8.5.1945

Perjantai 8.5.2015 - Ville

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tulee näinä päivinä kuluneeksi tasan 70 vuotta.  Konflikti vaati maanosamme arviolta 50 miljoonaa kuolonuhria ja aikaansai suunnatonta aineellista tuhoa. Nykyistä maailmantilannetta kuvaa se, että entisillä Saksaa vastaan taistelleilla liittoutuneilla on eri näkemys siitä, milloin sota Euroopassa oikeastaan edes päättyi.

Syksyllä 1939 Saksan Puolaan tekemän hyökkäyksen myötä alkaneen sodan viimevaiheet tapahtumat ajoittuvat huhti- toukokuun vaihteeseen 1945. Natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitler teki Berliinin bunkkerissaan itsemurhan 30. huhtikuuta 1945.  Testamentissaan hän oli nimittänyt laivaston komentajan Karl Dönitzin seuraajakseen. Dönitzin muodosti Pohjois-Saksaan Flensburgin kaupunkiin hallituksen, jolla ei toivottomassa sotatilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä rauhaan. Saksan antautuminen allekirjoitettiin Ranskan Reimsissä 8. toukokuuta. Vaikka Neuvostoliiton edustajat olivat paikalla, neuvostodiktaattori Josef Stalin haluisi järjestää Berlin-Karlshorstin seuraavana päivänä oman antautumisseremonian. Entisessä Itä-Berliinissä sijaitseva antautumisen toisen antautumissopimuksen näyttämö on ollut vuodesta 1967 Saksalais-venäläisenä museona. Kävin joitain vuosia sitten tuossa pääturistivirroista syrjässä sijaisevassa museossa. Museon näyttely oli uudistettu toukokuussa 1995 päivitettynä Saksojen yhdistymisen jälkeiseen aikaan.

Se, että sodan päättymistä Euroopassa 70 vuotta sitten muistetaan nyt maasta riippuen eripäivänä kuvaa niitä vaikeuksia, jotka heijastuivat länsiliittoutuneiden - tärkeimpänä Britannia ja Yhdysvallat- ja Neuvostoliiton yhteistyöhön jo sodan aikana. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 kesällä johti ensin ideologiset ääripäät imperiumiaan puolustavan Britannian ja Josef Stalin Neuvostoliiton liittolaisiksi. Japanin Pearl Harboriin tekemän yllätyshyökkäyksen jälkimainingeissa Saksa puolestaan julisti omasta näkökulmastaan epäviisaasti Yhdysvalloille sodan ja toi näin sen valtavat pommituksilta suojassa olevat taloudelliset voimavarat Saksan ja Japanin vastaisen rintamaan käyttöön. Yhteisestä vihollisesta ja lännen mittavasta Neuvostoliitolle antamasta ase-avusta huolimatta yhteistyötä vaivasi jatkuva epäluulo toisen osapuolen pyrkimyksistä. Tätä vasten kylmän sodan puhkeaminen pian yhteisen vihollisen katoamisen jälkeen ei ole jälkeenpäin tarkasteltuna kovin suuri yllätys.

Neljäkymmentä viisi vuotta myöhemmin 1990-luvun alussa kylmän sodan päättymisen myötä toisen maailmansodan seurauksena lähes viideksikymmeneksi vuodeksi kahtiajakautunut Eurooppa sai uuden mahdollisuuden rakentaa luottamusta uudelle pohjalle. Hetken aikaa näytti, että muurit ja vastakkainasettelu voisi oikeasti jäädä historiaan. Nyt kuitenkin tiedetään, että on jälleen palattu itä länsi vastakkain tilanteeseen. Se, että 70-vuoden takaiset liittolaiset eivät voi osallistu edes toistensa juhlallisuuksiin on tästä kouriintuntuva esimerkki.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toinen maailmansota, Saksa, Neuvostoliitto, kylmä sota

13.3.1940

Perjantai 13.3.2015 klo 11.31 - Ville

Talvisodan päättymisestä 13.3.1940 on tänään tasan 75 vuotta. Tänä keväänä tulee kuluneeksi myös 70 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Suomen osalta sota päättyi Kilpisjärvellä saksalaisten vetäydyttä Norjan puolelle huhtikuun lopulla 1945 muutama päivä ennen Saksan lopullista antautumista.  Suomella on näin ollen takanaan pian 70 vuotta kestänyt yhtenäinen rauhanaika, mistä voimme olla kiitollisia. Vastaa ajanjaksoa ilman sotilaallista konfliktia, ei ole helppo löytää historiastamme.

