Onko maallamme malttia sivistyä?

Torstai 14.1.2016 klo 12.46 - Ville

Suomessa on viimekuukausina keskusteltu aktiivisesti koulutuksen merkityksestä kansakunnan tulevaisuudelle. Koulutukseen ja tutkimukseen kohdistettavista leikkauksista on kantanut huolta poliittisten vaikuttajien ohella myös esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliitto.

Suomi on kyntänyt vuodesta 2008 asti talouden taantumassa. Kohta vuosikymmenen kestäneillä laihoilla vuosilla on ollut monia heijastuksia kansalaisten arkeen. Kerta toisensa jälkeen ideariihiin on kokoonnuttu pohtimaan, että miten maamme selviää nykyisistä vaikeuksista. Vaikka historiallinen tilanne on nyt kokonaan toinen kuin toisen maailmansodan jälkeisenä jälleenrakennusaikana, jotain näkökulmia voi tarjota tutustuminen siihen, mitkä olivat maamme sodanjälkeisen nousun keskeiset avaimet.

Suomen silloinen pääministeri sittemmin pitkäaikainen presidentti Urho Kekkonen kirjoitti vuonna 1952 sittemmin usein siteeratun teoksen Onko maallamme malttia vaurastua? Urho Kekkosen viesti kuului, että elintason kasvattamiseksi Suomen oli teollistuttava voimakkaasti. Teollistuminen taas vaati investointeja, jotka puolestaan edellyttivät pääomia. Kekkosen näkemyksen mukaan kulutuksestakin oli varaa tinkiä, jotta maa ja sen väestö pidemmällä tähtäimellä alkaisi voida paremmin. Erityisesti Pohjois-Suomeen kannatti investoida, jotta sen luonnonvarat voitaisiin ottaa käyttöön. Tämä ei Kekkosen mukaan ollut mahdollista ilman valtion merkittävää mukana oloa.

Urho Kekkonen kirjoitti teoksensa aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut seitsemän vuotta. 1950-luvun alussa Suomi uskalsi kuitenkin katsoa jo rohkeammin eteenpäin. Karjainen siirtoväestö oli asutettu uudelleen ja viimeinen sotakorvausjuna ylitti itärajan syksyllä 1952. Kesällä 1952 järjestettyjen Helsingin olympialaisten kautta Suomi nostettiin maailmankartalle.  Monista myönteisistä merkeistä huolimatta sen aikaiset johtavat poliitikot näkivät, että tämä ei riittänyt. Oli tehtävä enemmän.  Suomen ulkopoliittinen asema Neuvostoliiton naapurissa oli epävarma ja sisäpolitiikka monien ristiriitojen täyttämä. Halu rakentaa parempaa huomista kuitenkin yhdisti kansakuntaa ideologisista eroista huolimatta.

Korkeakouluverkon vahvistaminen tavoitteeksi

Teollisuuden kehittämisen ohella sodanjälkeisessä Suomessa uskottiin vahvasti koulutuksen ja sivistyksen voimaan. Koulutukseen oltiin valmiita investoimaan, vaikka lopputuloksesta ei ollut uusia yliopistokampuksia rakennettaessa vielä mitään takeita. Maamme yliopistolaitoksen toiminta oli jatkunut 1950-luvun alkuun asti pitkälti noudattaen vuosisataisia tapoja ja traditioita. Yliopistossa opiskeleminen oli harvojen ja valittujen etuoikeus. Se millaisen perheeseen oli syntynyt, vaikutti usein suoraan siihen, kuinka pitkä matka itse kullakin oli ponnistaa opiskelemaan niihin harvoihin korkeampiin opinahjoihin, joita maassa toisen maailmansodan päättyessä oli.

Sodanjälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien tuloon opiskelija-ikään alettiin maassa varautua 1950-luvun alussa. Korkeakoulutuksen määrän ja alueellisen tarjonnan lisäämistä pidettiin keskeisenä tavoitteena maan sodanjälkeisen jälleenrakentamisen ja talouskasvun kiihdyttämisen kannalta.  Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Suomeen perustettiin vuonna 1952 eduskunnan aloitteesta Korkeakoulukomitea, joka antoi suuntaviivat yliopistojen tulevalle kehitykselle. Ensimmäisessä vaiheessa maahan perustettiin uudet korkeakoulut Ouluun ja Jyväskylään vuonna 1958 ja Tampereelle vuonna 1960. Samaan aikaan Helsingin ja Turun asemaa yliopistokeskuksina vahvistettiin.

