Putinin järjettömän sodan vuosipäivänä

Perjantai 24.2.2023 klo 11.04 - Ville

Vuosi sitten maailma muuttui. Heräsin 24.2.2022 monen muun tavoin epäuskoisena uutisiin, että Venäjä on aloittanut massiivisen hyökkäyksen Ukrainan valtaamiseksi. Vaikka olen muutama vuosi sitten käynyt tutustumismatkalla Kiovassa, jolloin konflikti itä-Ukrainassa oli käynnissä ja hyökkäysuhasta oli varoitettu, en uskonut, että Putin yrittäisi koko maan valtaamista. Päättelin, että Ukraina on pinta-alaltaan valtava, eikä sen miehittäminen Venäjän resurssein onnistuisi, jos vastarintaa tehtäisiin. Toivoin myös, että Venäjällä muistettaisiin Afganistanin ja Tšetšenian opetukset, kuinka vaikea niitä oli valloittaa, vaikka pääkaupungin saisi haltuun. Mitään ei kuitenkaan ollut opittu. Hyökkäys alkoi. Sota on kestänyt vuoden eikä loppua näy.

Sota on aina suurta hulluutta. Myös siviileitä saa aina surmansa, vaikka heitä ei tähdättäisi. Ukrainassa venäläiset joukot ovat kohdistaneet miehittämillään alueille siviileihin tarkoituksellista julmuutta. Katsoin eilen Yle Areenasta tuoreen dokumentin ”Putinin sotarikokset”. Se kertoo, kuinka tavallista arkea ennen sotaa eläneiden ihmisten elämä on nyt täysin säpäleinä, kun heidän rakkaansa on viety ja brutaalisti surmattu. Suomessa sodan aikana Neuvostoliiton partisaani-iskuissa läheisensä menettäneet ovat kokeneet jotain samaa.  Ukrainaa ”natseista” vapauttamassa olleet sotilaat ovat ottaneet natsien keinot käyttöön kiduttaessaan siviileitä. Buchasta on tullut historiassa synonyymi Srebrenicalle ja Babi Yarille.  Sen lisäksi, että siviilien surmaaminen on sotarikos, se on erittäin huonoa taktiikkaa, jos päämäärä on sodan voittaminen. Aiemmista sodista tiedetään, että julmuudet lisäävät puolustajan taistelutahtoa. Jos Venäjän miehityksen tiedetään olevan helvettiä, on parempi taistella loppuun asti.

Suomessa oli sodan alkamisen jälkeen huolta, voiko naapurimaahansa hyökännyt Venäjä kohdistaa sotilaallista voimaa myös meitä kohtaan. Myönnän tätä itsekin  pohtineeni. Keväällä aloitettu nopea Nato-prosessi oli ainoa oikea ratkaisu. Vaikka jäsenyys on viimeisiä ratifiointeja vaille valmis, olemme jo vahvasti läntisen sotilasliiton leirissä. Vuoden takaista huolta Suomen turvallisuudesta ei enää samalla tapaa ole. Jos Nato tietä ei olisi lähdetty kulkemaan, mielialat voisivat olla toiset.

Kun maailman pitäisi keskittyä ratkaisemaan globaaleja ongelmia, voimavarat menevät Putinin järjettömään sotaan. Koska Putin ei ole luotettava neuvottelukumppani, Ukrainaa on tuettava niin kauan kuin se apua tarvitsee. Todettuaan, ettei sotaa voi voittaa ja kärsittyään riittävästi tappioita Venäjä on ehkä valmis istumaan tosissaan neuvottelupöytään ja lopettamaan sodan tavalla, jonka Ukraina kokee oikeudenmukaisena. Tämän jälkeen toivottavasti esimerkiksi YK:n puitteissa alkaisi prosessi, jolla globaalia vakautta voitaisiin yrittää lisätä. Sodan ensimmäisenä vuosipäivänä tämä on yhä kovin kaukainen ajatus.  

