13.3.1940

Perjantai 13.3.2015 klo 11.31 - Ville

Talvisodan päättymisestä 13.3.1940 on tänään tasan 75 vuotta. Tänä keväänä tulee kuluneeksi myös 70 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Suomen osalta sota päättyi Kilpisjärvellä saksalaisten vetäydyttä Norjan puolelle huhtikuun lopulla 1945 muutama päivä ennen Saksan lopullista antautumista.  Suomella on näin ollen takanaan pian 70 vuotta kestänyt yhtenäinen rauhanaika, mistä voimme olla kiitollisia. Vastaa ajanjaksoa ilman sotilaallista konfliktia, ei ole helppo löytää historiastamme.

Tänä päivänä ajallinen etäisyys heijastuu tapaan muistella sotaa. Veteraanisukupolvi käy harvalukuisemmaksi ja talvisodan muisteluissa varsin keskeisellä paikalla on sodan kova inhimillinen hinta. Suomalaisia kaatui 25 904. Kotikaupungistani Helsingistä palaamatta elossa kotiin jäi 1239 miestä. Vastapuolen luvuista on enemmän epäselvyyttä, mutta arvioiden mukaan Neuvostoliiton puolella kaatuneita oli noin 127 000.

Harva, joka on sodan nähnyt oikeasti kaikessa kovuudessaan, haluisi sen ikinä toistuvan. Jos Suomi olisi kevättalvella 1940 miehitetty  eläisimme tänään hyvin erilaisessa maassa.  Miehityksen myötä Suomella olisi ollut edessä Baltian maiden kohtalo. Todennäköisesti miehitys olisi taistelujen jälkeen toteutunut vielä monin verroin ankarampana kuin Baltiassa. Tässä tapauksessa Suomesta olisi ehkä tullut myös Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämö vuosina 1941–1944, kuten kävi Baltian maille ja mahdollisesti olisimme uudelleen itsenäistyneet 1990-luvun alussa Viron ja sen naapurimaiden tavoin.

Sodan päättymispäivänä on hyvä muistaa kaikkia sodan uhreja ja jatkaa toisaalta ulkopolitiikan, uskottavan maanpuolustuskyvyn ylläpitämisen sekä kansainvälisen yhteistyön kautta jatkaa työtä sen eteen, että Suomi voi seuraavatkin 70 vuotta pysyä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella.

"The War That Will End War"

Sunnuntai 10.8.2014 klo 13.57

Sata vuotta siten näihin aikoihin ensimmäistä maailmasotaa oli käyty muutama viikko. Jotkut sotilaista saattoivat vielä uskoa johtajiensa lupauksiin, että kotiin tullaan jo jouluksi.  Elokuussa 1914 kirjailija H. G. Wells julkaisi lontoolaisissa lehdissä artikkelisarjan, jossa hän syytti keskusvaltoja sodan syttymisestä ja väitti, että saksalaisen militarismin murskaaminen lopettaisi sodat ikiajoiksi. Artikkelit koottiin teokseksi “The War That Will End War.” Nyt me jälkipolvet tiedämme, että Wellsin arvio osoittautui täysin virheelliseksi. 

”Sota, joka lopettaa kaikki sodat”, sanontaa lainasi myöhemmin myös Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson perustellessaan maansa osallistumista ensimmäiseen maailmasotaan. Sota ei päättänyt jouluksi 1914, vaan eloonjääneet pääsivät kotiin vasta neljä vuotta myöhemmin. Tästä huolimatta 20 vuotta myöhemmin maailma oli jälleen sodassa.

H. G. Wellsin kirjoituksista on nyt vuosisata, eikä sodan ongelmaa oli vieläkään onnistuttu ratkaisemaan. Vaikka arvioiden mukaan valtioiden väliset konfliktit ovat viimeaikoina vähentyneet, sisällissodat ovat lisääntyneet. Useissa nykyisissä sisällissodissa on aineksia myös merkittäville valtioiden välisille konflikteille.