Reino Oittisen perintö koulumaailmalle

Korkeakoulukomitean asettamisen aikana vuonna 1952 Suomen opetusministerinä toimi SDP:n suurin sivistyspoliittisiin visionääreihin lukeutuva Reino Oittinen.  Hänen käsialaansa oli pitkälti SDP:n 1960- ja 1970-lukujen kulttuuripoliittiset ohjelmat. Kouluhallituksen pääjohtajana ja useiden sodanjälkeisten hallitusten opetusministerinä toimineen Oittisen suurin saavutus oli koulu-uudistus, jonka tuloksena Suomeen syntyi kaikille yhteinen ja ilmainen yhdeksänvuotinen peruskoulu. Uudistus auttoi elämän lähtökohtien osalta Suomen nuorison tasaveroisemmin yhtenäiselle viivalle.

Sodanjälkeisessä monien ristikkäisten intressien ja voimaryhmien maassa Reino Oittinen osoitti kykynsä itsenäisenä ja suvereenina sivistys- ja kulttuuripoliitikkona. Vaikka Oittinen on jäänyt hiustoriaan nimenomaan suomalaisen peruskoulun kehittäjänä, ministerinä toimiessaan hän hoiti yhtälailla paneutuvasti muitakin ministerinsalkkuunsa kuuluvia sektoreita. Suhteissaan opetusministerin vastuualueisiin kuuluneisiin yliopisto- ja korkeakoulumaailmaan sekä luterilaiseen kirkkoon Oittinen veti asialinjaa, vaikka oma poliittinen tausta ja henkilöhistoria olisivat antaneet myös perusteita suhtautua hyvinkin varauksella edellä mainittuihin instituutioihin.

Suomalaisen korkeakoululaitoksen kehittämistarpeen taustalla vaikutti yhteiskuntapolitiikan ohella vuosi vuodelta kasvavat ikäluokat ja ylioppilasmäärät, jotka ajoivat poliitikot etsimään keinoja opiskelupaikkojen lisäämiseksi. Korkeakoulukomitean työn pohjalta eduskunta hyväksyi vuonna 1966 korkeakoululaitoksen kehittämiseen tähtäävän lain, jonka tavoite oli luoda Suomeen vuoteen 1981 mennessä 60 000 uutta opiskelupaikkaa. Opiskelijamäärien nopean kasvun myötä yliopistojen oli lisättävä myös opettajien määrää. Vaikka professuureja lisättiin, suurinta kasvu oli assistentuureissa, jotka Suomen yliopistoissa lähes nelinkertaistuivat 1960-luvun aikana.  Valtiovallan pyrkimykset ohjata tiiviisti tiedepolitiikkaa osaltaan edesauttoivat eurooppalaisten esikuvien mukaisesti 1960-luvun lopulla nähtyä yliopistomaailman politisoitumista.

Usko sivistykseen itseisarvona

Sodanjälkeisessä Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla opetusministerin salkkua kantoivat Suomessa puoluekantaan katsomatta henkilöt, jotka ymmärsivät koulutuksen ja erityisesti korkeakoulutuksen merkityksen kansakunnan tulevaisuudelle. Heistä voidaan mainita SDP:n Reino Oittisen ohella maalaisliiton ja myöhemmin Keskustan Johannes Virolainen ja Kokoomuksen Jussi Saukkonen. Ilman heidän presidentti Urho Kekkosen tuella osoittamaa määrätietoista johtajuutta Suomi ei olisi noussut sodanjälkeisinä vuosikymmenenä sellaisen vahvan koulutusosaamisen asemaan, jollaisena sen edelleen viime vuosien tällä saralla kohdatuista vaikeuksista huolimatta tunnemme.

