Alkavatko nyt pitkät jäähyväiset Suomen julkiselle terveydenhuollolle?

Keskiviikko 6.4.2016 klo 23.55 - Ville

Kokoomus sai yksityistämisen, keskusta lujitettua valtansa maakunnissa ja perussuomalaiset saivat olla mukana apumiehenä toteuttamassa edellä mainittujen valtapoliittisia tavoitteita. Jos sote-uudistus viedään läpi jotakuinkin nyt esillä olleella tavalla, se on laajin hallinnollinen uudistus Suomessa sitten 1865, kun kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan.

Timo Soinille ja perussuomalaisille ratkaisussa tärkeintä näytti olleen mahdollisuus jatkaa hallituksessa. Mitään itsenäistä puumerkkiä lopputuloksessa ei näy vaikka sosiaali- ja terveysministerin salkku on puolueella. Suurin voittaja on kokoomus tai oikeastaan yksityiset terveyspalveluiden tuottajat. Kokoomuksen vuosikaudet ajama valinnanvapaus, jossa asiakkaat voivat valita itse että käyttävätkö julkista vai yksityistä terveyspalvelua, vihdoin toteutuu.

Toteutuessaan vallinnanvapaus muuttaa historiallisella tavalla yksityisten palveluntarjoajien ja julkisen sektorin roolijakoa. Käytännössä tämä tarkoittanee julkisen terveydenhuollon hidasta alasajoa maastamme. Julkiset palvelut joudutaan yhtiöittämään, jotta ne voisivat edes teoriassa koittaa pärjätä kilpailussa Attendon, Mehiläisen ja Terveystalon kaltaisten yksityisten verosuunnittelua harjoittavien terveysjättiläisten kanssa. Tieto, että Suomessa on terveysalalla rahaa jaossa, voi tuoda myös uusia kansainvälisiä toimijoita apajille.

Mitä mahdollisuuksia julkisella sektorilla on pärjätä kisassa kansainvälisten terveysjättiläisten kanssa? Tuskin mitään.  Pidemmällä aikavälillä ei ole vaikea nähdä, että jos tälle tielle lähdetään, tunnelin päässä näkyy julkisen terveydenhuollon kuihtuminen ja lopulta katoaminen Suomesta. Tämän jälkeen monopoliasemaan päässeet yksityiset jättiläiset voivat hinnoitella palvelunsa miten tahtovat. Näin oltaisiin tilanteessa, jossa lääkäriin pääsy olisi Suomessa varallisuudesta kiinni. Onko tämä se, mitä Suomessa haluamme?

Onko maallamme malttia sivistyä?

Torstai 14.1.2016 klo 12.46 - Ville

Suomessa on viimekuukausina keskusteltu aktiivisesti koulutuksen merkityksestä kansakunnan tulevaisuudelle. Koulutukseen ja tutkimukseen kohdistettavista leikkauksista on kantanut huolta poliittisten vaikuttajien ohella myös esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliitto.

Suomi on kyntänyt vuodesta 2008 asti talouden taantumassa. Kohta vuosikymmenen kestäneillä laihoilla vuosilla on ollut monia heijastuksia kansalaisten arkeen. Kerta toisensa jälkeen ideariihiin on kokoonnuttu pohtimaan, että miten maamme selviää nykyisistä vaikeuksista. Vaikka historiallinen tilanne on nyt kokonaan toinen kuin toisen maailmansodan jälkeisenä jälleenrakennusaikana, jotain näkökulmia voi tarjota tutustuminen siihen, mitkä olivat maamme sodanjälkeisen nousun keskeiset avaimet.

Suomen silloinen pääministeri sittemmin pitkäaikainen presidentti Urho Kekkonen kirjoitti vuonna 1952 sittemmin usein siteeratun teoksen Onko maallamme malttia vaurastua? Urho Kekkosen viesti kuului, että elintason kasvattamiseksi Suomen oli teollistuttava voimakkaasti. Teollistuminen taas vaati investointeja, jotka puolestaan edellyttivät pääomia. Kekkosen näkemyksen mukaan kulutuksestakin oli varaa tinkiä, jotta maa ja sen väestö pidemmällä tähtäimellä alkaisi voida paremmin. Erityisesti Pohjois-Suomeen kannatti investoida, jotta sen luonnonvarat voitaisiin ottaa käyttöön. Tämä ei Kekkosen mukaan ollut mahdollista ilman valtion merkittävää mukana oloa.

Urho Kekkonen kirjoitti teoksensa aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut seitsemän vuotta. 1950-luvun alussa Suomi uskalsi kuitenkin katsoa jo rohkeammin eteenpäin. Karjainen siirtoväestö oli asutettu uudelleen ja viimeinen sotakorvausjuna ylitti itärajan syksyllä 1952. Kesällä 1952 järjestettyjen Helsingin olympialaisten kautta Suomi nostettiin maailmankartalle.  Monista myönteisistä merkeistä huolimatta sen aikaiset johtavat poliitikot näkivät, että tämä ei riittänyt. Oli tehtävä enemmän.  Suomen ulkopoliittinen asema Neuvostoliiton naapurissa oli epävarma ja sisäpolitiikka monien ristiriitojen täyttämä. Halu rakentaa parempaa huomista kuitenkin yhdisti kansakuntaa ideologisista eroista huolimatta.

