Unohtuiko hallitukselta yliopistojen autonomia?

Tiistai 19.9.2017 klo 12:54 - Ville

Professori Jaakko Hämeen-Anttila käsitteli kolumnissaan (HS.fi 18.9.) viisaasti opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok) suunnitelmia poistaa maamme yliopistoista pääsykokeet.

On kohtuutonta jättää opiskelupaikan valinta – yksi elämän tärkeimmistä päätöksistä – yhden kortin, ylioppilaskokeessa menestymisen, varaan.

Toisin kuin ylioppilastutkinto, pääsykoe edes jossain määrin arvioi hakijan soveltuvuutta kullekin yliopistokoulutuksen erityisalalle ja antaa hakijalle pääsykoekirjallisuuden kautta mahdollisuuden tutustua oppialaan.

Toivottavaa olisi, että vielä tuoreessa muistissa olevat ­suuret koulutusleikkaukset toteuttanut Suomen hallitus kunnioittaisi yliopistojen paljon ­puhuttua autonomiaa ja antaisi opinahjojen itse harkita, miten ne opiskelijavalintansa järjestävät.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 19.9.2017

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yliopisto, korkeakoulu, pääsykokeet,

Miksi Suomi lahjoittaa tutkijakoulutuksen hedelmiä ulkomaille?

Torstai 5.1.2017 klo 20:45 - Ville

Korkeasti koulutettujen työttömyyden lisääntyminen on johtanut Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalaisen mukaan Suomesta ulkomaille tapahtuvaan aivovuotoon.  Yleisradio kertoi tänään, että ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden maastamuutto on muutamassa vuodessa lisääntynyt kolmanneksella. Suomesta aiemminkin lähdetty ulkomaille, mutta uutta on se, että lähtijät eivät palaa, eikä korkeakoulutettuja ulkomaisia osaajia saada houkuteltua Suomeen.

Tämä tutkimusmäärärahojen rajusta leikkauksesta seuraava kehitys johtaa siihen, että 1990- ja 2000-luvun alussa tehdyt merkittävät kansalliset satsaukset tutkijakoulutukseen ja sen kautta Suomen tieteen ja talouden kehittämiseen lahjoitetaan vapaaehtoisesti ulkomaille. Hälytyskellojen oli syytä soida Valtioneuvoston linnassa.

Opetusministeriö asetti vuonna 1990 tavoitteeksi, että koko maassa suoritettavien tohtorintutkintojen määrää nostettaisiin puolitoistakertaiseksi. Tohtorikoulutuksen määrän lisääminen oli strateginen valinta ja sen taustalla oli Suomen sen aikaisen valtiovallan näkemys, että koulutuksen ja tutkimuksen vahvistaminen oli pienelle maalle varmin tie lisätä maan taloudellista menestystä ja sitä kautta koko kansakunnan hyvinvointia.

Tohtorimäärän kasvattamiseksi Suomeen luotiin kansainvälisen mallin mukainen tutkijakoulujärjestelmä, jonka kokoaminen aloitettiin vuoden 1993 lopulla.  Poliittiseksi tavoitteeksi asetettiin myöhemmin 1600 tohtorintutkinnon raja, joka jäi taakse 2010-luvulla: vuonna 2014 tehtiin 1860 tutkinnon ennätys.

Suomessa on siis viimeisen parin vuosikymmen aikana investoitu valtava määrä yhteiskunnan resursseja tutkijakoulutukseen, jonka varsinaiset hedelmät annetaan nyt maan hallituksen toimilla valua ulkomaille. Miksi? Koulutus- ja tutkimusmäärärahojen leikkaukset ovat hyvin lyhytnäköistä politiikkaa, joka vaarantaa kansakuntamme myönteisen tulevaisuuden.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aivovienti ja aivotuonti, Helsingin yliopisto, Juha Sipilän hallitus, Korkeakoulupolitiikka, Tohtoritutkinnot

Suomella ei ole varaa hukata korkeasti koulutettujen osaamista

Torstai 25.2.2016 klo 9:42 - Ville

Suomessa on viimeajat keskusteltu tohtorityöttömyydestä ja laajemmin koulutuksen merkityksestä. Maan hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset ajavat lähivuosina tiedemaailman ahtaalle. Helsingin Sanomat kertoi (HS 21.2 URA) tohtoroiden aktiivisuudesta hakea töitä yliopistomaailman ulkopuolelta. Tätä liikehdintää on tervehdittävä iloilla, vaikka se on merkki myös yliopistojen yhä pahevasta ahdingosta. 

Nykyisten suurten tohtorikoulutusmäärien taustalla on 1980-luvun lopun käsitys, että tutkijoista tulee Suomessa pula, kun yliopistoissa 1960- ja 1970-luvuilla aloittaneet professorit jäävät eläkkeelle. Tohtorikoulutuksen tehostamiseksi 1990-luvun puolivälisissä perustettiin tutkijakoulujärjestelmä. Pula koulutetuista tutkijoista jäi kuitenkin tulematta. Jälkiviisaudella voidaan todeta, että tässä vaiheessa olisi ollut syytä kiinnittää vielä enemmän huomioita tieteen kansainvälistymiseen ja sen pohtimiseen, että miten tohtorikoulutettavat työllistyvät korkeakoulujen ulkopuolelle.