Talvisodan päättymisen muistopäivää vietetään tänään ilman suurempia historiapoliittisia väittelyitä sodan syistä ja seurauksista. Menneinä vuosikymmeninä asiat olivat toisin. Jossiteltiin olisiko sota voitu välttää Suomen puolelta erilaisin ratkaisun ja sodasta piti Neuvostoliiton takia puhua madalletuin äänenpainoin. Muistan vielä itse kouluajoilta, kuinka tilanne muuttui 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen myötä ja myös talvisodan historiasta alettiin puhua avoimemmin.

Tänä päivänä ajallinen etäisyys heijastuu tapaan muistella sotaa. Veteraanisukupolvi käy harvalukuisemmaksi ja talvisodan muisteluissa varsin keskeisellä paikalla on sodan kova inhimillinen hinta. Suomalaisia kaatui 25 904. Kotikaupungistani Helsingistä palaamatta elossa kotiin jäi 1239 miestä. Vastapuolen luvuista on enemmän epäselvyyttä, mutta arvioiden mukaan Neuvostoliiton puolella kaatuneita oli noin 127 000.

Harva, joka on sodan nähnyt oikeasti kaikessa kovuudessaan, haluisi sen ikinä toistuvan. Jos Suomi olisi kevättalvella 1940 miehitetty  eläisimme tänään hyvin erilaisessa maassa.  Miehityksen myötä Suomella olisi ollut edessä Baltian maiden kohtalo. Todennäköisesti miehitys olisi taistelujen jälkeen toteutunut vielä monin verroin ankarampana kuin Baltiassa. Tässä tapauksessa Suomesta olisi ehkä tullut myös Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämö vuosina 1941–1944, kuten kävi Baltian maille ja mahdollisesti olisimme uudelleen itsenäistyneet 1990-luvun alussa Viron ja sen naapurimaiden tavoin.

Sodan päättymispäivänä on hyvä muistaa kaikkia sodan uhreja ja jatkaa toisaalta ulkopolitiikan, uskottavan maanpuolustuskyvyn ylläpitämisen sekä kansainvälisen yhteistyön kautta jatkaa työtä sen eteen, että Suomi voi seuraavatkin 70 vuotta pysyä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Talvisota, toinen maailmansota, konfliktit, rauha, Neuvostoliitto, Suomi

Jos emme muista historiaa, joudumme elämään sen uudestaan.

Tiistai 27.1.2015 - Ville

Päivälleen 70 vuotta sitten 27.1.1945 Natsi-Saksan vastaiseen liittoumaan kuuluneet puna-armeijan Ensimmäisen Ukrainan rintaman 60. armeijan joukot saapuivat Puolassa Krakovan lähellä sijaitsevalle Natsi-Saksan pahamaineiselle Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille ja vapauttivat elossa löytyneet noin 7 500 vankia. Tapahtuman johdosta vietetään tänään toisen maailmansodan kansanvainojen uhrien muistopäivää.

Vierailin vuoden 2013 joulukuussa ensimmäistä kertaa nykyisin museona olevalla valtavalla kahden leirin alueella. Käynti Euroopan historian suurimman teollisen joukkoteloituksen tapahtumapaikalla oli pysäyttävä kokemus. Leirialueella kulkiessa tuntuu, että aika on pysähtynyt. Piikkilanka-aidat ovat yhä paikoillaan, ja junan kiskot vievät kuvista tutun portin kautta lastauslaiturille, josta tuhansia ihmisiä marssitettiin suoraan raiteiden päädyssä oleviin kaasukammioihin.

Historiantutkijoiden arvioiden mukaan Auschwitzissa surmattiin noin 1 300 000 ihmistä: suurin osa oli junilla eri puolilta Eurooppaa tuotuja juutalaisia, lisäksi leirillä kuoli kymmeniä tuhansia puolalaisia, romaaneja, venäläisiä sotavankeja ja muihin natsien ali-ihmisinä pitämiin väestöryhmiin kuuluneita ihmisiä.