Korkeakouluverkon vahvistaminen tavoitteeksi

Teollisuuden kehittämisen ohella sodanjälkeisessä Suomessa uskottiin vahvasti koulutuksen ja sivistyksen voimaan. Koulutukseen oltiin valmiita investoimaan, vaikka lopputuloksesta ei ollut uusia yliopistokampuksia rakennettaessa vielä mitään takeita. Maamme yliopistolaitoksen toiminta oli jatkunut 1950-luvun alkuun asti pitkälti noudattaen vuosisataisia tapoja ja traditioita. Yliopistossa opiskeleminen oli harvojen ja valittujen etuoikeus. Se millaisen perheeseen oli syntynyt, vaikutti usein suoraan siihen, kuinka pitkä matka itse kullakin oli ponnistaa opiskelemaan niihin harvoihin korkeampiin opinahjoihin, joita maassa toisen maailmansodan päättyessä oli.

Sodanjälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien tuloon opiskelija-ikään alettiin maassa varautua 1950-luvun alussa. Korkeakoulutuksen määrän ja alueellisen tarjonnan lisäämistä pidettiin keskeisenä tavoitteena maan sodanjälkeisen jälleenrakentamisen ja talouskasvun kiihdyttämisen kannalta.  Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Suomeen perustettiin vuonna 1952 eduskunnan aloitteesta Korkeakoulukomitea, joka antoi suuntaviivat yliopistojen tulevalle kehitykselle. Ensimmäisessä vaiheessa maahan perustettiin uudet korkeakoulut Ouluun ja Jyväskylään vuonna 1958 ja Tampereelle vuonna 1960. Samaan aikaan Helsingin ja Turun asemaa yliopistokeskuksina vahvistettiin.

Reino Oittisen perintö koulumaailmalle

Korkeakoulukomitean asettamisen aikana vuonna 1952 Suomen opetusministerinä toimi SDP:n suurin sivistyspoliittisiin visionääreihin lukeutuva Reino Oittinen.  Hänen käsialaansa oli pitkälti SDP:n 1960- ja 1970-lukujen kulttuuripoliittiset ohjelmat. Kouluhallituksen pääjohtajana ja useiden sodanjälkeisten hallitusten opetusministerinä toimineen Oittisen suurin saavutus oli koulu-uudistus, jonka tuloksena Suomeen syntyi kaikille yhteinen ja ilmainen yhdeksänvuotinen peruskoulu. Uudistus auttoi elämän lähtökohtien osalta Suomen nuorison tasaveroisemmin yhtenäiselle viivalle.

Sodanjälkeisessä monien ristikkäisten intressien ja voimaryhmien maassa Reino Oittinen osoitti kykynsä itsenäisenä ja suvereenina sivistys- ja kulttuuripoliitikkona. Vaikka Oittinen on jäänyt hiustoriaan nimenomaan suomalaisen peruskoulun kehittäjänä, ministerinä toimiessaan hän hoiti yhtälailla paneutuvasti muitakin ministerinsalkkuunsa kuuluvia sektoreita. Suhteissaan opetusministerin vastuualueisiin kuuluneisiin yliopisto- ja korkeakoulumaailmaan sekä luterilaiseen kirkkoon Oittinen veti asialinjaa, vaikka oma poliittinen tausta ja henkilöhistoria olisivat antaneet myös perusteita suhtautua hyvinkin varauksella edellä mainittuihin instituutioihin.

Suomalaisen korkeakoululaitoksen kehittämistarpeen taustalla vaikutti yhteiskuntapolitiikan ohella vuosi vuodelta kasvavat ikäluokat ja ylioppilasmäärät, jotka ajoivat poliitikot etsimään keinoja opiskelupaikkojen lisäämiseksi. Korkeakoulukomitean työn pohjalta eduskunta hyväksyi vuonna 1966 korkeakoululaitoksen kehittämiseen tähtäävän lain, jonka tavoite oli luoda Suomeen vuoteen 1981 mennessä 60 000 uutta opiskelupaikkaa. Opiskelijamäärien nopean kasvun myötä yliopistojen oli lisättävä myös opettajien määrää. Vaikka professuureja lisättiin, suurinta kasvu oli assistentuureissa, jotka Suomen yliopistoissa lähes nelinkertaistuivat 1960-luvun aikana.  Valtiovallan pyrkimykset ohjata tiiviisti tiedepolitiikkaa osaltaan edesauttoivat eurooppalaisten esikuvien mukaisesti 1960-luvun lopulla nähtyä yliopistomaailman politisoitumista.