1990-luvun puolen välin jälkeen myös uskottiin siihen, että koulutuksen panostamalla Suomi nousee taantumasta. Investoinneilla tutkimukseen ja koulutukseen oli merkitystä siihen, että Suomi selvisi 1990-luvun lamasta. Kaikilta osin koulutukseen tehtyjä investointeja ei ole kuitenkaan osattu meillä esimerkiksi liike-elämän puolella täysimääräisesti hyödyntää.

Suomella ei yksinkertaisesti ole varaa hukata koulutukseen monen vuosikymmen aikana tehtyjä suuria investointeja. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan nyt maan johtoa myöten asennemuutosta suhteessa koulutuksen arvostamiseen. Suomen nostamiseksi ylös henkisestä ja taloudellisesta taantumasta ei ole taikatempun kaltaisia konsteja, vaikka niitä jatkuvasti etsitään. Vain pitkäjänteiset investoinnit koulutukseen, tutkimukseen ja sivistykseen rakentavat pääomaa, jolla pääsemme kohti valoisampaa tulevaisuutta.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: korkeakoulutus, tohtorikoulutus, työttömyys

Helsingin kaupungin toimet korkeakoulujen irtisanomisten johdosta

Keskiviikko 3.2.2016 klo 21:05 - Ville

Kaupunginvaltuutettu Ville Jalovaaran kysymys kaupunginvaltuuston kyselytunnilla 3.2.16

Suomen suurin ja vanhin vuonna 1640 Turussa perustettu Helsingin yliopisto on yhdessä olemassa olonsa vakavimmista kriiseistä. Henkilöstöä vähennetään lähes tuhannella. 570 irtisanontaan. Lisäksi Aalto-yliopisto irtisanoo lähes parisataa työntekijää. 

Luvut ovat niin suuria, että niillä on vaikutus pääkaupunkiseudun kokonaistyöllisyyteen. Näiden yliopistojen erityisosaajien ei ole helppo tässä muutenkin vaikeassa työllisyystilanteessa löytää uutta työtä pääkaupunkiseudulta.

Helsingin Sanomat sivusi eilen tätä teemaa, mutta siinä yhteydessä ei ollut tarkemmin kaupunginjohdolta vielä tietoa siitä, mihin toimiin Helsingin kaupunki aikoo tässä tilanteessa ryhtyä yhdessä muiden toimijoiden kanssa.

Pääkaupunkiseutu on näkemykseni yliopistojen osalta niin sanottu äkillisen rakennemuutoksen alue ja olettaisi, että Valtioneuvostolta ja Euroopan unionilta voidaan saada tänne työllistämiseen ja uudelleenkoulutukseen tarkoitettua erityistukea. Näin on toimittu esimerkiksi taannoisten Nokian ja eräiden metsäyhtiöiden suurten irtisanomisten jälkeen. 

Kysynkin vastaavalta apulaiskaupunginjohtajalta, että mihin toimenpiteisiin Helsinki aikoo ryhtyä kaupungin yliopistoilta tänä keväänä työnsä menettävien uudelleen työllistämisen helpottamiseksi?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsingin yliopisto, korkeakoulut, leikkaukset,

Onko maallamme malttia sivistyä?

Torstai 14.1.2016 klo 12:46 - Ville

Suomessa on viimekuukausina keskusteltu aktiivisesti koulutuksen merkityksestä kansakunnan tulevaisuudelle. Koulutukseen ja tutkimukseen kohdistettavista leikkauksista on kantanut huolta poliittisten vaikuttajien ohella myös esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliitto.

Suomi on kyntänyt vuodesta 2008 asti talouden taantumassa. Kohta vuosikymmenen kestäneillä laihoilla vuosilla on ollut monia heijastuksia kansalaisten arkeen. Kerta toisensa jälkeen ideariihiin on kokoonnuttu pohtimaan, että miten maamme selviää nykyisistä vaikeuksista. Vaikka historiallinen tilanne on nyt kokonaan toinen kuin toisen maailmansodan jälkeisenä jälleenrakennusaikana, jotain näkökulmia voi tarjota tutustuminen siihen, mitkä olivat maamme sodanjälkeisen nousun keskeiset avaimet.

Suomen silloinen pääministeri sittemmin pitkäaikainen presidentti Urho Kekkonen kirjoitti vuonna 1952 sittemmin usein siteeratun teoksen Onko maallamme malttia vaurastua? Urho Kekkosen viesti kuului, että elintason kasvattamiseksi Suomen oli teollistuttava voimakkaasti. Teollistuminen taas vaati investointeja, jotka puolestaan edellyttivät pääomia. Kekkosen näkemyksen mukaan kulutuksestakin oli varaa tinkiä, jotta maa ja sen väestö pidemmällä tähtäimellä alkaisi voida paremmin. Erityisesti Pohjois-Suomeen kannatti investoida, jotta sen luonnonvarat voitaisiin ottaa käyttöön. Tämä ei Kekkosen mukaan ollut mahdollista ilman valtion merkittävää mukana oloa.