Suomen koko sodanjälkeisen niin taloudellisen kuin henkisen nousunkin taustalla näyttää olleen pitkälti se, että uskallettiin tehdä riittävän kauaskantoisia suunnitelmia ja investoida tulevaisuuteen silloinkin kuin näiden panostusten kannattavuudesta ei ollut etukäteen tietoa. Keskeistä näyttää myös olleen usko sivistykseen ja koulutukseen itseisarvoina. Uskottiin siihen, että sivistykseen panostaminen muodostuu kansakuntaa kannattelevaksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi.

Suomen nostamiseksi ylös nykyisestä henkisestä ja taloudellisesta lamasta ei ole olemassa nopeita taikatempunomaisia konsteja. Investoinnit koulutukseen ja sivistykseen rakentavat edelleen pääomaa, jolla voimme kulkea kohti valoisampaa tulevaisuutta. Voidaan kysyä 1950-luvun keskeisten poliittisten toimijoiden tavoin, että onko maallamme malttia sivistyä ja vaurastua?

Julkaistu Aikamerkki-julkaisussa 14.1.2016.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Korkeakoulupolitikka, koulutusleikkaukset, Urho Kekkonen, Reino Oittinen, SDP, kokoomus, keskusta

Museoviraston leikkaukset ovat kohtuuttomia

Maanantai 23.11.2015 klo 12.01 - Ville

Helsingin Sanomat kertoi 21.11.) Museoviraston yt-neuvotteluista. Pienellä budjetilla maamme kulttuuriperintöä vaalivaa virastoa vaaditaan sopeuttamaan toimintaansa niin, että keskeisten toimipisteiden auki pitäminen ei ole mahdollista.

Olisi historian tragedia, jos Juha Sipilän (kesk) hallituksen tekemien leikkauspäätösten seurauksena keskustan merkittävimmän vaikuttajan, presidentti Urho Kekkosen perintöä vaaliva Tamminiemi sulkisi ovensa.

Tänä epävarmana aikakautena historian tuntemusta tarvitaan. On siis toivottavaa, että hallitus vielä kerran arvioi, ovatko Museoviraston toiminnan lamauttavat leikkaukset aivan välttämättömiä.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 23.11.2015. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tamminiemi, Museovirasto, Urho Kekkonen, Juha Sipilän hallitus, leikkaukset

Keskusteluyhteyttä on pidettävä yllä vaikka oltaisiin erimieltä

Torstai 2.7.2015 klo 13.53 - Ville

Venäjän delegaation heinäkuisesta maahantulokiellosta ETYJ-kokouksen näyttää paisuneen pieni heinäkuinen noottikriisi. Kokouksessa oli tarkoitus muistella Helsingin 40-vuoden takaista ETY-kokousta, joka Urho Kekkosen ulkopoliittisen linjan sekä 1970-luvun alussa alkaneen idän ja lännen huipentuma ja osaltaan edesauttoi kylmän sodan verraten rauhanomaista päättymistä 1990-luvun alussa.

Venäjän viimeisen reilun vuoden aikaiset toimet Ukrainassa ovat kaikkinensa tuomittavia ja EU:n talouspakotteet ja muut vastatoimet ovat olleet ymmärrettäviä, mutta samaan aikaan on tärkeätä, että keskusteluyhteyttä Suomen linjan mukaisesti yritetään pitää yllä. Tästä oli kyse Helsingissä myös kesällä 1975. Tätä taustaa vasten uuden ulkoministeri Timo Soinin (ps.) Venäjän delegaation kokouksesta pois jättäytymiseen johtanutta toimintaa tapauksessa ei voi pitää kovin onnistuneena ulkoministeriuran avauksena.

Matkustuskiellon johdosta ei olisi välttämätöntä kieltää sen alaisia henkilöitä osallistumasta kansainvälisten järjestön kuten Etyjin kokouksiin. Hyvä esimerkki tästä on, että Yhdysvallat on päästänyt välien ollessa erittäin tiukoilla vuosikymmenten saatossa sen kanssa vastakkainasettelussa olevien maiden edustajat osallistumaan YK:n kokouksiin New Yorkissa. Se, että idän ja lännen välillä keskusteluyhteyden rakentamiseen koko Ukrainan kriisin ajan pyrkinyt Suomi nyt tässä asiassa lähti Timo Soinin johdolla toimimaan tiukemman mahdollisen linjan mukaan, ei varmasti helpota mahdollisuuksiamme toimia konfliktisissa jatkossa rauhanvälittäjänä.