Usko sivistykseen itseisarvona

Sodanjälkeisessä Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla opetusministerin salkkua kantoivat Suomessa puoluekantaan katsomatta henkilöt, jotka ymmärsivät koulutuksen ja erityisesti korkeakoulutuksen merkityksen kansakunnan tulevaisuudelle. Heistä voidaan mainita SDP:n Reino Oittisen ohella maalaisliiton ja myöhemmin Keskustan Johannes Virolainen ja Kokoomuksen Jussi Saukkonen. Ilman heidän presidentti Urho Kekkosen tuella osoittamaa määrätietoista johtajuutta Suomi ei olisi noussut sodanjälkeisinä vuosikymmenenä sellaisen vahvan koulutusosaamisen asemaan, jollaisena sen edelleen viime vuosien tällä saralla kohdatuista vaikeuksista huolimatta tunnemme.

Suomen koko sodanjälkeisen niin taloudellisen kuin henkisen nousunkin taustalla näyttää olleen pitkälti se, että uskallettiin tehdä riittävän kauaskantoisia suunnitelmia ja investoida tulevaisuuteen silloinkin kuin näiden panostusten kannattavuudesta ei ollut etukäteen tietoa. Keskeistä näyttää myös olleen usko sivistykseen ja koulutukseen itseisarvoina. Uskottiin siihen, että sivistykseen panostaminen muodostuu kansakuntaa kannattelevaksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi.

Suomen nostamiseksi ylös nykyisestä henkisestä ja taloudellisesta lamasta ei ole olemassa nopeita taikatempunomaisia konsteja. Investoinnit koulutukseen ja sivistykseen rakentavat edelleen pääomaa, jolla voimme kulkea kohti valoisampaa tulevaisuutta. Voidaan kysyä 1950-luvun keskeisten poliittisten toimijoiden tavoin, että onko maallamme malttia sivistyä ja vaurastua?

Julkaistu Aikamerkki-julkaisussa 14.1.2016.

Onko köyhällä pian varaa lääkäriin?

Maanantai 9.11.2015 klo 13.06 - Ville

Pääministeri Juha Sipilän (kesk) hallituksen ajama sote-uudistus on laajin hallinnollinen uudistus Suomessa sitten vuoden 1865, kun kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan. Sekä kunnalliselle demokratialle että julkiselle terveydenhuollolle uudistus näyttää merkitsevän kuoliniskua.

Sotessa valta siirtyisi kunnilta kapeampiin käsiin itsehallintoalueille. Jos taas valinnanvapaus toteutuu kokoomuksen haaveilemalla tavalla, voimme sanoa hyvästit sille julkisen terveydenhuollon verkostolle, jota alettiin kehittää vuoden 1972 kansanterveyslain myötä.

Toteutuessaan valinnanvapaus muuttaisi historiallisella tavalla yksityisten palveluntarjoajien ja julkisen sektorin roolijakoa. Julkiset palvelut jouduttaisiin yhtiöittämään, jotta ne voisivat yrittää menestyä kilpailussa Attendon kaltaisten yksityisten verosuunnittelua harjoittavien terveysjättiläisten kanssa.

Julkisen sektorin katoamisen jälkeen yksityiset lääketalot voisivat vapaasti hinnoitella palvelunsa valtion maksukyvyn ulottumattomiin. Näin olisi palattu vuosikymmeniä ajassa taaksepäin, ja lääkäriin pääsy olisi Suomessa jälleen varallisuudesta kiinni.

Puolueensa aatteellisen perinnön kadottaminen ei näytä toimitusjohtajaa, pääministeri Sipilää, häiritsevän. Toivoa kuitenkin sopii, että keskustan kansanedustajilla ja kenttäväellä on johtajaansa enemmän aatehistorian tuntemusta, ja he vaatisivat sote-uudistuksen valmistelun palauttamista parlamentaariselle pohjalle.

Puntarissa on nyt, ei enempää tai vähempää kuin koko suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuus.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 9.11.2015. 

Sipilän sote on julkisen terveydenhuollon sielunmessu

Sunnuntai 8.11.2015 klo 10.45 - Ville

Sunnuntaina ratkaistaan Suomen suunta

Torstai 16.4.2015 klo 22.00 - Ville

Eduskuntavaalityö kääntyy loppusuoralle ja sunnuntai-iltana on selvillä se mihin suuntaan Suomessa kuljemme seuraavat neljä vuotta. Vaalien tulokset päätetään äänestämällä, ei mielipidemittauksilla, joille on jo nyt annettu meidän poliittisessa järjestelmissämme kohtuuttoman suuri rooli. Todettava on kuitenkin, että jos tänään ilmestyneen Ylen gallupin tulokset realisoituisivat, Suomeen tulee hyvin mahdollisesti kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten porvarihallitus. Se poliittinen linja olisi todennäköisesti selkeästi enemmän oikealla, kun jos SDP on mukana keskeisenä hallituspuolueena.   Nykyisessä poliittisessa tilanteessa SDP on kokoluokaltaan ainut vastavoimaksi kykenevä puolue.  Sen takia on tärkeätä, että mahdollisimman moni lähtee käyttämään äänioikeuttaan sunnuntaina ja omalta osaltaan tekee valinnan siitä, mihin suuntaan ja minkä puolueiden toimesta Suomi kulkee seuraavat vuodet.  

