PK-seutu äkillisen rakennemuutoksen alueeksi yliopistokriisin takia

Torstai 4.2.2016 klo 9.49 - Ville

Epätäydellisellekin rauhanunionille on tarvetta

Perjantai 29.1.2016 klo 10.18 - Ville

Helsingin Sanomien Brysselin kirjeenvaihtaja Pekka Mykkänen analysoi osuvasti alkuviikosta EU:n tilannetta artikkelissaan ”Onko kriisistä toiseen tarpova EU kuilun partaalla?” (HS 26.1.) Se, että löytyykö pakolaiskriisiin tänä kevään Euroopassa yhteistä ratkaisua pitkälti määrittää unionin tulevaisuuden suuntaviivat. 

EU:n nykyisiä vaikeuksia arvioitaessa on hyvä kääntää katse maanosamme historiaan, jossa kriisitön vaihe on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Toisen maailmansodan päättymisestä aina 1990-luvun alkuun elettiin itä- ja länsiblogin välisen vaarallisen ydinase vastakkainasettelun aikaa. Tätä ennen Euroopan historia on pääpirteittäin jatkuvia sotia. Suunnan kääntämiseksi vuonna 1952 perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, joka tunnetaan EU:n edeltäjänä. Nykyisin on jotenkin totuttu ajattelemaan, että Euroopan ja maailman kehitys tulisi olla helppoa tai ongelmatonta tai koko systeemi joutaa romulavalle. Samaa kritiikkiä kuin EU:hun kohdistuu usein myös YK:hon. Ehkä sitäkään ei ole varaa lakkauttaa, vaikka syytä arvostella maailmanjärjestöä tehottomuudesta varmasti on.

Kylmän sodan päättymisestä seurannut lyhyt myönteisen kehityksen kausi, jota sitäkin varjostivat Balkanin sodat, näyttää luoneen monille illuusion, että rauhallinen kehitys Euroopassa on itsestäänselvyys. Näin ei ole ja tämän vuoksi Suomen kaltaisen pienen maa etu on se, että EU selviää vaikeuksistaan ja hajoamisen sijaan pikemminkin löytää uusia teitä eteenpäin.  Päinvastaisessa tilanteessa Suomi jäisi Euroopan itäiselle laidalle käytännössä yksin. Se, että miten se muuttaisi geopoliittista asemaamme herättää jo historian valossa monia vaikeita kysymyksiä.

Onko köyhällä pian varaa lääkäriin?

Maanantai 9.11.2015 klo 13.06 - Ville

Pääministeri Juha Sipilän (kesk) hallituksen ajama sote-uudistus on laajin hallinnollinen uudistus Suomessa sitten vuoden 1865, kun kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan. Sekä kunnalliselle demokratialle että julkiselle terveydenhuollolle uudistus näyttää merkitsevän kuoliniskua.

Sotessa valta siirtyisi kunnilta kapeampiin käsiin itsehallintoalueille. Jos taas valinnanvapaus toteutuu kokoomuksen haaveilemalla tavalla, voimme sanoa hyvästit sille julkisen terveydenhuollon verkostolle, jota alettiin kehittää vuoden 1972 kansanterveyslain myötä.

Toteutuessaan valinnanvapaus muuttaisi historiallisella tavalla yksityisten palveluntarjoajien ja julkisen sektorin roolijakoa. Julkiset palvelut jouduttaisiin yhtiöittämään, jotta ne voisivat yrittää menestyä kilpailussa Attendon kaltaisten yksityisten verosuunnittelua harjoittavien terveysjättiläisten kanssa.

Julkisen sektorin katoamisen jälkeen yksityiset lääketalot voisivat vapaasti hinnoitella palvelunsa valtion maksukyvyn ulottumattomiin. Näin olisi palattu vuosikymmeniä ajassa taaksepäin, ja lääkäriin pääsy olisi Suomessa jälleen varallisuudesta kiinni.

Puolueensa aatteellisen perinnön kadottaminen ei näytä toimitusjohtajaa, pääministeri Sipilää, häiritsevän. Toivoa kuitenkin sopii, että keskustan kansanedustajilla ja kenttäväellä on johtajaansa enemmän aatehistorian tuntemusta, ja he vaatisivat sote-uudistuksen valmistelun palauttamista parlamentaariselle pohjalle.

Puntarissa on nyt, ei enempää tai vähempää kuin koko suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuus.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 9.11.2015. 

Kreikassa on puntarissa EU:n tulevaisuus

Keskiviikko 15.7.2015 klo 18.53 - Ville

Kreikan kohtalon kujanjuoksua on seurattu Euroopassa nyt jo usean vuoden ajan ilman, että monista ratkaisevista kokouksista huolimatta loppua näkyisi. Historian vaiheisiin työnsä puolesta perehtyneen mielessä näinä päivinä on pohtinut Euroopan aikaisempia kriisivaiheita ja sitä miten niistä on selvitty. Maanosallamme on sotaisa historia ja sen kehityksen kääntämiseksi perustettiin vuonna 1952 Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, joka tunnetaan EU:n edeltäjänä.

EU:n malliopas Suomi jäi kiitosta vaille

Maanantai 6.7.2015 klo 20.35 - Ville

Helsingissä järjestetyn ETYJ:n kokouksen suurimmaksi puheenaiheeksi näyttää odotetusti nousseen Venäjän delegaation poissaolo kokouksesta. Julkisuudessa tänään olleiden tietojen pohjalta näyttää, että EU:n mallioppilaan asemaan edelleen tavoittelemaan pyrkinyt Suomi on pikkutarkasti yrittänyt pitää kiinni EU:n matkustuskieltomääräyksistä ja lopputuloksena on tilanne, johon kukaan ei ole oikein tyytyväinen sen enempää idässä kuin lännessäkään.