Se, että Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän delegaatio on poissa ETYK:n 40-vuotismuistokokouksesta saa pohtimaan, että mikä on tämän kokouksen funktio nyt. Samaan kokouspöytään pitää voida nykymaailmassakin istua niidenkin kanssa, joiden kanssa on asioista alkuun erimieltä. Muuten Euroopassa ollaan todella vaarallisen kehityksen tiellä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi, Venäjä, ETYJ, ETYK, Kekkonen

Hajotusvaaleja ei tule palauttaa maan tavaksi

Sunnuntai 13.4.2014 klo 21.03 - Ville

Päättyvällä viikolla on mediassa spekuloitu ensi syksynä pidettävien ennenaikaisten eduskuntavaalien mahdollisuutta. Tätä on perusteltu pääministerin ja mahdollisesti muiden ministereiden vaihdoksilla. Opposition tehtävä on pyrkiä kaatamaan hallitus, joten puheet syysvaaleista on sen edustajille luontevaa retoriikkaa. Muutoin aikaistettujen vaalien perusteluja on vaikea historian esimerkkien valossa nyt nähdä ja on epävarmassa taloustilanteessa maan etu, että hallitus jatkaa pääministerin vaihdoksen jälkeen työtään ja vaalit pidetään ajallaan ensi keväänä.
Kuten viimepäivien keskustelussa on oikeusoppineiden taholta esitetty nykyisen lainsäädännön aikana kynnys eduskunnan hajottamiseen ja aikaistettujen vaalien järjestämiseen on hyvin korkea ja on erikoista, että asialla on nyt lähdetty innokkaasti spekuloimaan. Nykyisenä mediakeskeisenä aikana ministerien henkilöt ovat ehkä tarpeettomastikin korostuneet ohi sen linjan, mitä heidän on määrä puolueidensa edustajina hallituksessa ajaa.

Ajatus aikaistetuista vaaleista saattaa kuulostaa kiehtovalta, mutta on hyvä huomata, että viimeksi näin on tehty vuonna 1975 presidentti Urho Kekkosen aikana, jolloin laki salli presidentille vapaan oikeuden ennen aikaisten vaalien määräämiseen silloin, kun hän näki sen tarpeelliseksi.  Vuoden 1975 keväällä Ety-kokouksen alla tapahtuneen eduskunnan hajottamisen takana oli pitkälti kotimaan valtapoliittiset syyt. Kekkonen totesi niille, jotka olivat huolissaan siitä, että miten Keijo Liinamaan virkamieshallitus selviäsi Suomen historian tärkeimmästä kansainvälisestä kokouksesta, että ”Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan”.   

Edelliset hajotusvaalit oli käyty vuoden 1972 alussa ja niiden taustalla oli pitkälti se, että vuoden 1970 vaalit voittaneet puolueet SMP ja kokoomus eivät olleet tuon ajan Suomessa Neuvostoliiton ja Tamminiemen näkökulmasta hallituskelpoisia ja hallitus oli muodostettava ilman heitä. Ensimmäinen Kekkosen kauden eduskunnanhajotus tapatti marraskuun 1961 noottikriisin aikana ja liittyi suoraan tuohon ajankohtaiseen ulkopoliittiseen kriisin ja seuraavan tammikuun presidentinvaaleihin.  Ennen Kekkosen aikaan ennen aikaiset vaalit oli järjestetty neljä kertaa: 1924 (Ståhlberg); 1929 ja 1930 (Relander); 1953 (Paasikivi).

