Johtajuudesta ja sen puutteesta

Sunnuntai 15.3.2015 klo 22:43 - Ville

Kuntauudistus, metropolihallinto, pisara-rata ja sote-uudistus liittyivät tällä vaalikaudella toteutumatta jääneiden suurhankkeiden joukkoon. Siihen miksi tavoitteita ei saavutettu, on varmasti monia syitä. Niin politiikassa kuin liike-elämässäkin, tavoitteiden saavuttama jättäminen johtaa kuitenkin väistämättä keskustelun johtajuuteen tai pikemminkin sen puutteeseen.

Viime vuosien haaveksi jääneiden uudistusten, saldo on sellainen, että kansalaiset varmasti syystä kantavat huolta jo demokratiamme toimivuudestakin. Suomessa on nyt peräkkäin kahden hallituksen pääministeri vetäytynyt tehtävistään vapaaehtoisesti kesken kauden ilman, että hänen hallituksensa olisi saanut eduskunnalta epäluottamuslauseen tai hän olisi esimerkiksi hävinnyt puolueensa puheenjohtajavaalit.

Matti Vanhasen toinen hallitus muuttui käytännössä toimitusministeriöksi jouluna 2009, kun pääministeri ilmoitti polvileikkaukseen vedoten jättävänsä tehtävät seuraavana kesänä. Keväällä 2009, joka olisi ollut ratkaisevaa aikaa tarttua pahenevaan taloustilanteeseen, maata johti poliittisesta vastuusta luopunut pääministeri. Talouden sijaan politiikassa huomio oli päähallituspuolueen puheenjohtajavaalissa. Vanhasen seuraaja Mari Kiviniemi ei pystynyt enää tekemään moniakaan uusia avauksia, vaan huomio oli lähinnä vaikeutuvassa eurokriisissä ja keskustan kannatuksen hupenemisessa vaalien lähestyessä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen hallituspohjan ratkaisi vaalit selkein luvuin voittaneen perussuomalaisen puolueen haluttomuus asettamiensa kynnyskysymysten vuoksi lähteä hallitusvastuuseen.   

Nyt voidaan nähdä, että Alexander Stubbin hallituksen pyrkimys toimia Kataisen hallituksen tekemien päätösten toimeenpanevana ministeriönä pitkälti epäonnistui. Vaalit olisi ollut parempi pitää jo viime syksynä. On helppo yhtyä pääministeri Stubbin omaan lauantaiseen arvioon siitä, että pääministerin olisi hyvä sitoutua tehtäväänsä vaalikaudeksi. Se, että Jyrki Katainen Brysselistä käsin esiintyy julkisuudessa ikään kuin sivullisena tarkkailijana asioihin, jotka häneltä jäivät puolitiehen, ei osoita suurta poliittisen vastuun kantoa. On todennäköistä, että jatkuvat vaihdokset niin pääministerin kuin yksittäisten ministerien paikalloilla, ovat osittain johtaneet siihen, ettei jo kertaalleen sovittuja päätöksiä ole saatu vietyä läpi. Kokemuksen ohella johtajuuteen kuuluu myös jatkuvuus. Tässä on ollut tällä vaalikaudella merkittäviä katkoksia.

Nykymenon dramaattisuutta korostettaessa on tietenkin hyvä muistaa, ettei menneinä vuosikymmeninä Suomessa ei istunut yhtään hallitusta täyttä vaalikautta. Urho Kekkosen Suomessa niin ennenaikaiset vaalit, virkamieshallitukset ja jatkuvat pääministerin vaihdokset olivat arkipäivää. Presidentillä oli enemmän valtaa ja hän myös käytti sitä. Ulkopoliittinen tilanne oli toinen. Neuvostoliito pyrki jatkuvasti sekaantumaan itsenäisen maan politiikkaan. Paluusta yksinvaltaa lähentyneen Kekkosen aikaan ei ole syytä haaveilla, vaan nykyinen valtioneuvostovetoinen hallintojärjestelmämme on saatava toimimaan paremmin. Se, että vaatiiko tämä myös lainsäädännällisiä muutoksia, saattaa olla keskustelun paikka, jos päätöksenteon vaikeudet jatkuvat ensi vaalikaudella. Syyllisten etsinnän ja rakentamattoman jälkiviisastelun sijaan viisaampaa on pohtia miten päästään eteenpäin.