Euroopan unioni on nyt maanosamme talouden epävakauden, etusijassa Kreikan tilanteen johdosta, vahvassa käymistilassa. Se, että talouden saralla unionin on vaikea tehdä yhteisiä linjauksia, kertonee myös siitä, että turvallisuuspolitiikan alueella unionin jäsenmaiden välisen solidaarisuuden varaan ei voi välttämättä kovin paljon rakentaa. Suomen turvallisuus on viimekädessä omissa käsissämme. Tässä tilanteessa Suomen on parempi toimia myös omat intressinsä huomioiden idän ja lännen välisenä sillanrakentajana, eikä keskustelufoorumien vähentäjänä, kuten nyt Helsingin ilmeisen epäonnistuneet ETYK:n 40-vuotisjuhlakokouksen kohdalla näyttää käyneen.

8.5.1945

Perjantai 8.5.2015 - Ville

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tulee näinä päivinä kuluneeksi tasan 70 vuotta.  Konflikti vaati maanosamme arviolta 50 miljoonaa kuolonuhria ja aikaansai suunnatonta aineellista tuhoa. Nykyistä maailmantilannetta kuvaa se, että entisillä Saksaa vastaan taistelleilla liittoutuneilla on eri näkemys siitä, milloin sota Euroopassa oikeastaan edes päättyi.

Syksyllä 1939 Saksan Puolaan tekemän hyökkäyksen myötä alkaneen sodan viimevaiheet tapahtumat ajoittuvat huhti- toukokuun vaihteeseen 1945. Natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitler teki Berliinin bunkkerissaan itsemurhan 30. huhtikuuta 1945.  Testamentissaan hän oli nimittänyt laivaston komentajan Karl Dönitzin seuraajakseen. Dönitzin muodosti Pohjois-Saksaan Flensburgin kaupunkiin hallituksen, jolla ei toivottomassa sotatilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä rauhaan. Saksan antautuminen allekirjoitettiin Ranskan Reimsissä 8. toukokuuta. Vaikka Neuvostoliiton edustajat olivat paikalla, neuvostodiktaattori Josef Stalin haluisi järjestää Berlin-Karlshorstin seuraavana päivänä oman antautumisseremonian. Entisessä Itä-Berliinissä sijaitseva antautumisen toisen antautumissopimuksen näyttämö on ollut vuodesta 1967 Saksalais-venäläisenä museona. Kävin joitain vuosia sitten tuossa pääturistivirroista syrjässä sijaisevassa museossa. Museon näyttely oli uudistettu toukokuussa 1995 päivitettynä Saksojen yhdistymisen jälkeiseen aikaan.

Se, että sodan päättymistä Euroopassa 70 vuotta sitten muistetaan nyt maasta riippuen eripäivänä kuvaa niitä vaikeuksia, jotka heijastuivat länsiliittoutuneiden - tärkeimpänä Britannia ja Yhdysvallat- ja Neuvostoliiton yhteistyöhön jo sodan aikana. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 kesällä johti ensin ideologiset ääripäät imperiumiaan puolustavan Britannian ja Josef Stalin Neuvostoliiton liittolaisiksi. Japanin Pearl Harboriin tekemän yllätyshyökkäyksen jälkimainingeissa Saksa puolestaan julisti omasta näkökulmastaan epäviisaasti Yhdysvalloille sodan ja toi näin sen valtavat pommituksilta suojassa olevat taloudelliset voimavarat Saksan ja Japanin vastaisen rintamaan käyttöön. Yhteisestä vihollisesta ja lännen mittavasta Neuvostoliitolle antamasta ase-avusta huolimatta yhteistyötä vaivasi jatkuva epäluulo toisen osapuolen pyrkimyksistä. Tätä vasten kylmän sodan puhkeaminen pian yhteisen vihollisen katoamisen jälkeen ei ole jälkeenpäin tarkasteltuna kovin suuri yllätys.

Neljäkymmentä viisi vuotta myöhemmin 1990-luvun alussa kylmän sodan päättymisen myötä toisen maailmansodan seurauksena lähes viideksikymmeneksi vuodeksi kahtiajakautunut Eurooppa sai uuden mahdollisuuden rakentaa luottamusta uudelle pohjalle. Hetken aikaa näytti, että muurit ja vastakkainasettelu voisi oikeasti jäädä historiaan. Nyt kuitenkin tiedetään, että on jälleen palattu itä länsi vastakkain tilanteeseen. Se, että 70-vuoden takaiset liittolaiset eivät voi osallistu edes toistensa juhlallisuuksiin on tästä kouriintuntuva esimerkki.

Vaalipäällikön terveiset

Keskiviikko 1.4.2015 klo 11.54 - Teppo Suontakanen

Ei ole enää kuin runsaat kaksi viikkoa siihen ajankohtaan, kun me suomalaiset äänestämme itsellemme uudet kansanedustajat. Tuskin kukaan on voinut välttyä tältä tiedolta, sen verta selkeästi siitä on puhuttu ja sen verta useasta lähteestä sitä on tuputtamiseen asti tarjottu. Olen suureksi yllätyksekseni kuitenkin myös törmännyt yllättävän useasti ajatukseen, että on aivan yksi ja sama, ketä äänestää vai äänestääkö ollenkaan. ”Samat kuviothan ne siellä koko ajan on, mitään muutosta ei tapahdu ja EU:ssa kaikki päätetään.”