Johtajuudesta ja sen puutteesta

Sunnuntai 15.3.2015 klo 22.43 - Ville

Kuntauudistus, metropolihallinto, pisara-rata ja sote-uudistus liittyivät tällä vaalikaudella toteutumatta jääneiden suurhankkeiden joukkoon. Siihen miksi tavoitteita ei saavutettu, on varmasti monia syitä. Niin politiikassa kuin liike-elämässäkin, tavoitteiden saavuttama jättäminen johtaa kuitenkin väistämättä keskustelun johtajuuteen tai pikemminkin sen puutteeseen.

Viime vuosien haaveksi jääneiden uudistusten, saldo on sellainen, että kansalaiset varmasti syystä kantavat huolta jo demokratiamme toimivuudestakin. Suomessa on nyt peräkkäin kahden hallituksen pääministeri vetäytynyt tehtävistään vapaaehtoisesti kesken kauden ilman, että hänen hallituksensa olisi saanut eduskunnalta epäluottamuslauseen tai hän olisi esimerkiksi hävinnyt puolueensa puheenjohtajavaalit.

Matti Vanhasen toinen hallitus muuttui käytännössä toimitusministeriöksi jouluna 2009, kun pääministeri ilmoitti polvileikkaukseen vedoten jättävänsä tehtävät seuraavana kesänä. Keväällä 2009, joka olisi ollut ratkaisevaa aikaa tarttua pahenevaan taloustilanteeseen, maata johti poliittisesta vastuusta luopunut pääministeri. Talouden sijaan politiikassa huomio oli päähallituspuolueen puheenjohtajavaalissa. Vanhasen seuraaja Mari Kiviniemi ei pystynyt enää tekemään moniakaan uusia avauksia, vaan huomio oli lähinnä vaikeutuvassa eurokriisissä ja keskustan kannatuksen hupenemisessa vaalien lähestyessä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen hallituspohjan ratkaisi vaalit selkein luvuin voittaneen perussuomalaisen puolueen haluttomuus asettamiensa kynnyskysymysten vuoksi lähteä hallitusvastuuseen.   

Nyt voidaan nähdä, että Alexander Stubbin hallituksen pyrkimys toimia Kataisen hallituksen tekemien päätösten toimeenpanevana ministeriönä pitkälti epäonnistui. Vaalit olisi ollut parempi pitää jo viime syksynä. On helppo yhtyä pääministeri Stubbin omaan lauantaiseen arvioon siitä, että pääministerin olisi hyvä sitoutua tehtäväänsä vaalikaudeksi. Se, että Jyrki Katainen Brysselistä käsin esiintyy julkisuudessa ikään kuin sivullisena tarkkailijana asioihin, jotka häneltä jäivät puolitiehen, ei osoita suurta poliittisen vastuun kantoa. On todennäköistä, että jatkuvat vaihdokset niin pääministerin kuin yksittäisten ministerien paikalloilla, ovat osittain johtaneet siihen, ettei jo kertaalleen sovittuja päätöksiä ole saatu vietyä läpi. Kokemuksen ohella johtajuuteen kuuluu myös jatkuvuus. Tässä on ollut tällä vaalikaudella merkittäviä katkoksia.

Nykymenon dramaattisuutta korostettaessa on tietenkin hyvä muistaa, ettei menneinä vuosikymmeninä Suomessa ei istunut yhtään hallitusta täyttä vaalikautta. Urho Kekkosen Suomessa niin ennenaikaiset vaalit, virkamieshallitukset ja jatkuvat pääministerin vaihdokset olivat arkipäivää. Presidentillä oli enemmän valtaa ja hän myös käytti sitä. Ulkopoliittinen tilanne oli toinen. Neuvostoliito pyrki jatkuvasti sekaantumaan itsenäisen maan politiikkaan. Paluusta yksinvaltaa lähentyneen Kekkosen aikaan ei ole syytä haaveilla, vaan nykyinen valtioneuvostovetoinen hallintojärjestelmämme on saatava toimimaan paremmin. Se, että vaatiiko tämä myös lainsäädännällisiä muutoksia, saattaa olla keskustelun paikka, jos päätöksenteon vaikeudet jatkuvat ensi vaalikaudella. Syyllisten etsinnän ja rakentamattoman jälkiviisastelun sijaan viisaampaa on pohtia miten päästään eteenpäin.