Suomi siirtyi Kekkosen ajan jälkeen Mauno Koiviston ja hänen seuraajiensa toimesta vahvasta presidentinvallasta parlamentaariseen demokratiaan, jossa hallitukset ovat lähtökohtaiset istuneet koko vaalikauden. Sen, että valtioneuvostossa ajoittain vaihtuu jäseniä, ei muuttaa tätä laajempaa kuvaa. Samalla on kuitenkin todettava, että hallituksen vetäjänä pääministerin rooli on keskeinen ja nyt toistamiseen tapahtunut pääministeripuolueen intresseihin sopiva taktinen johtajanvaihdos vuosi ennen vaaleja ei toivottavasti vakiinnu tavaksi. Viiden ja puolenmiljoonan asukkaan Suomen vahvuus on maailmanpolitiikan laineilla ollut poliittinen vakaus ja tätä arvoa ei kannata alkaa romuttaa sillä, että ennenaikaisista vaaleista alettaisiin jälleen palauttaa maan tavaksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hallitus, ennenaikaiset vaalit, Katainen, kokoomus, keskusta, SDP, Kekkonen

Krim ja Suomen ja Venäjän suhteiden pitkä linja

Sunnuntai 16.3.2014 klo 21.42 - Ville

”Tuntuu siltä kuin koko tekemäni työ olisi valunut hukkaan”, totesi presidentti Urho Kekkonensyyskuussa 1968 pian Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen purkaessaan Tehtaankadun edustajalleVladimir Stepanoville tuskaansa Neuvostoliiton toimista Prahassa. Nyt elämme toista aikaa, mutta hieman samanlaisia ajatuksia Suomen ja Venäjän suhteiden pitkän linjan kestävyydestä on ollut mielessä, kun pari viikkoa sitten tuli ensimmäiset uutiset siitä, että Venäjän joukot miehittävät Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan.

Krimillä äänestetään tänään alueen liittämisestä Venäjään vaaleissa, joiden laillisuutta kovin moni Venäjän ulkopuolella ei tunnusta. Se, että miten muutamassa viikossa idän ja lännen pahimpaan vastakkainasetteluun sitten kylmän sodan, on päädytty, on asia, jota on syytä pysähtyä tarkemmin pohtimaan.  

Sen enempää Suomessa kuin koko läntisessä Euroopassakaan ei ole ilmeisesti osattu riittävästi varautua siihen, että Venäjän nykyisillä vallanpitäjillä on kovien puheiden lisäksi myös kanttia nopeaan ja yllättävään sotilaallisen voiman käyttöön.  Euroopan mielenkiinto on ollut viime vuodet niin vahvasti maanosaamme talouskriisin setvimisessä, että se mihin suuntaan kehitys idässä on samaan aikaan kulkenut, ei ole ilmeisesti saanut riittävää huomiota. Helsingin Sanomissa tänään ilmestynyt Jussi Niemeläisen usean vuoden Venäjän seurantaan perustuneet kirjoitus osoittaa hyvin, että asioiden kulkeutuminen tähän pisteeseen ei olisi pitänyt olla kovin suuri yllätys kenellekään.    

Prahan uudistusmielisen kevään tukahduttaminen Varsovan liiton joukoilla pelästytti kesällä 1968 pahan kerran presidentti Urho Kekkosen. "On kuin pohjaluukku olisi pudonnut jalkojen alta”, hän kuvasi tuntojaan päiväkirjalleen pohtiessaan sitä, että takasiko Neuvostoliiton kanssa sopimusten ja korkeantason luottamuksellisten henkilösuhteiden varaan rakennettu politikka Suomen turvallisuuden vai saattoiko Neuvostoliitto lähettää panssarinsa myös Suomeen, jos koki, että maa oli vaarassa luisua liiaksi länteen.

Suomen ulkopolitiikkaa on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta rakennettu sen pitkän linjan varaan, jossa Suomen ja itäisen suurvallan suhteet hoidetaan sopimusten ja valtionjohdon toimivien henkilösuhteiden avulla. Samaa pitkää linjaa on itse asiassa jatkunut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä tavalle hoitaa idän suhteita.

Tulevat viikot näyttävät, että mihin suuntaan lännen ja Venäjän välit ovat matkalla.   Kärjistääkö tämänpäiväinen kansanäänestys tilannetta entisestään vai löytyykö lopulta halua lähteä etsimään voimannanäytön jälkeen diplomaattista ratkaisua?  