En nyt lähde sanomaan, etteikö istuvan eduskunnan kauden loppuvaihe olisi ollut suorastaan sietämättömän naurettava. Kansanedustajat itsekin ovat sitä mananneet ja monet muutkin ihmetelleet, että mikä ihme eduskuntaan on iskenyt. Meihin suomalaisiin on ainakin iskenyt harmaa epävarmuus sekä kaiken syövä epätietoisuus: kuulemme vain huonoja uutisia ja märehdimme niitä epätoivon vimmalla, koska mitään muutakaan ei ole. Tuollaisessa ilmapiirissä on vaikea uskoa huomiseen tai rakentaa mitään uutta. Tuhannet joutuvat elämään joka päivä epävarmuudessa siitä, saavatko palkkaa huomenna; ja samanlainen määrä onnettomia kamppailee sen pelon kanssa, että onko heillä enää pian työpaikkaa ja jos on, niin selviääkö siitä maksettavalla palkalla. Taloudellisten epävarmuustekijöiden lisäksi idän ja lännen vastakkainasettelu on palannut elämäämme ja yhä useampi seuraa kovin tarkoin turvallisuuteen liittyviä uutisia. Me pelkäämme ja olemme epävarmoja.

Miten nämä kaksi asiaa – eduskuntavaalit sekä yleinen epävarmuus ja epätietoisuus – sitoutuvat toisiinsa? Me tarvitsemme nyt eduskuntaamme ihmisiä, jotka ymmärtävät tätä arkielämän häilyvää olotilaa, jotka haluavat olla muutakin kuin tuuliviirejä. ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”, lausuttiin klassisessa Carl Barksin Aku Ankka -tarinassa. Kovat ajat kaipaavat sellaisia päättäjiä ja vaikuttajia, jotka ymmärtävät niitä aikoja eivätkä anna periksi. En haikaile kovien tai häikäilemättömien päättäjien perään: haikailen sellaisten ihmisten perään, jotka ymmärtävät mattimeikäläisen tuntemuksia noina kovina aikoina, jotka pistävät itsensä likoon ja saavat aikaiseksi jotain, valavat uskoa tulevaisuuteen. Tällaisia ihmisiä me tarvitsemme ja meillä on nyt mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Juuri siksi on niin tärkeätä äänestää: jokainen ääni merkitsee paljon. Me saamme itse päättää, mihin suuntaan Suomi menee.

Juuri siksi minä kannatan Ville Jalovaaraa. Hän ei ole mikään poliittinen broileri, kuten tavataan sanoa, ja hänellä on aimo annos kokemusta siitä, minkälaista on elää taloudellisesti epävarmassa ja turvattomassa maailmassa. Hän tietää työnteon merkityksen ja miltä se tuntuu, kun ei tiedä, onko huomenna tuloja laisinkaan. Tuo tietoisuus nykyään aivan liian monelle aivan liian tutusta tunteesta on saanut hänet lähtemään politiikkaan mukaan: jos vain antautuu synkkyyden valtaan eikä tee mitään, ei saa muutosta aikaiseksi. Ville ei ole antautunut, vaan työskentelee uutterasti sen paremman huomisen vuoksi, sen puolesta, että kukaan ei jäisi vaille mitään tukea ja turvaa. Hän ymmärtää niin tavallista taloudellista epätietoisuutta kuin laajempaa turvallisuustilannetta, joka on niin monien mielessä tätä nykyä. Helsingin kaupunginvaltuustossa hän on uurastanut tavallisen ihmisen puolesta osana demarien valtuustoryhmää ja minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän jatkaisi tätä työtä.

Johtajuudesta ja sen puutteesta

Sunnuntai 15.3.2015 klo 22.43 - Ville

Kuntauudistus, metropolihallinto, pisara-rata ja sote-uudistus liittyivät tällä vaalikaudella toteutumatta jääneiden suurhankkeiden joukkoon. Siihen miksi tavoitteita ei saavutettu, on varmasti monia syitä. Niin politiikassa kuin liike-elämässäkin, tavoitteiden saavuttama jättäminen johtaa kuitenkin väistämättä keskustelun johtajuuteen tai pikemminkin sen puutteeseen.

Viime vuosien haaveksi jääneiden uudistusten, saldo on sellainen, että kansalaiset varmasti syystä kantavat huolta jo demokratiamme toimivuudestakin. Suomessa on nyt peräkkäin kahden hallituksen pääministeri vetäytynyt tehtävistään vapaaehtoisesti kesken kauden ilman, että hänen hallituksensa olisi saanut eduskunnalta epäluottamuslauseen tai hän olisi esimerkiksi hävinnyt puolueensa puheenjohtajavaalit.

Matti Vanhasen toinen hallitus muuttui käytännössä toimitusministeriöksi jouluna 2009, kun pääministeri ilmoitti polvileikkaukseen vedoten jättävänsä tehtävät seuraavana kesänä. Keväällä 2009, joka olisi ollut ratkaisevaa aikaa tarttua pahenevaan taloustilanteeseen, maata johti poliittisesta vastuusta luopunut pääministeri. Talouden sijaan politiikassa huomio oli päähallituspuolueen puheenjohtajavaalissa. Vanhasen seuraaja Mari Kiviniemi ei pystynyt enää tekemään moniakaan uusia avauksia, vaan huomio oli lähinnä vaikeutuvassa eurokriisissä ja keskustan kannatuksen hupenemisessa vaalien lähestyessä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen hallituspohjan ratkaisi vaalit selkein luvuin voittaneen perussuomalaisen puolueen haluttomuus asettamiensa kynnyskysymysten vuoksi lähteä hallitusvastuuseen.   