Suomen pääministerin tehtävä on vaativa paikka ja jokaiselle sitä tavoittelevalle varmasti on nyt tarpeen suunnata kysymys, että onko henkilö valmis hoitamaan tehtävää seuraavat neljä vuotta, jos hänen puolueensa saa vaaleissa tähän riittävän kannatuksen? Äänestäjien vastuulle puolestaan jää sen pohtiminen, että kenellä puolueiden puheenjohtajista he uskovat olevan tähän tehtävään sen vaatimia johtajuustaitoja ja kykyä selviytyä työn mukaan tuomista vastuista.

Sata päivää vaaleihin - se on vähän!

Perjantai 9.1.2015 klo 17.24 - Ville

Huhtikuun kolmantena viikonloppuna pidettäviin kevään eduskuntavaaleihin on tänään aikaa tasan sata päivää. Se on itse asiassa vähän. Aika tulee menemään ehdokkaana olevilta ja vaalitöihin lähteviltä nopeammin kuin uskommekaan ja kohta ollaan vaalivalvojaisissa jännittämässä omaa ja puolueen menestystä.  Millainen kevät sitten on edessä? Mistä keskustellaan?

Vuosi sitten olisi voinut jo aavistaa, että Suomen talous- ja työllisyystilanne tulee olemaan yksi näiden vaalien pääteemoja.    Suomen lähitulevaisuuden suurempia haasteita on talouden syvän rakennemuutoksen selvittäminen ja työllisyysasteen merkittävä nostaminen. Hyvinvointivaltio, josta olemme voineet olla ylpeitä, on päivitettävä perinnöksi tuleville sukupolville. Puolueiden toistaiseksi julkaisemista vaaliohjelmista yhtenäistä näkemystä siitä, miten Suomi saadaan nousuun, on hieman vaikea löytää.  Koska yksikään puolue tuskin saa huhtikuussa yli 50 % kannatusta, kyky yhteistyöhön on ratkaisevaa. Toivottavaakin, että media haastaa tässä kuten muissa kysymyksissä rakentavaan keskusteluun.

Tammikuun 2014 alussa tuskin oli vielä aavistettavissa, että Suomen ulkopolitiikka muuten kuin EU:n osalta tulee nousemaan keskeiseksi vaaliteemaksi. Tässä luonnollisesti Suomen nykyiset turvallisuuspoliittiset ratkaisut ja sen arvioiminen, että missä määrin niitä on tarve päivittää, puhuttavat. Itse näkisin, että Nato-suhteen ohella olisi tarpeen käydä myös aktiivista keskustelua siitä, miten Suomen omaa puolustusta voidaan vaikeasta taloudellista tilanteesta huolimatta vahvistaa ja kuinka yhteistyötä Ruotsin kanssa voidaan tiivistää.  Viime päivien uutiset Ranskasta kertovat, että Euroopan ja Venäjän suhteiden ohella tullaan varmasti keskustelemaan Lähi-idän kriisien ja ääriliikkeiden Euroopan vakaudelle aiheuttamasta vaarasta ja niiden toimien mukanaan tuomista yhteiskunnallisista ristiriidoista.Sekä Suomen talouteen että maamme ulkopoliittisen toimintaympäristöön kohdistuu merkittäviä epävarmuutta lisääviä tekijöitä. Nopeaa ja yksikertaisin ratkaisuin tehtävää paluuta vuonna 2008 alkanutta talouskriisiä edeltävään aikaan tuskin on tiedossa.  Historiasta tiedämme kuitenkin, että yhteistyöllä olemme selvinneet vaikeuksista aiemminkin.

On hyvä jatkuvasti muistaa, että Suomi on viiden ja puolen miljoonan asukkaan maa Euroopan laidalla. Meillä ei oikeasti varaa syviin jakolinjoihin ja siksi vaaleissa on tärkeä puhua erimielisyyksien lisäksi myös siitä, mikä meitä kansakuntana yhdistää ja mitkä ovat Suomen myönteisen tulevaisuuden avaimet. Tämän vuoksi uskon, että kansamme haluaa tietää äänestyspäätöksiä tehdessään, että mitkä puolueet ovat aidosti halukkaita lähtemään kantamaan hallitusvastuuta ja ovat kyvykkäitä rakentavaan yhteistyöhön. Tänä vaalikautena nähtyyn vaalivoittajien välittömästä oppositioon siirtymisestä ja laajapohjaisen hallituksen ideologisista ristiriidoista johtuvaan osittaiseenkaan tyhjäkäyntiin, meillä ei ole toista kertaa varaa.

Politiikassa aktiiviselle ihmisille vaalit ovat, jos ei nyt ihan sentään elämän parasta aikaan, niin hyvin mielenkiintoista aikaa kuitenkin. Vaalitunnelmia voi tukiryhmien ja puolueiden kautta lähteä seuraamaan myös ne, joilla ei tämänkaltaisesta toiminnasta ehkä aikaisempaa kokemusta.  Puoluekantaa katsomatta lopuksi hatun nosto kaikille ehdokkaille ja heidän tukijoukoillensa siitä, että ovat valmiit tänä kevään laittamaan itsensä likoon pohtiakseen seuraavat sata päivää yhdessä maamme tulevaisuutta.