Sodan tielle lähdetään kerta toisensa jälkeen huolimatta siitä, että aseilla on hyvin vaikea löytää mitään pysyviä ratkaisuja konflikteihin. Yksi esimerkki tästä on täydessä kaaoksessa oleva Irak, johon Yhdysvaltojen johtama liittouma hyökkäsi vuonna 2003 viedäkseen sen kansalle – ainakin sotapropagandan mukaan – demokratiaa. Saddam Hussein oli kyllä kansaansa sortava brutaali diktaattori, mutta hyökkäyksen tekosyynä käytettyjä ydinaseita hänen jäljiltään ei löytynyt. Jokin toinen keino hänen valtansa kaventamiseksi olisi varmastikin ollut nykypäivän näkökulmasta parempi.

Toukokuussa 2003 Yhdysvaltojen sen aikainen presidentti George W. Bush julisti lentotukialuksen kannella pitämässään puheessa, että merkittävät sotatoimet Irakissa ovat ohi ja liittouma on voittaja. Aluksen miehistö hurrasi. Nyt kesällä 2014 hänen isänsä presidentti George H. W. Bush nimeä kannalta tukialukselta lähtee amerikkalaisia hävittäjiä pommittamaan Irakin kaaokseen ajaneita terrorijärjestön Isiken joukkoja. Puheista päätellen Irakin sotaa vaalikampanjassaan 2008 arvotellut presidentti Barack Obama ei koe erityistä tyytyväisyyttä siitä, että amerikkalaiset jälleen joutuvat lentämään pommituslentoja Irakissa. Toisin kuin Irakin sodan aloittanut edeltäjänsä George W. Bush Obama myöntää, ettei Yhdysvallat voi sotilasvoimalla vakauttaa Irakia, vaan maan etnisten ryhmien on itse löydettävä ratkaisu sen rauhanomaisempaan tulevaisuuteen.

Historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, että ulkovallan sekaantuminen jonkin maan sisäiseen konfliktiin vie asioita vain huonompaan suuntaan. Yhtälailla nämä seuraukset on nähtävissä parhaillaan Itä-Ukrainan konfliktissa, johon pätee myös se, että mitä pidempää sota kestää, sitä vaikeampaa on löytää pysyvää ratkaisua.  Rauha voidaan saavuttaa vain, jos Venäjä lopettaa separatistien tukemisen ja ukrainalaiset saadaan neuvottelupöytään. Se, että maailmassa tällä hetkellä niin monia vaikeita konflikteja kertoo, että historian opetuksista on opittu valitettavan vähän. Maapallon viimeistä sotaa ei tulla näkemään ennen kuin lopulta uskotaan, että sotimalla ei tähän maailmaan saada rauhaa. 

Sarajevon laukaukset kaikuvat yhä Euroopassa

Lauantai 28.6.2014 - Ville

Sata vuotta sitten Sarajevon kaduilla tapahtui salamurha, jonka historiallista merkitystä eripuolilla maailmaa näin viikkoina pohditaan. Nuo laukaukset aloittivat kehityksen, joka johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen kuukautta myöhemmin. Sodan, jonka piti olla ohi jouluksi, mutta joka kesti neljä vuotta ja vaati arviolta kuusitoista miljoonaa kuolonuhria.

Vierailin helmikuussa 2013 Itävallan pääkaupungissa ydinkeskustasta syrjässä olevassa Heeresgeschichtliches Museumissa, jonka kahdessa kerroksessa esitellään Itävallan ja samalla Euroopan sotaisaa historiaa keskiajalta aina lähelle nykypäivää. Museon tunnetuin esine on alkuperäinen Gräf & Stift henkilöauto, jolla Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinand ja hänen vaimonsa Sofia matkustivat Sarajevossa 28.6.1914, kun bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip ampui heitä.

