunutta muistuttaa heinäkuussa 1988 Persianlahdella tapahtunut alas ampuminen, jossa yhdysvaltalainen hävittäjäalus USS Vincennes luuli iranilaisen Airbus 300 matkustajakoneen olevan laivaa vastaan hyökkäysaikeissa oleva iranilainen F-14 hävittäjä ja tuhosi sen ohjuksella. Iran piti tekoa tahallisena, mutta Yhdysvallat myönsi erehdyksensä ja maksoi uhrien omaisille mittavat korvaukset.  Lokakuussa 2001 Ukrainan armeijan sotaharjoituksesta sattunut ohjuksen - ilmeisesti - vahingonlaukaus puolestaan pudotti venäläisen Sibir-yhtiön Tu-154-matkustajakoneen Mustaanmereen. 

Myös suomalainen kone on ilmeisesti ainakin kerran ollut vaarassa saada ohjuksen kylkeensä. Helsingin Sanomat kertoi tammikuussa 2003 vuonna 1994 sattuneesta tapauksesta, jossa Finnairin Helsingistä Rhodokselle lentäneen A300-tilauslennon ohjaajat näki ilmeisesti harjoitustarkoituksessa laukaistun ohjukseksi arvioimansa esineen koneen nokan edessä 10 kilometrin korkeudessa Minskin lähellä Valko-Venäjällä. Suomessa tapausta tutkittiin julkisuudelta suojassa. Valko-Venäjä kielsi jyrkästi tapahtuneen, joten tapahtumien tarkka kulku jäi epäselväksi.  

Maasta laukaistujen ohjusten ohella matkustajakoneet ovat myös useita kertoja joutuneet hävittäjäkoneiden ohjusten maalitauluiksi. Tunnetuin näistä tapauksista sattui syksyllä 1983, kun Suhoi-hävittäjä ampui alas Sahalinin niemimaan lähellä Kaukoidässä Neuvostoliiton ilmatilaansa harhautuneen eteläkorealaisen matkustajakoneen. Kutein usein siviilikoneiden alas ampumisissa, syistä, jotka johtivat korealaiskoneen tuhoon, on edelleen epäselvyyttä. Sama peittelyn ja kieltämisen kehä uhkaa nyt peittää MH 17:sta kohtalon, jos tutkintaa ei saada pikavauhtia käyntiin kansainvälisessä valvonnassa.

Aiemmin tänä vuonna toisen koneensa Tyynelle valtamerelle kadottaneelle Malaysian Airlinesille MH 17 tuhoutuminen on murhenäytelmä, joka uhkaa koko maan kansallisen lento-yhtiön tulevaisuutta, sillä matkustajat alkavat helposti välttää yhtiön koneita toistuvien menetysten jälkeen.

Itä-Ukrainan, Lähi-idän, Afganistanin konfliktien aikana kuka tahansa sivullinen on vaarassa joutua lentomatkustajana sodan siviiliuhriksi. Erityisesti olkapäältä ammuttavia ilmatorjunta-ohjuksia on myös päätynyt konfliktien kautta merkittävässä määrin terroristien käsiin, jotka ovat jo useasti käyttäneetkin niitä siviilikoneita vastaan. Kansainvälinen yhteisö on viime vuosian epäonnistunut näiden vaarallisten aseiden leviämistä ja käyttöä edesauttavien konfliktien rauhoittamisessa ja on toivottaa, että nyt tapahtuneen lentokonetragedian jälkeen YK:n ja muiden kansainvälisten järjestön kautta käytävien neuvottelujen puitteissa yhteistä tahtoa rauhan aikaansaamiseksi ja asevalvonnan lisäämiseksi alkaisi löytyä nykyistä enemmän. 

Samaan aikaan toisaalla

Lauantai 26.4.2014 klo 19.55 - Ville

Suomessa on seurattu viime kuukaudet tiivisti tapahtumia Ukrainassa. Se, että hieman kauempana Syyriassa yhä jatkuva avoin sota on vaatinut jo yli parisataatuhatta uhria, ei samalla tavalla ole pysynyt otsikoissa, vaikka hirvittävälle konfliktille ei näy loppua.  Mikä siis valikoi sen, mikä meitä kulloinkin kiinnostaa ja mistä asioista uutistoimittajat näkevät tarpeelliseksi meille kertoa? Mitä kaikkea siis jää pimentoon, kun mediatilan täyttää yksi tietty aihe?

Siitä mitä tapahtuu oman elinympäristön lähellä, ollaan luonnollisesti aina ja kaikkina aikoina oltu paremmin tietoisia kuin tapahtumista toisella puolin maailmaa.  Muutamassa kymmenessä vuodessa tiedonvälitys on Internetin myötä muuttunut enemmän kuin sitten 1800-luvun lopulla   sähköisen lennättimen keksimisen, joka mahdollisti ensimmäistä kertaa sähköisen tiedonvälityksen jopa mannerten välillä.