Nyt voidaan nähdä, että Alexander Stubbin hallituksen pyrkimys toimia Kataisen hallituksen tekemien päätösten toimeenpanevana ministeriönä pitkälti epäonnistui. Vaalit olisi ollut parempi pitää jo viime syksynä. On helppo yhtyä pääministeri Stubbin omaan lauantaiseen arvioon siitä, että pääministerin olisi hyvä sitoutua tehtäväänsä vaalikaudeksi. Se, että Jyrki Katainen Brysselistä käsin esiintyy julkisuudessa ikään kuin sivullisena tarkkailijana asioihin, jotka häneltä jäivät puolitiehen, ei osoita suurta poliittisen vastuun kantoa. On todennäköistä, että jatkuvat vaihdokset niin pääministerin kuin yksittäisten ministerien paikalloilla, ovat osittain johtaneet siihen, ettei jo kertaalleen sovittuja päätöksiä ole saatu vietyä läpi. Kokemuksen ohella johtajuuteen kuuluu myös jatkuvuus. Tässä on ollut tällä vaalikaudella merkittäviä katkoksia.

Nykymenon dramaattisuutta korostettaessa on tietenkin hyvä muistaa, ettei menneinä vuosikymmeninä Suomessa ei istunut yhtään hallitusta täyttä vaalikautta. Urho Kekkosen Suomessa niin ennenaikaiset vaalit, virkamieshallitukset ja jatkuvat pääministerin vaihdokset olivat arkipäivää. Presidentillä oli enemmän valtaa ja hän myös käytti sitä. Ulkopoliittinen tilanne oli toinen. Neuvostoliito pyrki jatkuvasti sekaantumaan itsenäisen maan politiikkaan. Paluusta yksinvaltaa lähentyneen Kekkosen aikaan ei ole syytä haaveilla, vaan nykyinen valtioneuvostovetoinen hallintojärjestelmämme on saatava toimimaan paremmin. Se, että vaatiiko tämä myös lainsäädännällisiä muutoksia, saattaa olla keskustelun paikka, jos päätöksenteon vaikeudet jatkuvat ensi vaalikaudella. Syyllisten etsinnän ja rakentamattoman jälkiviisastelun sijaan viisaampaa on pohtia miten päästään eteenpäin.

Suomen pääministerin tehtävä on vaativa paikka ja jokaiselle sitä tavoittelevalle varmasti on nyt tarpeen suunnata kysymys, että onko henkilö valmis hoitamaan tehtävää seuraavat neljä vuotta, jos hänen puolueensa saa vaaleissa tähän riittävän kannatuksen? Äänestäjien vastuulle puolestaan jää sen pohtiminen, että kenellä puolueiden puheenjohtajista he uskovat olevan tähän tehtävään sen vaatimia johtajuustaitoja ja kykyä selviytyä työn mukaan tuomista vastuista.

13.3.1940

Perjantai 13.3.2015 klo 11.31 - Ville

Talvisodan päättymisestä 13.3.1940 on tänään tasan 75 vuotta. Tänä keväänä tulee kuluneeksi myös 70 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Suomen osalta sota päättyi Kilpisjärvellä saksalaisten vetäydyttä Norjan puolelle huhtikuun lopulla 1945 muutama päivä ennen Saksan lopullista antautumista.  Suomella on näin ollen takanaan pian 70 vuotta kestänyt yhtenäinen rauhanaika, mistä voimme olla kiitollisia. Vastaa ajanjaksoa ilman sotilaallista konfliktia, ei ole helppo löytää historiastamme.

Tänä päivänä ajallinen etäisyys heijastuu tapaan muistella sotaa. Veteraanisukupolvi käy harvalukuisemmaksi ja talvisodan muisteluissa varsin keskeisellä paikalla on sodan kova inhimillinen hinta. Suomalaisia kaatui 25 904. Kotikaupungistani Helsingistä palaamatta elossa kotiin jäi 1239 miestä. Vastapuolen luvuista on enemmän epäselvyyttä, mutta arvioiden mukaan Neuvostoliiton puolella kaatuneita oli noin 127 000.

Harva, joka on sodan nähnyt oikeasti kaikessa kovuudessaan, haluisi sen ikinä toistuvan. Jos Suomi olisi kevättalvella 1940 miehitetty  eläisimme tänään hyvin erilaisessa maassa.  Miehityksen myötä Suomella olisi ollut edessä Baltian maiden kohtalo. Todennäköisesti miehitys olisi taistelujen jälkeen toteutunut vielä monin verroin ankarampana kuin Baltiassa. Tässä tapauksessa Suomesta olisi ehkä tullut myös Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämö vuosina 1941–1944, kuten kävi Baltian maille ja mahdollisesti olisimme uudelleen itsenäistyneet 1990-luvun alussa Viron ja sen naapurimaiden tavoin.

Sodan päättymispäivänä on hyvä muistaa kaikkia sodan uhreja ja jatkaa toisaalta ulkopolitiikan, uskottavan maanpuolustuskyvyn ylläpitämisen sekä kansainvälisen yhteistyön kautta jatkaa työtä sen eteen, että Suomi voi seuraavatkin 70 vuotta pysyä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella.