Aiemmin tuon kesäkuun päivän aamulla arkiherttuan autosaattuetta vastaan oli tehty sen matkatessa kohti kaupungintaloa epäonnistunut iskuyritys. Yksi salamurharyhmään kuuluneista oli heittänyt Franz Ferdinandin autoa kohti käsikranaatin, joka oli kuitenkin räjähtänyt vasta perässä tulevan auton kohdalla. Herttuapari vieraili suunnitelmien mukaan kaupungintalolla ja oli matkalla tapaamaan iskussa haavoittuneita, kun heitä kuljettanut auto kääntyi vahingossa väärälle kadulle.  Kuljettajan eksyminen muutti maailmanhistoriaa. Salamurharyhmä jäsen Gavrilo Princip oli sattumalta samassa kadunkulmassa, otti esiin aseensa ja ampui kuolettavan laukaukset kohti Itävallan kruunuperijää ja hänen vaimoansa.

Sytykkeenä laukaukset taustana valtapolitiikka

Tietoa salamurhasta levisi nopeasti ympäri Eurooppaa lehdistön välityksellä. Itävalta syytti Serbian salaista palvelua murhan järjestämisestä ja ultimaatumien ja vasta ultimaatumien lähettäminen johti Euroopan ajautumiseen sotaan.   Vaikka Sarajevon tapahtumat oli konkreettinen lähtölaukaus sotaan, taustalla oli laajemmat valtapoliittiset syyt ja vuosikaudet jatkunut asevarustelukierre. Yhtälailla jokin toinen vastaava tapahtuma olisi voinut johtaa tilanteen kärjistymiseen aseelliseksi yhteenotoksi tai toisaalta ei. Historian on täynnä vastaavia tapahtumia, joiden toisenlainen lopputulos, olisi merkittävällä tavalla saattanut muuttaa sitä seurannutta laajempaa kehityskulkua.

Ihmisuhrien ohella ensimmäisen maailmansodan seuraukset oli valtavat: Venäjällä puhkesi vallankumous, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia hajosi, Saksasta tuli tasavalta. Euroopan ja Venäjän kaaoksen keskellä Suomi itsenäistyi ja meillä alkoi sisällissota. Monet tutkijat pitävät ensimmäistä maailmansotaa toisen esinäytöksenä ja kylmää sotaa puolestaan sen jatkona.Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävallasta tehtiin tasavalta, joka lakkasi väliaikaisesti olemasta, kun maa liitettiin vuonna 1938 natsi-Saksaan.  Sodan jälkeen liittoutuneet miehittivät Itävaltaa aina vuoteen 1955.

"Sota kuuluu museoihin"

Vaikea historia on ehkä osa syy siihen, että Wienin Heeresgeschichtliches  Museumissä ei monien vastaavien museoiden tavoin ihannoida sotia, vaan motto on: ”Sota kuuluu museoihin”.  Siitä huolimatta, että kaksi maailmansotaa aiheutti maanosamme kymmeniä miljoonia kuolinuhreja, tämä jalo periaate ei ole Euroopassakaan toteutunut. Tapahtumien polttopisteessä sata vuotta sitten ollut Sarajevo joutui 1990-luvun alussa vuosikausiksi Jugoslavian hajoamista seuranneen verisen sisällissodan päänäyttämöksi. Tätä kirjoitettaessa runsaasti kuolonuhreja taistelut Itä-Ukrainassa jatkuvat. Syyrian sisällissodan koulunuhrien määrä on arvioitu olevan jo yli 160 000, eikä loppu ole näköpiirissä, vaan konflikti on pikemminkin levinnyt Irakin suuntaan.

Sota nähtiin 1900-luvun alun Euroopassa eräänlaisena kansainvälisen politiikan usein välttämättömänä jatkeena. Merkkejä tämän inhimillisiltä seurauksiltaan kestämättömän ajattelun yleistymisestä on meidänkin ajassamme nähtävissä. Tätä kehityskulkua ei kuitenkaan pidä hyväksyä, vaan maailmanrauha on aina nähtävä asiana, jonka eteen on väsymättä ponnisteltava.