Suomen pääministerin tehtävä on vaativa paikka ja jokaiselle sitä tavoittelevalle varmasti on nyt tarpeen suunnata kysymys, että onko henkilö valmis hoitamaan tehtävää seuraavat neljä vuotta, jos hänen puolueensa saa vaaleissa tähän riittävän kannatuksen? Äänestäjien vastuulle puolestaan jää sen pohtiminen, että kenellä puolueiden puheenjohtajista he uskovat olevan tähän tehtävään sen vaatimia johtajuustaitoja ja kykyä selviytyä työn mukaan tuomista vastuista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valtioneuvosto, hallitus, johtajuus, Stubb, Katainen, Vanhanen, kokoomus, keskusta, SDP

Onko Suomella opittavaa Ruotsin tavasta ratkoa hallitusongelmia?

Lauantai 27.12.2014 klo 15:35 - Ville

Ruotsalaiset tekivät sen taas, eli yllättivät muun maailman kyvyllään löytää ”diskuteeraamalla” ulospääsy vaikeasta poliittisesta tilanteesta. Ruotsin ennenaikaisten vaalien peruminen sekä hallituksen ja oppositiopuolueista osan budjettisopimuksen löytyminen kertoo, että joskus politiikassa panokset on nostettava äärimmäisen koviksi, jotta voidaan löytää ratkaisu, jolla päästään eteenpäin.
Ruotsin sopu toiselta puolen lisää uskoa pohjoismaiseen neuvotteluihin ja konsensuksen hakemiseen perustuvaan yhteiskunnalliseen kulttuuriin, jotta meillä Suomessa on viimeaikoina jopa pääministerin taholta kriittisesti arvoitu. Toisaalta Ruotsin hallituskriisi antaa esimerkin siitä, että jos päätöksentekokykyistä hallitusta ei saada aikaiseksi, kynnys ennenaikaisiin vaaleihin ei pidä olla liian korkea.

Meillä Suomessa ennenaikaisista vaaleista on puhuttu useaan otteeseen tämän vaalikauden aikana. Ensimmäisen kerran uusia vaaleja pohdittiin sen jälkeen, kun toimintakykyisen hallituksen muodostaminen kesällä 2011 osoittautui hyvin haasteelliseksi, koska vaalit selkein luvuin voittaneen puolueen Eurooppa-politikkaa koskevat kynnyskysymykset estivät sen mukaan tulon hallitukseen. Jyrki Kataisen hallitus muodostettiin kuuden ideologiselta taustaan varsin erilaisen puolueen varaan ja sittemmin matkasta on erinäisten kynnyskysymysten myötä poistunut vielä kaksi puoluetta. Monia merkittäviä asioita on saatu edistettyä, mutta yleisesti tunnettu tosiasia on se, että niin Jyrki Kataisen kuin Alexander Stubbin hallitusten taival ei ole ollut helppo. Taustalla tietenkin vaikuttaa koko Euroopan yleinen taloudellinen ja myös poliittinen epävakaus.

Pidän tärkeänä sitä, että erilaisista ideologisista taustoista tulevat puolueet ovat Suomessa valmiita yhteistyöhön, enkä usko, että meille suoraan sopii Ruotsin mallin mukainen puolueblogijärjestelmä. Koska Suomea ei todennäköisesti voi ensi kesänä yksi puolue johtaa, pääkeskustelu nyt kuljettaessa kohti huhtikuun vaaleja, tulisi olla siinä, että kuka ja millä ehdoilla puolueet ovat valmiita tekemään yhteistyötä toisten kanssa. Suomen nykyiset haasteet ovat sitä loukkaa, että sivustaseuraajaan rooliin ei yhdelläkään vakavasti otettavalla poliittisella puolueella pitäisi olla ensi vaalikaudella varaa etukäteen lähteä. Kansalaisilla on äänestyspäätöksiä tehdessään oltava selkeä käsitys puolueiden mahdollisista kynnyskysymyksistä sekä siitä kenen kanssa ne ovat valmiit samaan hallituksenpöytään istumaa