Kahden todellisuuden rajalla

Lauantai 28.2.2015 klo 12.34 - Ville

Olipa taustalla mikä taho hyvänsä se, että Moskovan keskustassa tapahtuu vuonna 2015 todennäköisesti poliittisesta motivoitu murha, herättää ymmärrettävästi huolta täällä meillä Suomessa. Venäjän kehitys vakautta tai epävakautta Euroopassa lisäävään suuntaan on vuosisatojen ajan heijastunut myös meidän maahamme, eikä nykyaika ole tässä suhteessa poikkeus.

Kylmän sodan aikana Suomen itäraja oli kahden hyvin erilaisen valtion välinen raja. Meillä elettiin demokraattisessa markkinataloudessa ja naapurimaassamme sosialistisessa valtiossa, joka oli käytännössä kommunistisen puolueen harvainvalta. Muistan tulleeni Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Vainikkalasta turistimatkalta rajan yli junalla Suomeen. Vaikka olin nuori, mieleen on jäänyt se, että kuinka voimakas kokemus tarkoin vartioiduin rajan ylittäminen oli. Kaikki matkavarat tutkittiin laukun pohjia myöten ja mahdollisia salamatkustajia etsittiin junan joka kolosta. Kun tultiin Suomen puolelle, ikkunasta avautui toisen näköinen maa. Maiseman ohella ilmapiiri muuttuivat rennommaksi. Pelko siitä, että jos turistina sanoo tai tekee jonkin sopimattoman liikkeen, voi päätyä miliisin kanssa tekemisiin, poistui.

Kanssakäyminen Suomen ja Venäjän rajan yli on tänä päivänä helpompaa. Junia ei tutkita läpikotaisin edes idänsuuntaan mentäessä. Kaupankäynti ja turismi ovat olleet viime vuodet vilkasta, mutta silti Suomen itärajalla kohtaavat edelleen kaksi hyvin erilaista yhteiskuntamallia. Kylmän sodan päättymisen jälkeen meidänkin maassamme elätelty toive, Venäjän kehittymisestä länsimaiseksi demokratiaksi, on toistaiseksi osoittanut turhaksi. Pikemminkin erot ovat viimevuodet jyrkentyneet.  Siinä missä meillä esimerkiksi vähemmistöjen kohtelussa laki on kehittynyt tasa-arvoisempaan suuntaan, Venäjällä kehitys on ollut aivan päinvastainen.

Erityisen suurta huolta herättävät monet merkit siitä, ettei oikeusvaltio Venäjällä toimi. Se, että esimerkiksi tänä päivänä puheissa olevan Anna Politkovskajan jo vuonna 2006 tapahtuneen murhan toimeksiantajia ei ole saatu vastuuseen teoistaan, herättää epäluottamusta viranomaisten toimintakykyyn Venäjällä. Suomen on erittäin tarkasti seurattava nyt Venäjän kehitystä ja pohdittava suhtautumistamme siihen. Uskon, että Boris Nemtsovin murhan jälkeen näin tekee myös moni naapurimaamme asukas.

Neuvontapuhelimen lakkautus toisi ruuhkia

Torstai 20.11.2014 klo 8.38 - Ville

Helsingin Sanomat kertoi (Kaupunki 19. 11.) pääkaupunkiseudun kuntien aikeista lakkauttaa suosittu terveysneuvontapuhelinpalvelu 100 23 vuodenvaihteen jälkeen. On vaikea ymmärtää, millä resursseilla jo ennestään ruuhkautuneissa terveysasemien puhelinpalveluissa ja päivystyspisteissä esimerkiksi Helsingissä hoidettaisiin ne 12 000 puhelua, jotka tulevat numeroon kuukausittain.

Matalan kynnyksen neuvontanumeron lakkautus lisäisi todennäköisesti lääkäriin hakeutumista silloinkin, kun sairaus paranisi kotihoidolla. Neuvontapalvelun lakkautus lisäisi myös tarpeettomia soittoja hätänumeroon ja ruuhkauttaisi sitäkin entisestään.

Vaikka kunnissa eletään tiukan euron vuosia, toivon, että tätä päätöstä ja sen seurauksia harkittaisiin vielä kertaalleen.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 20.11.2014

Venäjä - tuttu vai tuntematon itä-naapurimme?

Torstai 13.11.2014 klo 9.44 - Ville

9.11.1989

Sunnuntai 9.11.2014 - Ville

Berliinin muurin murtumisesta tulee tänään kuluneeksi 25 vuotta. Muistan tuon päivän, koska olin silloin ystävyyskoulumatkalla Tallinnassa ja kuulin tapahtumasta isäntäperheessäni Suomen televisioista. Vaikka aikaa on kulunut, mieleen on jäänyt, että perheessä oli hyvin vaikea uskoa uutista todeksi. Muuri kuitenkin oli avattu ja tapahtumat etenivät nopeasti. Kaksi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto oli lakannut olemasta ja Viro jälleen itsenäistynyt.

Berliinin muurista tuli Euroopan toisen maailmansodan jälkeisen jaon symboli. Sodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan ja sen pääkaupungin neljään Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliitto miehitti kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa länsipuolta.