Sosiaalisen median ja älypuhelimien uutisvahtien aikana uutiskiinnostuksemme on aiempaa helpompaa kanavoida vain itseä kiinnostaviin aiheisiin. Tässä on tultu pitkälle siitä ajasta, kun Suomen television molemmat kanavat lähettivät puoli yhdeksän uutiset samaan aikaan, jotta uutislähetyksen sijaan ei voinut hairahtua katsomaan viihdeohjelmaa kakkoskanavalta.  Tällaiseen yhtenäisyyskulttuuriin ei ole paluuta , vaan monipuolisesta ja laadukkaasta uutistarjonnasta olisi syytä pyrkiä pitämään jatkuvasti kiinni.  

Kouluissa ja oppilaitoksissa olisi ehkä syytä kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että tulevaisuuden nuoret oppivat itsenäisiä ja kriittisiä medianlukutaitoja, jotta he pystyvät muodostaan riittävän laajan kokonaiskuvan siitä mitä maailmassa kulloinkin tapahtuu. 

Pitääkö Suomessa nyt oikeasti pelätä sotaa?

Sunnuntai 23.3.2014 klo 21.43 - Ville

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että sodan pelosta on tullut jälleen suomalaisille osa todellisuutta. Sille kylmän ajan muistavalle sukupolvelle, johon itsekin kuulun, tämä ei ole uutta.   Aina 1980-luvun loppuun asti oli olemassa mahdollisuus, että kuka ties juuri nyt jompikumpi hampaisiin asti aseistautunut osapuoli tulkitsi vaikka vahingossa olevansa ydinasehyökkäyksen kohteena ja päätti vastata siihen kaikella arsenaalilla mitä löytyy. 

Kylmän sodan suurvaltakonfliktissa rauha perustui siihen, että kumpikaan osapuoli ei uskaltanut hyökätä, koska laski, että myös oma maa tuhoutuisi vastaiskussa. Maailmassa on ollut sitten kylmän sodan päättymisen monia sotia, mutta samalla tavoin ne eivät ole palauttaneet meidän maahamme pelkoa sotilaallisen konfliktin mahdollisuudesta. Siitä, että onko tälle pelolle nyt sen enempää tarvetta, voi olla monta mieltä.

Aivan kuten nyt Ukrainan kriisin osalta, kylmän sodan aikana Suomessa pohdittiin toistuvasti, että miten itärajan takana olevan suurvallan toimet toisilla ilmansuunnilla tulisi tulkita Suomessa. Vaikuttivatko ne jotenkin Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimukseen perustuvaan erityissuhteeseen vai jatkettiinko saman ”ystävyyden” hengessä, mikä oli alkanut syyskuussa 1944 välirauhan myötä.

Myötätunnon ohella Suomessa nousi vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen ja vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen aikana pelko siitä, että Neuvostoliitto saattaisi toimia samoin Suomen kanssa, jos se koki meidän liukuvan liiaksi länteen. Jopa Neuvostoliiton vuonna 1979 aloittamaAfganistanin miehitys nosti Suomessa huolen, että sama Afganistanin kanssa YYA-sopimuksen solminut maa saattaisi jonain päivänä soveltaa meidän YYA-sopimusta myös lähettämällä tänne pyytämättä sotilaallista ”apua”.  

Nyt Ukrainan kriisissä huolta herättää Venäjän soveltama Neuvostoliiton ajoilta tuttu arvaamaton ja kansainvälisistä laeista piittaamaton aggressiivinen toiminta rajanaapuriaan kohtaan. Suomen kannalta on kyse siitä, että onko Venäjä luotettava sopimuskumppani vai ei. Tätä joudutaan pohtiman esimerkiksi Pyhäjoelle kaavaillun ydinvoimahankkeen yhteydessä.

Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että Suomeen kohdistuisi Venäjän suunnalta nyt mitenkään viime vuosia suurempaa sotilaallista uhkaa. Se, että mihin suuntaan tapahtumat Ukrainassa seuraavaksi kulkevat tulee tietenkin vaikuttamaan arvioomme Venäjästä rajamaana. Jos Itä-Ukrainan valtaamiseksi aloitetaan täysmittainen sotilaallinen hyökkäys, tämä tietenkin lisää meillä huolta turvallisuudestamme.  

Turvallisuuspolitikassa tarvitaan pitkäjänteisyyttä

Ukrainan kriisin yhteydessä on korostunut Suomen pitkäjänteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkitys. Suomi on pyrkinyt ylläpitämään hyviä suhteita kaikkiin ilmansuuntiin, olemme EU:n kautta vahvasti integroituneet osaksi Länsi-Eurooppaa, mutta kuitenkin puheväleissä myös Venäjän kanssa.

Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Suomi on myös ylläpitänyt itsenäistä puolustuskykyä yleisen asevelvollisuuden ja armeijan kaluston jatkuvan modernisoinnin kautta. Pienen maan kohdalla määrärahat ovat rajalliset.  Puolustuskyvyn tavoite, eli muodostaa pelote, jotta tänne ei kannata ilman vakavia seurauksia tulla mistään ilmansuunnasta, jotakuinkin täyttyy, jos armeijan rahoitus pidetään nykyisellä tasolla  

Tulisiko Suomen harkita liittoutumista?