Puolalaisten ja monen muun Itä-Euroopan kansan kärsimykset eivät päättyneet vuonna 1945 natsivallan vapautumiseen, vaan vapauttajista tuli nopeasti uusia miehittäjiä, jotka pitivät itä-Eurooppaa lujassa otteessaan aina 1990-luvun alkuun.

Keskitysleirimuseon seinältä jäi mieleen espanjalaisen filosofin George Santayanan (1863 – 1952) lausuma “The one who does not remember history is bound to live through it again.” Jos emme muista historiaa, joudumme elämään sen uudestaan.

Olemmeko 70 vuodessa Euroopassa jo liiaksi unohtaneet mitä Auschwitzissa ja keskitysleireillä tapahtui, kun antisemitismi ja kaikenlainen muukalaisvastaisuus nostavat jatkuvasti enemmän päätään Euroopassa? Se, että toinen maailmansota kaikkine hirmutekoineen ei johtanut sotien loppumiseen ja rauhan aikakauteen, on myös asia, mitä on usein vaikea käsittää. Sotia on käyty niin Koreassa, Vietnamissa, Afganistanissa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kansamurhia on nähty niin Ruandassa kuin Jugoslavian hajoamista seuranneissa sodissa.

Samaan aikaa, kun maailman johtajia kokoontuu Auschwitzin muistamaan siellä tehtyä joukkomurhaa, rikoksia ihmisyyttä vastaan tehdään niin Syyrian sisällissodassa kuin Isiksen vallassa pitämillä alueilla Irakissa. Sota on läsnä jälleen myös Euroopassa. Samoilla alueilla Itä-Ukrainassa missä käytiin toisen maailmansodan aikana raskaita taisteluja Neuvostoliiton ja Saksan joukkojen välillä sota on viime ja tämän vuoden aikana vaatinut jo 5000 uhria. Sota on ihmiskunnan hirvittävin vitsaus ja rauhan palauttamiseksi kaikille konfliktialueille on nyt ja tehtävä aina kaikki voitava. Sitä, mitä Auschwitzissa tapahtui, emme saa ikinä unohtaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Holokausti, Puola, Toinen maailmansota

Onko anteeksipyynnöille vielä tilaa maailmanpolitiikassa?

Lauantai 13.12.2014 klo 22.25 - Ville

Suurvaltapolitiikassa anteeksipyyntäminen on harvinainen ele. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä poliittisesta anteeksipyyntämisestä nähtiin neljäkymmentä neljä vuotta sitten Puolassa. Vieraillessaan joulukuussa 1970 Varsovassa Saksan silloinen liittokansleri Willy Brandt polvistui yllättäen Varsovan gheton muistomerkillä ja näin esitti Saksan hallituksen puolesta puolalaisille anteeksipyynnön heidän toisen maailmansodan aikana kokemien kärsisimysten johdosta.

Liittokanslerin polvistuminen gheton muistomerkille sai aikanaan Saksassa kahtalaisen vastaanoton. Mielipidemittauksissa noin puolet piti sitä perusteltuna ja toinen puolisko liioiteltuna eleenä. Kansainvälisesti ”Warschauer Kniefallse” oli merkittävä askel Saksan ja sen hyökkäyssodasta kärsineiden Itä-Euroopan maiden sovinnon tiellä. Muistellessaan tapahtumaa myöhemmin Brandt totesi, että "Unter der Last der jüngsten Geschichte tat ich, was Menschen tun, wenn die Worte versagen. So gedachte ich Millionen Ermordeter.” ”Historian painon alla, tein mitä ihmiset tekevät, kun sanat loppuvat. Tällä tavoin muistin miljoonia surmattuja ihmisiä.”

Myöntäessään avoimesti toisen maailmansodan aikaiset hirmuteot ja pyytäessään niitä anteeksi Saksa on valinnut toisen tien kuin toinen viime maailmansodan johtava akseli-valta Japani, jonka välejä naapurimaihin edelleen rasittaa sodan aikaiset hirmuteot ja haluttomuus varauksetta myöntää ne ja pahoitella niitä.