1940-luvun lopulla entisten Saksaa vastaan yhdessä taistelleiden liittoutuneiden välit olivat niin tulehtuneet, että Neuvostoliitto saartoi Berliinin länsivyöhykkeet kesäkuussa 1948. Tuon niin sanotun Berliinin saarron aikana elintarvikkeet oli tuotava Berliiniin lentokoneilla toukokuuhun 1949 saakka. Tämän jälkeen vuonna 1949 länsimaiden vyöhykkeistä perustettiin Saksan liittotasavalta ja saman vuoden syksyllä Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (DDR). Berliinin epäselvä tilanne sai vuonna 1958 ja kesällä 1961 aikaan vakavan maailman rauhaa uhannen kriisin suurvaltojen välille. Berliinin vapaa kauttakulku uhkasi DDR:n olemassa oloa, kun miljoonat – erityisesti nuoret ja koulutetut – itäsaksalaiset pakenivat kaupungin kautta länteen. Neuvostoliitto ja DDR päättivät tämän johdosta 13. elokuuta 1961 sulkea sotavoimalla kulun länteen ja vähitellen varsinaisen betonimuurin rakentaminen erinäisine esteineen ja vartiotorneineen alkoi.

Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšovin valtaannousun jälkeen 1980-luvun lopulla alkaneet uudistukset johtivat siihen, että kommunistivalta alkoi vähitellen murtua itä-Euroopan maissa. Sitä, että Romaniaa ja eräitä Baltian maissa tapahtuneita aseellisia välikohtauksia lukuun ottomatta rautaesiripun nouseminen sujui verraten rauhallisesti, voidaan pitää jonkinlaisena ihmeenä.   Sittemmin maasta riippuen kehitys on demokratian näkökulmasta ollut enemmän ja vähän myönteistä. Useissa maiden kohdalla demokraattiset perinteet pitkän kommunistivallan ja sitä edeltäneet natsimiehityksen tai oikeistodiktatuurin johdosta puuttuivat kokonaan ja sen osaltaan on tehnyt demokratisoinnin vaikeaksi. Vaikka Saksassakin idän ja länsialueiden välisiä eroja voi yhä havaita, kokonaisuutena voidaan nähdä, että Saksojen yhdistyminen on pääosin onnistunut varsin hyvin. Euroopassa puhaltaa kuitenkin jälleen idän ja lännen välillä kylmät tuulet Ukrainan tapahtumien johdosta. Toivottavaa on, että vastaavanlainen maita ja kansoja jakaneiden muurien aikakausi ei jälleen palaisi maanosamme, vaan tässä suhteesta historiasta olisi opittu jotain. 

Vilnan historialliset paikat muistuttavat kohtalon vuosista

Maanantai 13.10.2014 klo 23.46 - Ville

Pistäydyin viime viikonloppuna Vilnassa, joka on kolmesta Baltian pääkaupungista meillä ehkä vähiten tunnettu. Vaikka Vilnaan on hieman Tallinnaa ja Riikaa pidempi matka, Liettuan kaunista ja historian täyttämään pääkaupunkia suosittelee mielellään käyntikohteeksi. Näköalakukkuloiden, linnojen ja kirkkojen ohella Vilnan kävijän kannattaa pistäytyä myös katsomassa itsenäisyystaistelun tapahtumapaikkana vuonna 1991 ollutta parlamenttitaloa sekä nyt museona oleva KGB:n entistä päämajaa.

Entisissä Neuvostoliiton salaisen poliisin tiloissa Vilnan keskustassa sijaitsee nykyään Kansanmurhan uhrien museo, jonka kellarissa oleviin selleihin kommunistivallan vastustajat päätyivät neuvostomiehityksen vuosina. Museossa on nähtävissä myös teloituskammio, jossa arviolta jopa tuhat liettualaista surmattiin miehityksen aikana. Suurin osa teloituksista tapahtui liettualaisten miehitystä vastaan 1944–1953 käymän partisaanisodan aikana.

Diplomatia on Suomen vahvuus jännittyneessä maailmassa

Lauantai 16.8.2014 klo 21.27 - Ville

Suomen presidentti lähti eilen lyhyellä varoitusajalla vakavan kansainvälisen kriisin keskellä tapaamaan naapurimaamme johtoa. Maamme sodan jälkeistä historiaa tunteville palasi mieleen, että vastaavia vierailuja on nähty aiemminkin.  Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sodan jälkeen rytmittivät pitkälti valtionpäämiesten huipputapaamiset. Neuvostoliittoa ei enää ole ja moni muukin asia on toisin, mutta yhdistäviä piirteitä naapurimme kanssa asioimisessa yhä on.

Suomen idänsuhteita on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta hoidettu korkean tason henkilösuhteiden avulla. Samaa linjaa on jatkanut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani jo elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä Tarja Halosen tavalle hoitaa idän suhteita.

Neuvostoliitto ja myös nyky-Venäjä on autoritäärisesti johdettu maa, jossa asioista on totuttu sopimaan valtionpäämiesten tasolla. Viime vuosikymmeninä presidenttiemme kohtaamisiin ei ole liittynyt eilisen kaltaisia jännitteitä. Kylmän sodan vuosiin näitä vaikeissa tunnelmissa tehtyjä vierailuja osui useita. Tunnetuin niistä oli marraskuussa 1961 presidentti Urho Kekkosen lähtö Siperian Novosibirskiin ratkomaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin niin sanottua noottikriisiä. Neuvostoliitto oli väittämäänsä Länsi-Saksan uhkaan vedoten vaatinut vuonna 1948 solmittuun YYA-sopimuksen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita.  YYA-sopimukseen sotilasartiklojen aktivoiminen aiheutti Suomessa paniikin, koska neuvostojoukkojen tuleminen ”auttamaan” puolustusvoimiamme tälle puolelle itärajaa koettiin lähinnä miehityksenä.  Se, että missä määrin Kekkonen tiesi etukäteen nootista ja missä määrin se oli tarkoitettu varmistamaan hänen uudelleenvalinta kevään 1962 presidentinvaaleissa, on yhä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin pitkälti arvoitus.  