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ruotsi, hallitus, eduskuntavaalit, 2015, Katainen, Stubb

Hajotusvaaleja ei tule palauttaa maan tavaksi

Sunnuntai 13.4.2014 klo 21:03 - Ville

Päättyvällä viikolla on mediassa spekuloitu ensi syksynä pidettävien ennenaikaisten eduskuntavaalien mahdollisuutta. Tätä on perusteltu pääministerin ja mahdollisesti muiden ministereiden vaihdoksilla. Opposition tehtävä on pyrkiä kaatamaan hallitus, joten puheet syysvaaleista on sen edustajille luontevaa retoriikkaa. Muutoin aikaistettujen vaalien perusteluja on vaikea historian esimerkkien valossa nyt nähdä ja on epävarmassa taloustilanteessa maan etu, että hallitus jatkaa pääministerin vaihdoksen jälkeen työtään ja vaalit pidetään ajallaan ensi keväänä.
Kuten viimepäivien keskustelussa on oikeusoppineiden taholta esitetty nykyisen lainsäädännön aikana kynnys eduskunnan hajottamiseen ja aikaistettujen vaalien järjestämiseen on hyvin korkea ja on erikoista, että asialla on nyt lähdetty innokkaasti spekuloimaan. Nykyisenä mediakeskeisenä aikana ministerien henkilöt ovat ehkä tarpeettomastikin korostuneet ohi sen linjan, mitä heidän on määrä puolueidensa edustajina hallituksessa ajaa.

Ajatus aikaistetuista vaaleista saattaa kuulostaa kiehtovalta, mutta on hyvä huomata, että viimeksi näin on tehty vuonna 1975 presidentti Urho Kekkosen aikana, jolloin laki salli presidentille vapaan oikeuden ennen aikaisten vaalien määräämiseen silloin, kun hän näki sen tarpeelliseksi.  Vuoden 1975 keväällä Ety-kokouksen alla tapahtuneen eduskunnan hajottamisen takana oli pitkälti kotimaan valtapoliittiset syyt. Kekkonen totesi niille, jotka olivat huolissaan siitä, että miten Keijo Liinamaan virkamieshallitus selviäsi Suomen historian tärkeimmästä kansainvälisestä kokouksesta, että ”Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan”.   

Edelliset hajotusvaalit oli käyty vuoden 1972 alussa ja niiden taustalla oli pitkälti se, että vuoden 1970 vaalit voittaneet puolueet SMP ja kokoomus eivät olleet tuon ajan Suomessa Neuvostoliiton ja Tamminiemen näkökulmasta hallituskelpoisia ja hallitus oli muodostettava ilman heitä. Ensimmäinen Kekkosen kauden eduskunnanhajotus tapatti marraskuun 1961 noottikriisin aikana ja liittyi suoraan tuohon ajankohtaiseen ulkopoliittiseen kriisin ja seuraavan tammikuun presidentinvaaleihin.  Ennen Kekkosen aikaan ennen aikaiset vaalit oli järjestetty neljä kertaa: 1924 (Ståhlberg); 1929 ja 1930 (Relander); 1953 (Paasikivi).

Suomi siirtyi Kekkosen ajan jälkeen Mauno Koiviston ja hänen seuraajiensa toimesta vahvasta presidentinvallasta parlamentaariseen demokratiaan, jossa hallitukset ovat lähtökohtaiset istuneet koko vaalikauden. Sen, että valtioneuvostossa ajoittain vaihtuu jäseniä, ei muuttaa tätä laajempaa kuvaa. Samalla on kuitenkin todettava, että hallituksen vetäjänä pääministerin rooli on keskeinen ja nyt toistamiseen tapahtunut pääministeripuolueen intresseihin sopiva taktinen johtajanvaihdos vuosi ennen vaaleja ei toivottavasti vakiinnu tavaksi. Viiden ja puolenmiljoonan asukkaan Suomen vahvuus on maailmanpolitiikan laineilla ollut poliittinen vakaus ja tätä arvoa ei kannata alkaa romuttaa sillä, että ennenaikaisista vaaleista alettaisiin jälleen palauttaa maan tavaksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hallitus, ennenaikaiset vaalit, Katainen, kokoomus, keskusta, SDP, Kekkonen