Suomen rooli Euroopan Unionin jäsenenä on nyt toinen, kun kesällä 1968 neuvostopanssarien ajaessa Prahan kaduille. Presidentti Urho Kekkosen 45 vuotta sitten käymien pohdintojen tavoin Suomessa joudutaan jälleen kuitenkin pohtimaan, että miten naapurissa olevan suurvallan toimet Euroopan toisella lailla heijastuvat maamme asemaan sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin ja mitä johtopäätöksiä tästä mahdollisesti tulee vetää

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Krim, Venäjä, Suomi, ulkopolitiikka, Ukraina, Kekkonen

Kun Suomessa oli 63 000 työtöntä, Kekkonen julisti "hätätilan"

Sunnuntai 11.8.2013 klo 14.20 - Ville

Viime viikkojen aikana tietoisuus Suomen talouden suurista vaikeuksista on lisääntynyt. Katse on kääntynyt Euroopasta ja muiden maiden ongelmien osoittelusta omalle kotiovelle. Viennistä riippuvainen Suomi elää seitsemättä niukkaa vuotta. Normaaliin kasvun verrattuna kansantuotteesta on kadonnut kymmeniä miljardeja ja verotuloistakin kymmenen miljardia. Kesäkuun lopussa työvoimatoimistoissa oli hieman yli 300 000 työtöntä työnhakijaa. Määrä oli lähes 43 000 suurempi kuin vuotta aikaisemmin. Tietoja YT-neuvotteluista tulee nyt melkein päivittäin. Erityisen huolestuttavaa on, että nuoria alle 25-vuotiaita työttömiä on lähes 45 000.

Havahtuminen tilanteen vakavuuteen on ollut nähtävissä elokuun aikana niin hallituksen, opposition, median kuin työmarkkinajärjestöjen puolella ja voisiko sano myös meidän kansalaisten parissa. Voidaan tietysti kysyä, että miksi tässä laajuudessa vasta nyt vai eikö varoituksen tuojia ole haluttu aiemmin riittävästi kuunnella. Tuntuu, että Suomessa tarvitaan tietynlainen kriisitunnelma, että kokonaisuutta voidaan alkaa yhdessä tarkastelemaan oman intressiryhmän etuja pidemmälle.

Historian parissa päivätyötäni tekevänä viime viikoista on palautunut mieleen syksy 1975, kun presidentti Urho Kekkonen ”runnasi” kokoon ”kansallisen hätätilan hallituksen”, kun Suomessa oli 63 000 työtöntä ja taloudessa takana pidempään jatkunut laskusuhdanne.  Myös tuolloin kansainvälisen talouden vaikeuksilla oli ollut seurannaisvaaituksensa Suomessa.

Suomen sisä- kuin ulkopoliittinen tilannekin oli tietenkin 1970-luvun puolivälissä kovin erilainen nykyiseen verrattuna. Presidentillä oli laajemmat valta-oikeudet ja pyrkimystä käyttää niitä vähintäänkin lain sallimien valta-oikeuksien rajoissa. Parlamentarismi eli eräänlaisessa jatkuvassa kriisissä ja hallitukset olivat usein lyhytaikaisia. Presidentti oli hajottanut eduskunta toistaiseksi viimeisen kerran keväällä 1975.

Urho Kekkosen aikaan ei ole paluuta, mutta tietynlainen ”hätätila” tunnelma saattaa olla nyt perusteltu omaksua noista ajoista täksi syksyksi, että kaikki yhteiskunnassa vastuunalaiset tahot pystyvät toimimaan sen eteen, että Suomen talous voidaan kääntää nousuun ja työttömyys laskuun.

Sen ohella, että pitää tehdä ratkaisuja talouden nostamiseksi, on huolehdittava, että yhteiskunnan turvaverkot pysyvät vahvoina auttamaan työttömäksi jääneitä. Tietoisuus siitä, että yhteiskunnan tukeen voi varmuudella vaikeassa tilanteessa luottaa pitää yllä tulevaisuuden uskoa ja kannustaa työnhakuun. Kriisitunnelma ei saa nyt lamauttaa Suomea, vaan toivottavasti rohkaisee yhdessä etsimään sellaisia ratkaisuja, että maan myönteinen tulevaisuus voidaan turvata jatkossakin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työttömyys, Urho Kekkonen, 1975

Ollako vai eikö olla Euroopassa?