Niin mielenkiintoista kuin kylmän sodan historiasta on hakea vertauksia tähän päivään, on moni asia nyt Suomen ja Venäjän välillä toisin. YYA-sopimus on painunut historiaan ja toisin kuin Kekkosen aikana presidentti Vladimir Putinia kävi eilen tapaamassa Sotshilla EU-maa Suomen presidentti, jolla oli dialogihalukkuudesta huolimatta tuomisinaan oma näkemys siitä, että miten tilanne Itä-Ukrainassa tulisi rauhoittaa. Neuvostoliiton aikana ei vastaavia julkisia näkemyseroja nähty. Suomi oli yleensä mieluummin hiljaa kuin arvosteli avoimesti naapuriamme muiden maiden suvereniteetin loukkauksista.

Suomessa ulkopolitiikka oli koko kylmän sodan ajan vahvasti agendalla. Nyt näyttää, että olemme palaneet takaisin aikaan, jolloin lähialueidemme osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on kiinnitettävästi kansallisesti enemmän huomiota. Maamme sisäisistä asioista katse on nostettava Suomen paikkaan maailmassa.  

Sekä presidentti Sauli Niinistön että ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta Ukrainan kriisissä on noudattanut suomalaisen diplomatian parhaimpia perinteitä pyrkiessään neuvotteluyhteyden rakentamiseen kiistan osapuolten välille. Näitä taitoja tarvitaan todennäköisesti myös jatkossa. Vaikka tilanne Ukrainassa todennäköisesti ennen pitkää rauhoittuu, Krimin miehitystä edeltävään aikaan ei idän ja lännen suhteissa ole  ole nopeaa paluuta, vaan joudumme oppimaan elämään jännittyneessä maailmassa vielä vuosien ajan.

Työttömyyden vähentäminen on uuden hallituksen tärkein tehtävä

Sunnuntai 22.6.2014 klo 15.00 - Ville

SDP:n puoluevaltuustossa kokoonnumme huomenna päättämään tämän viikon minihallitusneuvottelujen tuloksen hyväksymisestä ja osallistumisesta uuteen hallitukseen. SDP:n tavoitteena neuvotteluihin lähdettäessä oli nostaa esille erityisesti työllisyyttä vahvistavia toimia ja on ilmeisestä, että näitä on saatu hyvin mukaan uuden hallituksen ohjelmaan. Kun hallituksen jatkosta on neuvoteltu viiden eripuolueen edustajien kanssa, mikään ryhmä ei voi tietenkään saada läpi kaikkia omia tavoitteitansa.  Kyky sopia erilaisista lähtökohdista tulevien puolueiden välillä on vuosikymmenien saatossa muodostunut suomalaisten poliittisen järjestelmän vahvuudeksi ja on hyvä, että tätä perinnettä jatketaan myös nyky-aikana.  

Perustellusti voitaneen sanoa, että Suomen työllisyysasteen kääntäminen nousuun on uuden hallituksen tärkeimpiä tehtäviä. Työ- ja elinkeinoministeriön viimeksi huhtikuussa julkaisemien työnvälitystilastojen mukaan työ- ja elinkeinotoimistoissa oli huhtikuun lopussa 307 300 työtöntä työnhakijaa, mikä on 27 900 enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Näin korkea työttömyys on valtava rasite kansantaloudelle, mutta se on suuri inhimillinen taakka kaikille niille ihmisille, jotka ovat näiden lukujen takana. Lisäksi jatkuvan työn menettämisen pelko aiheuttaa tällä hetkellä huolta huomisesta suurelle joukolle suomaisia.  Tämän vuoksi on tärkeätä, että minihallitusneuvotteluista päätettiin aloittaa lukuisia hankkeita työllisyyden parantamiseksi ja uusien merkittävien työpaikkoja tuovien yksityisten investointien aikaansaamiseksi.

Minihallitusneuvottelutuloksessa merkittäviä ovat niin pääkaupunkiseutua kuin Tamperettakin koskevat uudet raideliikennehankkeet: Tampereen kaupunkiraitiotie, Helsingin pisararata ja Länsimetron jatko Espooseen. Helsingin seudun ja koko maan talouden kannalta on tärkeätä, että Pisara-radan ja länsimetron myönteisten talousvaikutusten aikaansaamiseksi myös metropolihallintosuunnitelma viedään maaliin uuden hallituksen aikana. Kilpailun sijaan pääkaupunkiseudun kuntien välillä tarvitaan aiempaa parempaa yhteistyötä liikenteestä, maankäytössä ja asumisessa ja tätä varten tarvitaan demokraattisesti johdettua metropolihallintoa. Suomi pitää saada liikkeelle ja näillä mittavilla raidehankkeilla on tässä merkittävä roolinsa yhdessä muiden talouden virkistymistä tukevien toimien kanssa.

Äänestämättä jättäneitä kannattaa kuunnella

Tiistai 27.5.2014 klo 11.35 - Ville

Viikonlopun EU-vaalien ylivoimaisesti suurin puolue oli nukkuvien puolue. Äänestysprosentti oli hieman yli neljäkymmentä. Kaikkien poliittisten ryhmittymien tulisi nyt katsoa peiliin ja pohtia, kuinka ne ovat onnistuneet välittämään Eurooppa-politiikan merkitystä kansalaisten tasolle.