Julkaistu kolumnina Demokraatti -lehdessä 27.6.2014

6.6.1944

Perjantai 6.6.2014 - Ville

Tänään kesäkuun kuudennen aamutunteina on kulunut tasan 70 vuotta siitä, kun liittoutuneiden maihinnousulaivasto ilmestyi natsi-Saksan miehittämän Normandian rannikolle ja alueella alkoi pari kuukautta kestäneet ankarat taistelut. Tapahtuman muistoseremonioihin Normandiaan on tänään lupautunut useiden eurooppalaisten valtionjohtajien ja presidentti Barack Obaman lisäksi Venäjän presidentti Vladimir Putin, joka tapaa lännen johtajat ensimmäistä kertaa Ukrainan kriisin alkamisen jälkeen.   

Historiapolitiikka on tänään vahvasti mukana Normandian seremonioissa. Vahvana sovinnon eleenä paikalle on tulossa Saksan liittokansleri Angela Merkel.  Paradoksaalista on se, että eniten jännitteitä valtionjohtajien välillä lienee 70-vuoden takaisten liittolaisen Yhdysvaltojen ja Venäjän johtajien välillä. Toisen maailmansodan aikana vuoden 1941 joulukuusta toukokuuhun 1945 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat samalla puolella taistelussa suuren osan Eurooppaa valtaansa alistunutta natsi-Saksaa vastaan. Neuvostoliiton puolelta oli pitkään ennen kesäkuuta 1944  vaadittu ”toisen rintaman” avaamista lännestä Saksaa vastaan itärintaman sotilaallisen paineen helpottamiseksi. Historiantutkimus on sittemmin osoittanut, että idän ja lännen liittoa vaivasi sotilaallisesta yhteistyöstä huolimatta jatkuva epäluulo toista osapuolta kohtaan, jonka seurauksena pian toukokuussa 1945 päättyneen sodan jälkeen entiset liittolaiset löysivät toisensa vastapuolelta konfliktissa, jonka tunnemme kylmän sodan nimellä.

Itse vierailin ensimmäistä kertaa viime kesänä tutustumassa Normandiassa 70-vuoden takaisiin taistelupaikkoihin. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin niiden läheisyydessä sijaitsevat valtavat hautausmaat, joille tänään lasketaan lukuisia seppeleitä.

Vierailin myös Omaha-rannan lähellä, jossa amerikkalaiset joukot kärsivät 6.6.1944 maihinnousun ensitunteina suuria tappioita, yläpuolella sijaitsevalla suurella hautausmaalla, johon on haudattu kauas kotoa lähes 10 000 kaatunutta amerikkalaista.  Toisaalla on vastaavia valtavia saksalaisten, brittien, kanadalaisten ja ranskalaisten sotilaiden hautausmaita. Kuten sodissa niin usein kesän 1944 aikaisissa pommituksissa sai surmansa myös tuhansia ranskalaisia siviilejä.  Kautta mantereemme levittäytyvät ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaiset hautausmaat muistuttavatkin meitä siitä, ettei rauha tällä mantereella ole itsestäänselvyys.  

Toivottavaa onkin, että Normandian maihinnousun 70-vuotisjuhla muistuttaisi tänään Eurooppaa sodan aina mukaan tuomasta hirvittävästä inhimillisestä kärsimyksestä ja sitä vietettäisiin eurooppalaisena rauhan juhlana, jossa valtiojohtajien välillä käydyt keskustelut auttaisivat lopettamaan Itä-ukrainan maanosamme turvallisuutta uhkaavan verisen konfliktin.

Vieralijablogi: Rauhaa, koulurauhaa, kouluihin rauhaa

Perjantai 5.10.2012 klo 16.49 - Leila Vasama, kahden lapsen äiti

Keskusteluissa kouluista, opettajista ja oppilaista on ollut käytössä useita näkökulmia. Ensimmäinen syyllisti opettajat, kun ne ei enää ole niin kuin ennen. Seuraava syyllisti oppilaat, jotka eivät ole kuin ennen. Kolmas syyllisti vanhemmat. Nekään ei ole kuin ennen. Kaikki ovat muuttuneet - ja kaikki huonompaan suuntaan.