Ylipäätänsä maiden välisissä suhteissa valitettavan harva valtiojohtaja on Willy Brandtin tavoin ollut valmis myöntämään ja avoimesti pahoittelemaan maansa aikaisempia vääriä tekoja. Voidaan kuitenkin kysyä, että olisiko sovinnon ja omien menneisyyden virheiden myöntämisen tielle lähteämisellä sittenkin enemmän tilaa myös nykyisessä maailmanpolitikassa sen sijaan, että on aina loppuun asti pyrittävä seisomaan oman linjan takana seurauksista riippumatta?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Varsova, Puola, Saksa, sovitus, toinen maailmansota, holokausti

6.6.1944

Perjantai 6.6.2014 - Ville

Tänään kesäkuun kuudennen aamutunteina on kulunut tasan 70 vuotta siitä, kun liittoutuneiden maihinnousulaivasto ilmestyi natsi-Saksan miehittämän Normandian rannikolle ja alueella alkoi pari kuukautta kestäneet ankarat taistelut. Tapahtuman muistoseremonioihin Normandiaan on tänään lupautunut useiden eurooppalaisten valtionjohtajien ja presidentti Barack Obaman lisäksi Venäjän presidentti Vladimir Putin, joka tapaa lännen johtajat ensimmäistä kertaa Ukrainan kriisin alkamisen jälkeen.   

Historiapolitiikka on tänään vahvasti mukana Normandian seremonioissa. Vahvana sovinnon eleenä paikalle on tulossa Saksan liittokansleri Angela Merkel.  Paradoksaalista on se, että eniten jännitteitä valtionjohtajien välillä lienee 70-vuoden takaisten liittolaisen Yhdysvaltojen ja Venäjän johtajien välillä. Toisen maailmansodan aikana vuoden 1941 joulukuusta toukokuuhun 1945 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat samalla puolella taistelussa suuren osan Eurooppaa valtaansa alistunutta natsi-Saksaa vastaan. Neuvostoliiton puolelta oli pitkään ennen kesäkuuta 1944  vaadittu ”toisen rintaman” avaamista lännestä Saksaa vastaan itärintaman sotilaallisen paineen helpottamiseksi. Historiantutkimus on sittemmin osoittanut, että idän ja lännen liittoa vaivasi sotilaallisesta yhteistyöstä huolimatta jatkuva epäluulo toista osapuolta kohtaan, jonka seurauksena pian toukokuussa 1945 päättyneen sodan jälkeen entiset liittolaiset löysivät toisensa vastapuolelta konfliktissa, jonka tunnemme kylmän sodan nimellä.

Itse vierailin ensimmäistä kertaa viime kesänä tutustumassa Normandiassa 70-vuoden takaisiin taistelupaikkoihin. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin niiden läheisyydessä sijaitsevat valtavat hautausmaat, joille tänään lasketaan lukuisia seppeleitä.

Vierailin myös Omaha-rannan lähellä, jossa amerikkalaiset joukot kärsivät 6.6.1944 maihinnousun ensitunteina suuria tappioita, yläpuolella sijaitsevalla suurella hautausmaalla, johon on haudattu kauas kotoa lähes 10 000 kaatunutta amerikkalaista.  Toisaalla on vastaavia valtavia saksalaisten, brittien, kanadalaisten ja ranskalaisten sotilaiden hautausmaita. Kuten sodissa niin usein kesän 1944 aikaisissa pommituksissa sai surmansa myös tuhansia ranskalaisia siviilejä.  Kautta mantereemme levittäytyvät ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaiset hautausmaat muistuttavatkin meitä siitä, ettei rauha tällä mantereella ole itsestäänselvyys.  

Toivottavaa onkin, että Normandian maihinnousun 70-vuotisjuhla muistuttaisi tänään Eurooppaa sodan aina mukaan tuomasta hirvittävästä inhimillisestä kärsimyksestä ja sitä vietettäisiin eurooppalaisena rauhan juhlana, jossa valtiojohtajien välillä käydyt keskustelut auttaisivat lopettamaan Itä-ukrainan maanosamme turvallisuutta uhkaavan verisen konfliktin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Normandia, toinen maailmansota, rauha,