Kriisiaikana Helsingiltä tarvitaan vastuullista energiapolitiikkaa

Keskiviikko 21.9.2022 klo 10.59 - Ville

Paasitornissa 20.9 järjestetyssä SDP Helsingin energiaillassa painotin vastuullisten päätösten merkitystä niin Euroopassa kuin Helsingissäkin. Euroopan on tuettava Ukrainaa Venäjän yhä jatkuvaa aggressiota vastaan.  Tämä sodan lopputuloksesta riippuu pitkälti Euroopan tulevaisuus. Tänään tulleet uutiset Venäjän osittaisesta liikekannallepanosta korostaa varautumisen merkitystä meidän ja meidän liittolaisten taholla.

Helsingin ja Helenin on päätöksissään huomioitava hyvin poikkeuksellinen maailmantilanne ja pyrittävä estämään, ettei kotitalouksille energiakustannukset olisi kohtuuttomia. Helenin on esimerkiksi tingittävä omista tuottotavoitteistaan, että tämä on ensi talvena mahdollista ja pohdittava muutenkin strategiaansa niin että kaupunki selviää energiakriisistä mahdollisimman pienen vaurioin.

Kahden todellisuuden rajalla

Lauantai 28.2.2015 klo 12.34 - Ville

Olipa taustalla mikä taho hyvänsä se, että Moskovan keskustassa tapahtuu vuonna 2015 todennäköisesti poliittisesta motivoitu murha, herättää ymmärrettävästi huolta täällä meillä Suomessa. Venäjän kehitys vakautta tai epävakautta Euroopassa lisäävään suuntaan on vuosisatojen ajan heijastunut myös meidän maahamme, eikä nykyaika ole tässä suhteessa poikkeus.

Kylmän sodan aikana Suomen itäraja oli kahden hyvin erilaisen valtion välinen raja. Meillä elettiin demokraattisessa markkinataloudessa ja naapurimaassamme sosialistisessa valtiossa, joka oli käytännössä kommunistisen puolueen harvainvalta. Muistan tulleeni Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Vainikkalasta turistimatkalta rajan yli junalla Suomeen. Vaikka olin nuori, mieleen on jäänyt se, että kuinka voimakas kokemus tarkoin vartioiduin rajan ylittäminen oli. Kaikki matkavarat tutkittiin laukun pohjia myöten ja mahdollisia salamatkustajia etsittiin junan joka kolosta. Kun tultiin Suomen puolelle, ikkunasta avautui toisen näköinen maa. Maiseman ohella ilmapiiri muuttuivat rennommaksi. Pelko siitä, että jos turistina sanoo tai tekee jonkin sopimattoman liikkeen, voi päätyä miliisin kanssa tekemisiin, poistui.

Kanssakäyminen Suomen ja Venäjän rajan yli on tänä päivänä helpompaa. Junia ei tutkita läpikotaisin edes idänsuuntaan mentäessä. Kaupankäynti ja turismi ovat olleet viime vuodet vilkasta, mutta silti Suomen itärajalla kohtaavat edelleen kaksi hyvin erilaista yhteiskuntamallia. Kylmän sodan päättymisen jälkeen meidänkin maassamme elätelty toive, Venäjän kehittymisestä länsimaiseksi demokratiaksi, on toistaiseksi osoittanut turhaksi. Pikemminkin erot ovat viimevuodet jyrkentyneet.  Siinä missä meillä esimerkiksi vähemmistöjen kohtelussa laki on kehittynyt tasa-arvoisempaan suuntaan, Venäjällä kehitys on ollut aivan päinvastainen.

Erityisen suurta huolta herättävät monet merkit siitä, ettei oikeusvaltio Venäjällä toimi. Se, että esimerkiksi tänä päivänä puheissa olevan Anna Politkovskajan jo vuonna 2006 tapahtuneen murhan toimeksiantajia ei ole saatu vastuuseen teoistaan, herättää epäluottamusta viranomaisten toimintakykyyn Venäjällä. Suomen on erittäin tarkasti seurattava nyt Venäjän kehitystä ja pohdittava suhtautumistamme siihen. Uskon, että Boris Nemtsovin murhan jälkeen näin tekee myös moni naapurimaamme asukas.

