Huomenna, kun Suomen Turku julistaa perinteisen joulurauhan, julistukseen voisi tänä vuonna liittää myös erityisen some-rauhan julistuksen. Sosiaalisessa mediassa käytävän keskustelun osalta vuosi on ollut meillä ehkä kaikkien aikojen polarisoivin.  Keskustelu monessakin asiassa on liikkunut äärilaidoilla ja silloin keskelle jää hyvin vähän tilaa millekään oikeasti yhteiskuntaa rakentavalle ja olemassa oleviin ongelmiin ratkaisuja etsivälle dialogille. Tässä toivottavasti kaikki suomalaiset voimme joulun jälkeen ensi vuonna yrittää tehdä uuden vuoden lupauksen myötä parannusta.  

Yhteiskunnan jakautuminen ja polarisoituminen on tämän vuoden päättyessä sosiaalisen median ulkopuolellakin asia, josta itse kannan tänä jouluna erityistä huolta. Helsingin Sanomien sunnuntaina julkaiseman suuren köyhyyskyselyn tulokset olivat ajatuksia herättävää luettavaa.

Ihmisten elämäntodellisuuksien eriytyminen on ilmiö, jonka vaikutuksia olen pidempään pohtinut tavatessani ihmisiä hyvin erilaisissa yhteyksissä eripuolilla maatamme. Kuljemme samojen kaupunkien katuja, mutta toistemme arjen todellisuus alkaa olla monelle vieras. Suuri kysymys on se, että mihin tämä todellisuuksien eriytyminen ajan kanssa johtaa.

Omasta historiastamme ja toisten maiden esimerkistä tiedämme, että hyvinvointierojen jyrkkä kasvu ei ole yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta myönteinen asia. Suomessa tilanne on vielä sikäli hyvä, että meidän on halutessa mahdollista kääntää kehityksen suunta. Yhteinen päämäärämme on varmasti Suomi, jos meidän kaikkien on mahdollisimman hyvä elää ja asua. Tämän mahdollistamiseksi on jatkossa enemmän löydettävä niitä nimittäjiä, jotka yhdistävät meitä tässä maassa kuin erottavat meitä. Niitä on varmasti enemmän.

Ruotsalaiset yllättivät itsensä ja myös politikkaansa aktiivisesti seuraavat tarkkailijat tällä puolen Pohjanlahtea ilmoittamalla, että maassa järjestetään ennenaikaiset vaalit maaliskuussa.  Kun Suomi ja Ruotsi käyvät nyt vaaleihin tasatahtia, tämä avaa mahdollisuudet myös keskustella yhteisistä turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä teemoista. Niistä päällimmäisenä lienevät suhteet Venäjään ja toisaalta Natoon sekä suhtautuminen kahdenvälisen puolustusyhteistyön tiivistämiseen.

Suomen ja Ruotsin välien lähenemisestä Euroopan kiristyneen turvallisuuspoliittisen tilanteen keskellä on nähty tänä vuonna monia myönteisiä merkkejä. Naapurimaiden turvallisuusyhteistyölle on kannatusta maissamme yli puoluerajojen. Nyt eroilmoituksensa jättänyt Stefan Lövenin demarivetoinen hallitus ilmoitti nimittämisensä jälkeen lokakuussa, ettei Ruotsi tule heidän johdollaan hakemaan Naton jäsenyyttä ja totesi jatkoksi maan haluvan tiivistää puolustusyhteistyötä Suomen kanssa.

Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen kohtalonyhteys oli keskeistä myös, jos voidaan sanoa, edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1980-loppuun. Suomen ja Ruotsin asetelmat konfliktissa olivat erilaiset, meillä oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa ja Ruotsi länteen nojaava virallisesti puolueeton maa. Neuvostoliitto joutui ottamaan huomioon suhtautumisessaan Suomeen myös Ruotsin reaktiot, koska halusi pitää heidät Naton ulkopuolella. Jos Neuvostoliitto olisi liiaksi kovistellut Suomea tai vaatinut meitä tiiviimpään YYA-yhteistyöhön, Ruotsi olisi todennäköisesti siirtynyt Naton jäseneksi.

Nato jäsenyyden kannatus on molemmissa maissa hieman lisääntynyt Ukrainan kriisin johdosta, mutta myös vastustajia on edelleen runsaasti. Epäilyille on perusteensa. Turvatakuiden ohella Nato-jäsenyys myös saattaisi viedä meidät mukaan vastakkainasetteluihin, josta väkiluvultaan pienen maan on viisaampaa pysyä ulkopuolella.