Draama palasi suomalaiseen hallituspolitiikkaan

Sunnuntai 6.4.2014 klo 17:42 - Ville

Jyrki Katainen ilmoitti eilen jättävänsä kokoomuksen puheenjohtajuuden ja sitä myötä pääministerin tehtävät kesäkuussa. Päätös oli yllätys tai ei niin suuri yllätys, sillä spekulaatioita Kataisen mahdollisesta erosta on liikkunut jonkin aikaa. Suomen hallituspolitiikassa on vasemmistoliiton näyttävän hallituksesta lähdön ja nyt Kataisen eron myötä riittänyt viimeaikoina draamaa melkeinpä enemmän kuin tarpeeksi.

Jyrki Kataisen henkilökohtaiseen elämään suuntaaminen Brysseliin EU:n johtotehtäviin varmasti sopii hyvin. Se, että mitä kokoomusta eduskuntavaaleissa 2011 äänestäneet ajattelevat Kataisen ratkaisusta on sitten toinen asia. Viime eduskuntavaalithan käytiin vahvasti pääministerinvaalin tunnelmissa ja nyt pääministerin vapaaehtoinen siirtyminen toisiin tehtäviin kesken vaalikauden varmasti aiheuttaa pohdintaa siitä, että olisiko koko poliittisen keskustelumme näkökulmaa jatkossa syytä siirtää enemmän puolueiden puheenjohtajista sen suuntaan, että mitä arvoja kukin puolue edustaa ja mitä asioita se kokonaisuutena ajaa.

Nyt kävi jo toistamiseen niin, että pääministeri luopuu tehtävistään ja sitä kautta toimiensa poliittisesta vastuusta kesken vaalikauden ja siirtyy kokonaan kotimaan politiikan ulkopuolelle. Edellinen vastaava tapaus on keskustalaisen pääministeri Matti Vanhasen ero joulun alla 2009, jonka viralliseksi syyksi ilmoitettiin Vanhasen tuleva polvikeikkaus.  Mitä kaikkea muuta eron takana oikeasti oli, poliittisen historian tutkimusta toivottavasti joskus tulevaisuudessa kertoo. Jyrki Kataisen tunnustukseksi on nyt sanottava se, että hänen kohdallaan ”toimituspääministerin” kausi jää reiluun kahteen kuukauteen, siinä missä Vanhanen jatkoi vakavan talouskriisin keskellä pääministerinä peräti puolivuotta eroilmoituksensa jälkeen.

Jyrki Kataisen eroilmoituksen jälkeen useissa medialausunnoissa on korostettu pääministerin vaihdoksen dramaattisuutta ja spekuloitu hallituksen kokoonpanossa tapahtuvien muutosten johtavan syksyllä mahdollisesti jopa ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin. Historiaa kannattaa kuitenkin katsoa hieman pidemmälle, jotta näkee, että poliittista draamaa ollut maassamme aiemminkin.

Hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten päättyneellä presidentti Urho Kekkosen kaudella niin ministerit kuin hallituksetkin vaihtuivat jatkuvasti, eikä yksikään hallitus istunut koko vaalikautta. Virkamieshallitukset ja vähemmistöhallitukset olivat enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä vaalien tuloskaan välttämättä vaikuttanut siihen, mitkä puolueet olivat hallituksessa. Kolme kertaa Kekkonen myös hajoitti eduskunnan ja määräsi ennen aikaiset vaalit.

Maailma on muuttunut Kekkosen ajoista valtavasti. Viiden ja miljoonan asukkaan Suomen etu taloudellisesti ja ulkopoliittisesti epävarmana aikana on kuitenkin vakaus ja vaalikausien säännöllisyys. Urho Kekkosen ajan hallitus- ja ministeriralliin emme voi palata. Ennenaikaiset vaalit eivät siis ole nyt erityisesti tavoittelemisen arvoisia.  Jatkossa vaalikeskusteluissa kannattaa myös kysyä, että ketkä pääministeriehdokkaista ovat lähtökohtaisesti käytettävissä tehtävään koko vaalikaudeksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hallitus, kokoomus, Jyrki Katainen, ero