Sote-ratkaisu ei parane loputtomalla jahkailulla

Perjantai 31.10.2014 klo 11.08 - Ville

Palmia - Day After

Torstai 9.10.2014 klo 11.59 - Ville

Helsingin valtuustolla oli eilen parivuotisen valtuusto-urani ehkä intensiivisin viisituntinen kokous. Pöydällä oli kaksi suurta asiaa: Helsingin lausunto sote-laista ja Palmian tulevaisuus.  Palmiasta käyty äänestys päätyi vihreiden ja kokoomuksen äänin 43–41 ratkaisuun, joka oli  sekä Palmian työntekijöiden että sen tuottamien kunnallisten palvelujen osalta hyppy tuntemattomaan todellisuuteen.

Eilisessä äänestyksessä jäi vähemmistöön sekä SDP:n ryhmän palautusehdotus että vasemmistoliiton ryhmän tekemä hylkäysehdotus, joita molempia kannatin. Palmian puolustus, jos sitä voidaan sellaiseksi kutsua, oli SDP:n valtuustoryhmän näkökulmasta kuukausia, oikeastaan vuosia vireillä ollut prosessi. Itse kirjoitin asiasta mm. helmikuun Helsingin Sanomissa.

Omassa valtuustopuheenvuorossani palautin mieleen sen, että kymmenen vuotta aiemmin vuonna 2004 samassa salissa oli päädytty vihreiden ja kokoomuksen äänin 53–32 yhtiöittämään HKL:n bussiliikenne. Ne lupaukset, joita työntekijöille ja kaupunkilaisille tuolloin annettiin, eivät toteutuneet ja vaikeudet edelleen jatkuvat. Suosittelin puheenvuorossani, että Palmian yhtiöittämisen kannattajien olisi kannattanut tutustua tämän prosessin vaiheisiin, jotta niistä olisi voitu ottaa jotain opiksi.

Vääntö Palmiasta on nyt valtuuston osalta päättynyt. Uusia debatteja on todennäköisesti piankin edessä sillä yhtiöittämisinto ei kokoomusjohtoisesta Helsingissä todennäköisesti lopu tähän. Myönteistä tässä pitkässä Palmia prosessissa oli SDP:n valtuustoryhmän jäsenen näkökulmasta hyvä yhteistyö vasemmistoliiton ryhmän kanssa, josta haluan heitä vielä kiittää. Arvostan myös hyvin korkealle sen tavan, jolla Palmian työntekijät ja heidän ammattiliittonsa toimivat aktiivisesti työpaikkojensa ja helsinkiläisten toimivien peruspalvelujen eteen. Tätä aktiivisuutta varmasti tullaan tarvitsemaan lähikuukausina ja vuosina yhä edelleen, kun se mitä Palmiasta jäi jäljelle kulkee kohti tuntemattomia vesiä ja edessä on aivan uusia haasteita.

Palmian yhtiöittäminen ei ole Helsingin etu

Lauantai 13.9.2014 klo 19.01 - Ville

Helsingin kaupunginvaltuusto tekee puolentoistoviikon päästä yhden tämän valtuustokauden merkittävimmistä linjavedoista päättäessään kaupungin kunnallisen liikelaitoksen Palmian ja sen kolmentuhannen työntekijän kohtalosta. Helsingin kokoomusjohto ajaa peruspalveluja tuottavan liikelaitoksen pilkkomista osiin ja sen henkilöstöruokailu-, kiinteistö-, siivous- ja turvapalvelujen yhtiöittämistä. Yhtiöittäminen ajaisi Palmian ankarasti kilpailuille markkinoille ja vaarantaisi nykyisessä vaikeassa työllisyystilanteessa pienipalkkaisten palmialaisten työpaikat.   

Helsingin kaupunginvaltuusto joutui ennen kesää yhtiöittämään Helsingin Sataman ja Energian, koska EU:n kilpailuneutraliteetti säännösten pohjalta uudistettu kuntalaki tätä edellytti.  Palmian kohdalla tilanne on toinen: laki ei edellytä Palmian kiinteistö-, siivous-, ja turvapalveluiden yhtiöittämistä. Palmian toimintaa kaupungin liikelaitoksena on viimeaikoina tehostettu ja kehitetty. Tällä tiellä on hyvä jatkaa. Toisin kuin Kauppalahden blogisti  Kyösti Jurvelin muutama päivä sitten väheksyen totesi, palmialaiset eivät ”kölli” verorahoilla, vaan tekevät päivittäin tärkeää työtä tämän kaupungin asukkaiden hyvinvoinnin eteen.