Suomen ja/tai Ruotsin Nato jäsenyys muuttaisi merkittävällä tavalla strategista asetelmaa Pohjois-Euroopassa ja haastaisi suoraan Naton laajentumista kammoksuvan Venäjän.  Aina niinkin kaukaa kuin Pietarin kaupungin perustamisesta Nevajoen suulle 1700-luvun alussa Venäjän strategisena huolena on ollut ”pussittaminen” Suomenlahden itäisimpään perukkaan. Useat historian vaiheet kertovat, että Venäjän näkökulmasta näille peloille löytynee ymmärrystä, vaikka heidän voimapolitikkaa ei voi hyväksyä. Nykytilanteessa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys tekisi Itämerestä Naton sisämeren, eikä Venäjä varmasti katsoisi tällaista kehitystä hyvällä.  

Suomen ja Ruotsin läheinen yhteistyö puolestaan ei muuttaisi strategista asetelmaa samalla tavoin Itämeren alueella vaan olisi pikemminkin omiaan vahvistamaan alueen vakautta. Suomella ja Ruotsilla on jo nyt runsaasti yhteistyötä puolustusvoimiensa koulutuksesta ja myös valvonnassa. Nyt, kun molemmissa maissa mennään kohta vaaleja samaa tahtia, olisi erinomainen mahdollisuus keskustella siitä, kuinka syvälle yhteistyötä ollaan valmiita syventämään esimerkiksi ilmavoimien ja merivoimien tulevissa kalustohankinnoissa tai jopa molemmin puolisten sotilaallisten turvatakuiden asteelle.  

SDP:n varapuheenjohtaja Sanna Marin esitti tänään kannanoton, jonka mukaan hän näkisi SDP:n jatkossa mieluummin muussa kuin kokoomuslaisen pääministerin johtamassa hallituksessa. Marinin mukaan kokoomuksen ja SDP:n arvopohjat eroavat toisistaan niin selkeästi, että hallitusyhteistyö on ollut tunnetusti ajoittain vaikea. Keskustelunavaus on mielestäni tervetullut, vaikka on toisaalta hyvä varoa sulkemasta etukäteen pois mitään hallituspohjaa.

Ensi kevään eduskuntavaaleihin on nyt aikaa reilu kahdeksan kuukautta.  Ensi syksynä poliittisella kentällä ehtii vielä tapahtua paljon, mutta ei ole ennenaikaista alkaa puhua vaaliasetelmista. Suomalaisen poliittisen järjestelmän tunnettu ongelma on, että äänestäjän on etukäteen vaikea tietää, antaako kannatuksensa porvarihallitukselle, sinipunalle, punamullalle tai vai kenties jollekin muulle pohjalle. Hallitusneuvotteluissa erilaisia poliittisia ideologioita edustavat puolueet sorvaavat vaaliohjelmistaan kompromissin, jonka toteuttaminen käytännössä saattaa olla haasteellista.  

Ratkaisuksi edellä mainittuun ongelmaan on meillä aika-ajoin ehdotettu menemistä Ruotsin malliin, jossa vaaleihin mentäisiin selkeinä blokkeina. Ruotsissa blokit on ollut mahdollisia muodostaa, koska toisin kuin meillä kummassakin pääleirissä, on siellä kannatukseltaan yksi johtava puolue.  Tässä järjestelmässä on tunnetut ongelmansa. Ruotsin ensi syksyn vaalien lähestyessä osa puolueista onkin korostanut tarvittaessa valmiutta blokkirajat ylittävään yhteistyöhön.

Suomeen meille vierasta blokkipolitiikkaa ei kannatta yrittää väkisin istuttaa.  Asiapohjaista keskustelua siitä, miten puolueiden vaaliohjelmat vastaavat toisiaan ja kenen kanssa ne ovat valmiit yhteistyöhön, olisi hyvä kuitenkin ajoissa käydä.  Sen tulisi oikeastaan olla erinäisten vaalikeskustelujen ykkösteema, sillä yksikään puolue ei tule varmuudella tätä maata yksin johtamaan. Suomen tulevaisuuden haasteet ovat tällä hetkellä sitä luokkaa, että tarvitsemme mahdollisimman toimintakykyisen hallituksen seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.