Alueelliset erot äänestysaktiivisuudessa olivat niin kansallisesti kuin Helsingissäkin huomattavia. Pääkaupungissa erot vaihtelivat alle kolmenkymmenen ja seitsemänkymmenen prosentin välillä. Kyse ei ole ainoastaan EU-asioiden etäisyydestä, vaan sama alueellinen vaaliaktiivisuuden ero oli havaittavissa myös viime kuntavaaleissa, jossa äänestysaktiivisuus jäi alle kuuteenkymmeneen prosenttiin.

Tilastoja suurempi huoli on se, jos suuri joukko suomalaisista kokee, etteivät he voi äänestämällä vaikuttaa yhteiskunnan kehityksen suuntaan. Kaikkien politiikassa mukana olevien tulisi kuulla kotiin jääneiden viesti ja olla valmiita tekemään töitä sen eteen, että yhä useampi voisi uskoa, että tulevaisuudessa kannattaa lähteä äänestämään.

Julkaistu mielipidekirjoituksena Helsingin Sanomissa 27.5.2014.

Mahdollisuutta vaikuttaa Euroopan tulevaisuuteen ei kannata jättää käyttämättä

Perjantai 23.5.2014 klo 0.08 - Ville

Viisi vuotta sitten EU vaaleissa moni suomalainen äänioikeutettu jäi kotiin ja äänestysaktiivisuus oli vain nelisenkymmentä prosenttia. Ensi sunnuntaina vaaleissa suomalaisilla äänestäjillä on yhdessä EU:n 28 jäsenmaan 400 miljoonaan äänioikeutetun kanssa mahdollisuus vaikuttaa Euroopan suuntaan tulevina vuosina. Tämä on mahdollisuus, jota ei kenenkään, jota maanosamme tulevaisuus kiinnostaa, kannattaisi jättää käyttämättä.  

Meillä Suomessa EU-vaalit näyttäytyvät mediassa kotimaisten puolueiden välisenä kannatuskisana matkalla kohti tulevia eduskuntavaaleja. EU-vaalit eivät ole kuitenkaan kuin korkeintaan toissijaisesti kisa puolueittemme keskinäisestä kannatuksesta vaan ennen kaikkia äänestys tulevan europarlamentin poliittisten ryhmien voimasuhteista. Mielipidemittaukset ovat ennakoineet, että parlamentin suurimmasta ryhmästä on muodostumassa erittäin tiukka kilpailu sosialidemokraattien S&D-ryhmän ja nykyisin suurimpana ryhmittymänä olevan keskustaoikeistolaisen EPP:n välille. Tässä kisassa jo muutamalla meppi-paikalla voi olla ratkaiseva merkitys siinä, kumpi ryhmä on suurin.

Suomalaisten puolueiden eurovaalitavoitteiden tutustumisen sijaan kannattaisi mieluummin suunnata huomio siihen, että tutustuu siihen mitä asioita parlamentin eri ryhmät ovat tämän vaalikauden ajaneet ja millä tavoitteilla ne näihin vaaleihin menevät. Hyvää suomalaista meppi-ehdokasta tärkeämpää on, pohtia minkä ryhmän tavoitteet ja arvot vastaavat eniten omaa näkemystäni Euroopan tulevaisuudesta.  Viime vuodet yliote eurooppalaisessa politiikassa on ollut porvaripuolueilla ja talousliberaaleilla. Äänestäjillä on nyt mahdollisuus halutessa muuttaa suuntaa.

Oma valintani näissä vaaleissa on S&D ryhmä, sillä näen, että ennen muuta sen ajaman politiikan kautta muun muassa eurooppalaisia työmarkkinoita on mahdollisuus kehittää oikeudenmukaisempaan suuntaan.  Euroopassa on viimeiset yli 10 vuotta jatkuvasti heikennetty työelämän pelisääntöjä ja sen seuraukset näkyvät kautta koko mantereemme.

Ensi sunnuntaina valitaan myös kasvot EU-komission tulevalle johtajalle. Me suomalaiset äänestäjät pääsemme omalta osaltamme vaikuttamaan tulevan parlamentin voimasuhteiden kautta myös siihen, että kenestä tulee uuden komission puheenjohtaja. Näin olleen puoluevalintaa miettiessä kannattaa pohtia myös, että näkeekö tälla paikalla mieluummin keskustaoikeistolaisen EPP:n Jean-Claude Junckerin vai esimerkiksi sosialidemokraattien Martin Schulzin.  

Demokratia ei ole nykymaailmassa itsestäänselvyys, kuten tänä keväänä esimerkiksi Ukrainasta tai juuri tänään Thaimaan sotilasvallankaappauksesta kertovat uutiset kertovat. Ensi viikonloppuna suomalaisilla äänestäjillä onkin mahdollisuus osallistua maailman suurimpiin monikansallisiin vapaisiin vaaleihin. Tätä oikeutta ei kannata jättää käyttämättä, vaan lähteä vaikuttamaan siihen, että minkä  poliittisen ideologian johdolla kuljemme eteenpäin Eurooppaa yhä ravistelevasta vuonna 2008 alkaneesta yliliberaalista talouspolitiikasta seuranneesta ja nyt suurtyöttömyyden aiheuttaneesta talouskriisistä. 

Ollako vai eikö olla Euroopassa?

Perjantai 20.7.2012 - Ville