Yhtiöittämisen seurauksena henkilöstön työehtosopimuksia heikennettäisiin ja jo nyt pienipalkkaisten työntekijöiden palkat laskisivat tasolle, jolla on vaikea tulla toimeen Helsingin hintatasossa. Helsingin kaupunki ei vastuullisena yhteiskunnallisena toimijana voi lähteä mukaan tällaiseen palkkojen polkemiseen. Helsingin Bussiliikenne Oy:n vaikeudet ovat esimerkki siitä, miten epäonnistunut yhtiöittäminen voi tulla kalliiksi myös veronmaksajille.

Palmian näkökulmasta tilanne on huolestuttava. Kaupunginhallituksen konsernijaostossa 8.9. kokoomuksen ja vihreiden edustajat kannattivat yhtiöittämistä SDP:n, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten vastustaessa. Palmian kohdalla on kyse tämän valtuustokauden yhdestä merkittävimmästä poliittisesta linjavalinnasta. Valtuutetuille asiasta avattu kysely antaa ymmärtää, että moni valtuutettu vielä pohtisi asiaa. Oma kantani on ollut jo pitkään selvä, enkä tule kannattamaan Palmian yhtiöittämistä valtuustossa.  Tästä tilanteessa on vedottava kantaansa pohtiviin valtuutettuihin, että he miettisivät niin päivittäisen palvelutason kuin pienipalkkaisten ihmisten työpaikkojen näkökulmasta, että millaista tulevaisuuden Helsinkiä he haluavat olla rakentamassa.  

Palmiaa ei tarvite yhtiöittää

Keskiviikko 4.6.2014 klo 9.34 - Ville

Helsingin kunnallispolitiikan agendalla on tänä keväänä kunnallisten liikelaitosten yhtiöittämisiä. Tässä prosessissa kaupungimme kokoomusjohto ajaa helsinkiläisille peruspalveluja tuottavan liikelaitos Palmian pilkkomista osiin ja sen henkilöstöruokailu-, kiinteistö-, siivous- ja turvapalvelujen yhtiöittämistä. Kaupunginhallituksen konsernijaostossa viime viikolla kokoomuksen ja vihreiden edustajat kannattivat hankkeen eteenpäin viemistä SDP:n, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten vastuksesta huolimatta.

Yhtiöittäminen ajaisi Palmian ankarasti kilpailuille avoimille markkinoille ja vaarantaisi muutenkin vaikessa työllisyystilanteessa Palmian kolmentuhannen koulujen ruokailuista, siisteydestä ynnä muusta vastaavan ammattihenkilön työpaikat ja johtaisi ennestään pienipalkkaisten työntekijöiden palkka-aleen. Helsingin Bussiliikenne Oy:n vaikeudet ovat varoittava esimerkki siitä, miten epäonnistunut yhtiöittäminen voi tulla kalliiksi kaupungin veronmaksajille.

Helsingin kaupunginvaltuuston käsittelyssä on tänään Helsingin Sataman ja Helsingin Energian yhtiöittäminen. Itse näkisin mielelläni myös niiden jatkavan hyvää toimintaansa kunnallisina liikelaitoksina, mutta uusi EU:n kilpailuneutraliteetti säännösten pohjalta korjattu kuntalakimme ei anna tähän mahdollisuutta. Palmian kohdalla tilanne on toinen, sillä viime syksynä muutettu kuntalaki ei edellytä yhtiöittämistä, jos kunnan liikelaitos ei tarjoa palveluitaan avoimille markkinoille ja kilpaile yksityissektorin kanssa.

Palmian kohdalla Helsingin päättäjät eivät siis voi mennä yhtiöittämispäätöksissä sen enempään kuntalain kuin EU:kaan taakse. Kyse on Helsingissä tehtävästä poliittisesta ja ideologisesta linjavalinnasta, josta on oltava valmis kantamaan seuraukset niin kaupunkilaisten kuin Palmian kolmentuhannen työntekijän edessä vuosiksi eteenpäin. 

Hajotusvaaleja ei tule palauttaa maan tavaksi

Sunnuntai 13.4.2014 klo 21.03 - Ville

Ajatus aikaistetuista vaaleista saattaa kuulostaa kiehtovalta, mutta on hyvä huomata, että viimeksi näin on tehty vuonna 1975 presidentti Urho Kekkosen aikana, jolloin laki salli presidentille vapaan oikeuden ennen aikaisten vaalien määräämiseen silloin, kun hän näki sen tarpeelliseksi.  Vuoden 1975 keväällä Ety-kokouksen alla tapahtuneen eduskunnan hajottamisen takana oli pitkälti kotimaan valtapoliittiset syyt. Kekkonen totesi niille, jotka olivat huolissaan siitä, että miten Keijo Liinamaan virkamieshallitus selviäsi Suomen historian tärkeimmästä kansainvälisestä kokouksesta, että ”Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan”.   