Kävin kouluni pienessä maalaiskunnassa silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin. Ja kuitenkin jo silloin oli mahdottomia opettajia, oppilaita ja vanhempia. Kylällä puhuttiin päivitellen eräänkin opettajan välillä hyvin mielivaltaisista tempauksista, oppilaiden kolttosista ja vanhemmista, jotka joko puuttuivat liikaa tai eivät puuttuneet tarpeeksi lapsensa kouluasioihin..

Mikä sitten on muuttunut? Ja miten siitä kirjoittaa syyllistämättä ja syyllistymättä? Ainakin tilanne kouluissa on rauhattomampi eikä se varmastikaan johdu vain yhdestä tekijästä.

Ennen vanhaan, silloin minun nuoruudessani, koulut olivat oppimisen lisäksi paikkoja kerhoiluun, harrastamiseen ja kokoustamiseen. Iltapäivisin oli koulun omia kerhoja, joiden toimintaan osallistuttiin. Omalla koululla käytiin urheiluseuran treeneissä, SPR:n ensiapukursseilla tai työväenopiston järjestämillä tunneilla. Koulurakennus ja siellä järjestetyt toiminnat olivat osa elämää. Lisäksi ennen vanhaan oman koulun paremmuutta miteltiin urheilussa, kirjoittamisessa, matematiikassa tai piirtämisessä.

Nykyisin  iltapäivä- ja iltatoiminta ei automaattisesti tapahdu omalla koululla. Oppilaat eivät enää samoissa määrin leimaudu omaan kouluunsa kuin aiemmin. Myös koulujen välisiin kilpailuihin osallistuminen ei ole itsestään selvyys, vaan kiinni opettajan ja koulun toimintalinjasta. Entiseen ei varmasti ole paluuta, mutta opettajien ja oppilaiden ylpeys omasta koulustaan on mielestäni tärkeä elementti koulurauhan saavuttamisessa. Oikeanlainen ylpeys tuo yhteenkuuluvaisuutta (tai toisin päin), joka heijastuu koko lähiympäristöön. Myös niihin vaativampiinkin vanhempiin.

Vanhempana ajattelen, että vanhemman tärkein tehtävä suhteessa kouluun on kaksijakoinen: koulun kasvatustyön tukeminen ja oman lapsen kasvattaminen osaksi yhteisöä, on se yhteisö sitten koulu, harrastusryhmä, kaupunginosa tai vaikka koko yhteiskunta.

Koulujen rauhaisan arjen turvaamiseksi on tehty asioita. Antti Kalliomäki opetusministerinä ollessaan aloitti KiVa Koulu -ohjelman, jonka avulla karsitaan koulukiusaamista. Kouluihin ovat tulleet koulunkäyntiavustajat oppilaiden ja opettajien tueksi, samoin oppilashuoltoryhmät. Viimeisin päätös koulujen arjen helpottamiseen on opetusministeri Gustafssonin esittämä 60 miljoonan euron taloudellinen tuki, jolla pienennetään koulujen oppilasryhmien kokoa. Lisäksi opetusministeriö esittää noin 23 miljoonaa euroa valtion erityisavustusta koulujen välisten erojen kaventamiseen. Tällä rahalla tuetaan haasteellisessa toimintaympäristössä toimivia kouluja.

Pelkällä rahalla ei ongelmia ratkaista kouluissakaan. Opettajat tarvitsevat tukea työssään. Oppilashuollon hyvä ja aktiivinen toiminta voi vanhempien lisäksi auttaa opettajaa eteenpäin haastavissa tilanteissa. Toimiva oppilashuoltoryhmä on parhaimmillaan yksittäiselle opettajalle voimavara. Oppilaat tarvitsevat rauhaa oppiakseen ja kasvaakseen pärjääviksi nuoriksi ja aikuisiksi. Vastuuta rauhaan saa ja pitää vaatia myös oppilailta. Vanhempien ja koulun avoin keskustelu voi olla hyvin haastavaa, mutta parhaimmillaan erittäin antoisaa.

Koulurauha ei ole vain koulujen asia. Sen saavuttamisessa tarvitaan meitä kaikkia: opettajia, oppilaita ja vanhempia.