Perjantai 20.7.2012 - Ville

Eduskunta hyväksyi tiukan keskustelun ja hallitus vastaan oppositio äänestyksen jälkeen Espanjan lainaohjelman. Perussuomalaisten tiukka vastustus ei varmasti yllättänyt ketään. Keskustan Eurooppa-linjan muutosta oppositioon siirtymisen jälkeen sen sijaan on edelleen vaikea hahmottaa. Päätös ei varmasti ollut kenellekään sen tekijälle mieluinen eikä helppo. Yksi vaikea päätös on takana, mutta on todennäköistä, että Euroopan talouskriisi tuo taas ennen pitkää uusia tummia pilviä meidänkin taivaalle. Pienikin hengähdystauko olisi hyvä käyttää siihen, että alettaisiin käydä nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä mikä ylipäätänsä on ollut ja on Suomen suhde Eurooppaan.

Keskustelu on tarpeen, sillä juurikaan liottelematta voi sanoa, että Suomen kohtalon on koko tunnetun historian määritellyt suhde Eurooppaan. Se, että meillä on edes nykyisessä määrin itsellämme mahdollisuuksia vaikuttaa valintoihimme tässä kokonaisuudessa, on historian pitkässä linjassa varsin uutta. Usein aiemmin päätökset puolestamme on tehty pöydissä, missä meidän edustajamme eivät ole olleet läsnä ja tiedot ratkaisuista on kulkeutuneet tänne milloin diplomaattipostissa milloin vieraan sotajoukon muodossa.

Vapaus osallistua ylikansalliseen päätöksentekoon ei ole ollut edes itsenäiselle Suomelle itsestäänselvyys. Kahdessa vuosikymmenessä varsin monilta on ilmeisen hyvin unohtunut se, että koko kylmän sodan ajan Suomen ulkopolitiikkaa ohjasi tasapainoilu länsi-integraation ja YYA-sopimuksen välillä. Läntiseen talousyhteistyöhön ei vapaasti osallistuttu, vaikka haluakin olisi ollut.

Heti sodan jälkeen Suomi olisi halunnut ottaa vastaan Yhdysvaltojen Euroopan jälleenrakentamiseen tarjoamaa Marshall-apua, mutta tämä ei käynyt Moskovalle, jota kautta Suomen Eurooppa suhteet aina kylmän sodan päättymisen kulkivat. Taitavasti luovien Suomen oli mahdollista turvata elintärkeät kauppasuhteet idän ohella myös länteen. Suomi pääsi Eftan liitännäisjäseneksi, kun Nikita Hruštšov toi presidentti Urho Kekkoselle syyskuussa 1960 syntymäpäivälahjaksi luvan jäsenyydelle. Tie vuoden 1973 EEC-sopimukseen oli yhtä lailla kivinen. Vaikeuksista huolimatta Suomi pystyi omalta osaltaan tukemaan kylmän sodan rauhanomaista päättymistä Helsingissä vuonna 1975 huipentuneen Ety-prosessin avulla. Liittyminen Euroopan unioniin oli Nato kielteiselle Suomelle vuonna 1995 myös turvallisuuspoliittinen ratkaisu, vaikka tästä puolesta ei meillä kovaan äänen yleensä haluta puhua.

Hallituksemme vetää euromaiden tiukinta linjaa suhteessa talouskriisin hoitoon. Tämä tiedetään ilmeisesti kotimaata paremmin ulkomailla. Seuraava askel olisi käytännössä yhteistyöstä vetäytyminen. Laskusillan nostaminen Eurooppaan tuskin kuitenkaan olisi maamme kannalta nykyistä parempi ratkaisu. Vaikka sisäänpäin kääntyminen epävarmana aikana on normaali reaktio, se ei turvaa suomalaisia työpaikkoja ja takaa varmemmin maalle myönteistä kehitystä globaalissa maailmassa.

Halusimmepa tai emme kohtalomme on sidottu Eurooppaan ja näin olleen on parempi, että Suomi on oikeuksiaan tiukastikin puolustaen, mukana siellä missä meitä koskevista asioista päätetään, koska ne joka tapauksessa ratkaisevasti vaikuttavat elämän edellytyksiin tässä maailmankolkassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Eurooppa, Espanja, Euro, Kekkonen, Neuvostoliitto, kriisi