Ukrainan kriisin etenemistä ja kehitystä lähialueillamme on syytä tarkoin seuratta, mutta juuri nyt näen, ettei Nato-jäsenyyden hakeminen ole Suomen kannalta hyvä vaihtoehto. Ensinnäkin jäsenyys edellyttäisi kansamme enemmistön vankkaa tukea, mitä ei mielipidemittausten mukaan ole. Toiseksi Suomen jäsenyyshakemus saattaisi entisestään kärjistää jännitystä Euroopassa sekä merkittävästi vaikeuttaa ulkomaankauppaa ja kaikkea kanssakäymistämme Venäjän kanssa.  Naton kohdalla on hyvä muistaa myös, että jäsenyys saattaisi vetää meidät mukaan osaksi konflikteihin, josta haluamme pysyä ulkopuolella.

Sen sijaan puolustusyhteistyön merkittävää tiivistämistä samankaltaisia turvallispoliittisia ratkaisuja tehneen Ruotsin kanssa voimme hyvin harkita. Tänään julkaistun Ylen tutkimuksen mukaan suomalaiset suhtautuvat jopa puolustusliittoon Ruotsin kanssa huomattavan myönteisesti. Voimme myös luottaa siihen, että vakaa ulkopolitiikka on merkittävä itseisarvo epävarmassa maailmassa.   

Krim ja Suomen ja Venäjän suhteiden pitkä linja

Sunnuntai 16.3.2014 klo 21.42 - Ville

”Tuntuu siltä kuin koko tekemäni työ olisi valunut hukkaan”, totesi presidentti Urho Kekkonensyyskuussa 1968 pian Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen purkaessaan Tehtaankadun edustajalleVladimir Stepanoville tuskaansa Neuvostoliiton toimista Prahassa. Nyt elämme toista aikaa, mutta hieman samanlaisia ajatuksia Suomen ja Venäjän suhteiden pitkän linjan kestävyydestä on ollut mielessä, kun pari viikkoa sitten tuli ensimmäiset uutiset siitä, että Venäjän joukot miehittävät Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan.

Krimillä äänestetään tänään alueen liittämisestä Venäjään vaaleissa, joiden laillisuutta kovin moni Venäjän ulkopuolella ei tunnusta. Se, että miten muutamassa viikossa idän ja lännen pahimpaan vastakkainasetteluun sitten kylmän sodan, on päädytty, on asia, jota on syytä pysähtyä tarkemmin pohtimaan.  

Sen enempää Suomessa kuin koko läntisessä Euroopassakaan ei ole ilmeisesti osattu riittävästi varautua siihen, että Venäjän nykyisillä vallanpitäjillä on kovien puheiden lisäksi myös kanttia nopeaan ja yllättävään sotilaallisen voiman käyttöön.  Euroopan mielenkiinto on ollut viime vuodet niin vahvasti maanosaamme talouskriisin setvimisessä, että se mihin suuntaan kehitys idässä on samaan aikaan kulkenut, ei ole ilmeisesti saanut riittävää huomiota. Helsingin Sanomissa tänään ilmestynyt Jussi Niemeläisen usean vuoden Venäjän seurantaan perustuneet kirjoitus osoittaa hyvin, että asioiden kulkeutuminen tähän pisteeseen ei olisi pitänyt olla kovin suuri yllätys kenellekään.    

Prahan uudistusmielisen kevään tukahduttaminen Varsovan liiton joukoilla pelästytti kesällä 1968 pahan kerran presidentti Urho Kekkosen. "On kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän kuvasi tuntojaan päiväkirjalleen pohtiessaan sitä, että takasiko Neuvostoliiton kanssa sopimusten ja korkeantason luottamuksellisten henkilösuhteiden varaan rakennettu politikka Suomen turvallisuuden vai saattoiko Neuvostoliitto lähettää panssarinsa myös Suomeen, jos koki, että maa oli vaarassa luisua liiaksi länteen.

Suomen ulkopolitiikkaa on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta rakennettu sen pitkän linjan varaan, jossa Suomen ja itäisen suurvallan suhteet hoidetaan sopimusten ja valtionjohdon toimivien henkilösuhteiden avulla. Samaa pitkää linjaa on itse asiassa jatkunut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä tavalle hoitaa idän suhteita.

Tulevat viikot näyttävät, että mihin suuntaan lännen ja Venäjän välit ovat matkalla.   Kärjistääkö tämänpäiväinen kansanäänestys tilannetta entisestään vai löytyykö lopulta halua lähteä etsimään voimannanäytön jälkeen diplomaattista ratkaisua?  

Suomen rooli Euroopan Unionin jäsenenä on nyt toinen, kun kesällä 1968 neuvostopanssarien ajaessa Prahan kaduille. Presidentti Urho Kekkosen 45 vuotta sitten käymien pohdintojen tavoin Suomessa joudutaan jälleen kuitenkin pohtimaan, että miten naapurissa olevan suurvallan toimet Euroopan toisella lailla heijastuvat maamme asemaan sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin ja mitä johtopäätöksiä tästä mahdollisesti tulee vetää