Rauhoittuuko Venäjän suurvaltakaipuu parhaiten yksin nurkassa?

Sunnuntai 16.11.2014 klo 13.55 - Ville

Presidentti Vladimir Putin lähti Australian Brisbanessa pidetystä G20-maiden huippukokouksesta kotimatkalle ennen kokouksen päättymistä. Vaikka Putin ilmoitti aikaistetun lähtönsä viralliseksi syyksi väsymyksen, on selvää, että kyseessä oli protesti vierailun isäntämaille ja paikalla olleille lännen johtajille.

Uutistoimistojen välittämien tietojen mukaa länsijohtajat olivat sekä sanoin että elein pyrkineet Brisbanessa viestittämään Putinille, että he eivät hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. Isäntämaa Australia lähetti protokollan vastaistesti varapuolustusministerin lentokentälle vastaan Venäjän valtionpäämiestä ja kahdenkymmen maan johtajan yhteiskuvassa Putin oli sijoitettu konkreettisesti nurkkaan. Johtajien kahdenkeskisessä tapaamisessa esimerkiksi Ranskan presidentti François Hollande yritti istahtaa kättelemättä Putinia. Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama puolestaan määritteli puheessaan maansa maailman ainoaksi supervallaksi, joka pyrkii ebolan ja Isiksen ohella vastustamaan Venäjän aggressiota Ukrainassa.  

Venäjän viimeaikaisen sotilaallisen pullistelun, eri puolilla maailmaa tehtyjen ilmatilaloukkauksien, Ukrainan separatisteille annetun tuen, Krimin miehityksen ja niin edelleen, motiiveja on paljon pohdittu. Sikäli, kun niiden takana on pyrkimys palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton aikojen suurvaltaidentiteetti, Putin jättäminen kättelemättä ja sijoittaminen nurkkaan ryhmäkuvassa tilannetta tuskin yksin korjaa. Jos ja kun näyttää siltä, että Venäjän talous sen rakenneongelmien ja pakotteiden johdosta päätyy taantumaan, ulkoisten uhkakuvien ja länsimaiden syyttäminen vaikeuksista ja sitä myötä myös tarve uhitteluun todennäköisesti tulee pikemminkin lisääntymään. Meidän Suomessakin on hyvä asennoitua niin, että Venäjän ja länsimaiden välien viilemiseen tuskin on tiedossa nopeaa käännettä parempaan.

Putinin mielenosoituksellinen kotiinlähtö Brisbanesta toi etäisesti mieleen neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin ulosmarssin toukokuussa 1960 Pariisissa pidetystä huippukokouksesta.  Neuvostoliitto oli ampunut alas amerikkalaisen U-2-vakoilukoneen syvällä omassa ilmatilassaan ja vaati Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerilta anteeksipyyntöä. Kun sitä ei tullut, Hruštšov lähti näyttävästi kesken kokousta kotimatkalle ja kylmä sota kääntyi jäätävämpään suuntaan.

Putinin ilmeinen haave on palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton suurvalta-aseman mukanaan tuoma kansainvälinen kunnioitus. Brisbanen kokemukset jälleen osoittavat, että tätä lännen johtajat eivät hänelle aio suoda. Haaveeksi se jäänee myös nyky-Venäjän voimavaroilla. Venäjältä puuttuvat Neuvostoliiton jättimäiset asevoimat ja maailmanlaajuinen sosialististen maiden verkosto, joka myötäili Neuvostoliiton tekemisiä ja tarjosi sille sotilaallisia tukikohtia kaikilla mantereilla. Nyt Venäjän on tyydyttävä lähinnä lähettämään kaukotoimintalentokoneitaan kiertelemään ympäri maailmaa muistuttamaan huomattavasti pienempien ja monin paikoin vanhentuneiden asevoimiensa iskukyvystä.