Edelliset hajotusvaalit oli käyty vuoden 1972 alussa ja niiden taustalla oli pitkälti se, että vuoden 1970 vaalit voittaneet puolueet SMP ja kokoomus eivät olleet tuon ajan Suomessa Neuvostoliiton ja Tamminiemen näkökulmasta hallituskelpoisia ja hallitus oli muodostettava ilman heitä. Ensimmäinen Kekkosen kauden eduskunnanhajotus tapatti marraskuun 1961 noottikriisin aikana ja liittyi suoraan tuohon ajankohtaiseen ulkopoliittiseen kriisin ja seuraavan tammikuun presidentinvaaleihin.  Ennen Kekkosen aikaan ennen aikaiset vaalit oli järjestetty neljä kertaa: 1924 (Ståhlberg); 1929 ja 1930 (Relander); 1953 (Paasikivi).

Suomi siirtyi Kekkosen ajan jälkeen Mauno Koiviston ja hänen seuraajiensa toimesta vahvasta presidentinvallasta parlamentaariseen demokratiaan, jossa hallitukset ovat lähtökohtaiset istuneet koko vaalikauden. Sen, että valtioneuvostossa ajoittain vaihtuu jäseniä, ei muuttaa tätä laajempaa kuvaa. Samalla on kuitenkin todettava, että hallituksen vetäjänä pääministerin rooli on keskeinen ja nyt toistamiseen tapahtunut pääministeripuolueen intresseihin sopiva taktinen johtajanvaihdos vuosi ennen vaaleja ei toivottavasti vakiinnu tavaksi. Viiden ja puolenmiljoonan asukkaan Suomen vahvuus on maailmanpolitiikan laineilla ollut poliittinen vakaus ja tätä arvoa ei kannata alkaa romuttaa sillä, että ennenaikaisista vaaleista alettaisiin jälleen palauttaa maan tavaksi.

Draama palasi suomalaiseen hallituspolitiikkaan

Sunnuntai 6.4.2014 klo 17.42 - Ville

Jyrki Katainen ilmoitti eilen jättävänsä kokoomuksen puheenjohtajuuden ja sitä myötä pääministerin tehtävät kesäkuussa. Päätös oli yllätys tai ei niin suuri yllätys, sillä spekulaatioita Kataisen mahdollisesta erosta on liikkunut jonkin aikaa. Suomen hallituspolitiikassa on vasemmistoliiton näyttävän hallituksesta lähdön ja nyt Kataisen eron myötä riittänyt viimeaikoina draamaa melkeinpä enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt kävi jo toistamiseen niin, että pääministeri luopuu tehtävistään ja sitä kautta toimiensa poliittisesta vastuusta kesken vaalikauden ja siirtyy kokonaan kotimaan politiikan ulkopuolelle. Edellinen vastaava tapaus on keskustalaisen pääministeri Matti Vanhasen ero joulun alla 2009, jonka viralliseksi syyksi ilmoitettiin Vanhasen tuleva polvikeikkaus.  Mitä kaikkea muuta eron takana oikeasti oli, poliittisen historian tutkimusta toivottavasti joskus tulevaisuudessa kertoo. Jyrki Kataisen tunnustukseksi on nyt sanottava se, että hänen kohdallaan ”toimituspääministerin” kausi jää reiluun kahteen kuukauteen, siinä missä Vanhanen jatkoi vakavan talouskriisin keskellä pääministerinä peräti puolivuotta eroilmoituksensa jälkeen.

Jyrki Kataisen eroilmoituksen jälkeen useissa medialausunnoissa on korostettu pääministerin vaihdoksen dramaattisuutta ja spekuloitu hallituksen kokoonpanossa tapahtuvien muutosten johtavan syksyllä mahdollisesti jopa ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin. Historiaa kannattaa kuitenkin katsoa hieman pidemmälle, jotta näkee, että poliittista draamaa ollut maassamme aiemminkin.

Hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten päättyneellä presidentti Urho Kekkosen kaudella niin ministerit kuin hallituksetkin vaihtuivat jatkuvasti, eikä yksikään hallitus istunut koko vaalikautta. Virkamieshallitukset ja vähemmistöhallitukset olivat enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä vaalien tuloskaan välttämättä vaikuttanut siihen, mitkä puolueet olivat hallituksessa. Kolme kertaa Kekkonen myös hajoitti eduskunnan ja määräsi ennen aikaiset vaalit.

Maailma on muuttunut Kekkosen ajoista valtavasti. Viiden ja miljoonan asukkaan Suomen etu taloudellisesti ja ulkopoliittisesti epävarmana aikana on kuitenkin vakaus ja vaalikausien säännöllisyys. Urho Kekkosen ajan hallitus- ja ministeriralliin emme voi palata. Ennenaikaiset vaalit eivät siis ole nyt erityisesti tavoittelemisen arvoisia.  Jatkossa vaalikeskusteluissa kannattaa myös kysyä, että ketkä pääministeriehdokkaista ovat lähtökohtaisesti käytettävissä tehtävään koko vaalikaudeksi.