Urho Kekkonen kirjoitti teoksensa aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut seitsemän vuotta. 1950-luvun alussa Suomi uskalsi kuitenkin katsoa jo rohkeammin eteenpäin. Karjainen siirtoväestö oli asutettu uudelleen ja viimeinen sotakorvausjuna ylitti itärajan syksyllä 1952. Kesällä 1952 järjestettyjen Helsingin olympialaisten kautta Suomi nostettiin maailmankartalle.  Monista myönteisistä merkeistä huolimatta sen aikaiset johtavat poliitikot näkivät, että tämä ei riittänyt. Oli tehtävä enemmän.  Suomen ulkopoliittinen asema Neuvostoliiton naapurissa oli epävarma ja sisäpolitiikka monien ristiriitojen täyttämä. Halu rakentaa parempaa huomista kuitenkin yhdisti kansakuntaa ideologisista eroista huolimatta.

Korkeakouluverkon vahvistaminen tavoitteeksi

Teollisuuden kehittämisen ohella sodanjälkeisessä Suomessa uskottiin vahvasti koulutuksen ja sivistyksen voimaan. Koulutukseen oltiin valmiita investoimaan, vaikka lopputuloksesta ei ollut uusia yliopistokampuksia rakennettaessa vielä mitään takeita. Maamme yliopistolaitoksen toiminta oli jatkunut 1950-luvun alkuun asti pitkälti noudattaen vuosisataisia tapoja ja traditioita. Yliopistossa opiskeleminen oli harvojen ja valittujen etuoikeus. Se millaisen perheeseen oli syntynyt, vaikutti usein suoraan siihen, kuinka pitkä matka itse kullakin oli ponnistaa opiskelemaan niihin harvoihin korkeampiin opinahjoihin, joita maassa toisen maailmansodan päättyessä oli.

Sodanjälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien tuloon opiskelija-ikään alettiin maassa varautua 1950-luvun alussa. Korkeakoulutuksen määrän ja alueellisen tarjonnan lisäämistä pidettiin keskeisenä tavoitteena maan sodanjälkeisen jälleenrakentamisen ja talouskasvun kiihdyttämisen kannalta.  Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Suomeen perustettiin vuonna 1952 eduskunnan aloitteesta Korkeakoulukomitea, joka antoi suuntaviivat yliopistojen tulevalle kehitykselle. Ensimmäisessä vaiheessa maahan perustettiin uudet korkeakoulut Ouluun ja Jyväskylään vuonna 1958 ja Tampereelle vuonna 1960. Samaan aikaan Helsingin ja Turun asemaa yliopistokeskuksina vahvistettiin.

Reino Oittisen perintö koulumaailmalle

Korkeakoulukomitean asettamisen aikana vuonna 1952 Suomen opetusministerinä toimi SDP:n suurin sivistyspoliittisiin visionääreihin lukeutuva Reino Oittinen.  Hänen käsialaansa oli pitkälti SDP:n 1960- ja 1970-lukujen kulttuuripoliittiset ohjelmat. Kouluhallituksen pääjohtajana ja useiden sodanjälkeisten hallitusten opetusministerinä toimineen Oittisen suurin saavutus oli koulu-uudistus, jonka tuloksena Suomeen syntyi kaikille yhteinen ja ilmainen yhdeksänvuotinen peruskoulu. Uudistus auttoi elämän lähtökohtien osalta Suomen nuorison tasaveroisemmin yhtenäiselle viivalle.

Sodanjälkeisessä monien ristikkäisten intressien ja voimaryhmien maassa Reino Oittinen osoitti kykynsä itsenäisenä ja suvereenina sivistys- ja kulttuuripoliitikkona. Vaikka Oittinen on jäänyt hiustoriaan nimenomaan suomalaisen peruskoulun kehittäjänä, ministerinä toimiessaan hän hoiti yhtälailla paneutuvasti muitakin ministerinsalkkuunsa kuuluvia sektoreita. Suhteissaan opetusministerin vastuualueisiin kuuluneisiin yliopisto- ja korkeakoulumaailmaan sekä luterilaiseen kirkkoon Oittinen veti asialinjaa, vaikka oma poliittinen tausta ja henkilöhistoria olisivat antaneet myös perusteita suhtautua hyvinkin varauksella edellä mainittuihin instituutioihin.

Suomalaisen korkeakoululaitoksen kehittämistarpeen taustalla vaikutti yhteiskuntapolitiikan ohella vuosi vuodelta kasvavat ikäluokat ja ylioppilasmäärät, jotka ajoivat poliitikot etsimään keinoja opiskelupaikkojen lisäämiseksi. Korkeakoulukomitean työn pohjalta eduskunta hyväksyi vuonna 1966 korkeakoululaitoksen kehittämiseen tähtäävän lain, jonka tavoite oli luoda Suomeen vuoteen 1981 mennessä 60 000 uutta opiskelupaikkaa. Opiskelijamäärien nopean kasvun myötä yliopistojen oli lisättävä myös opettajien määrää. Vaikka professuureja lisättiin, suurinta kasvu oli assistentuureissa, jotka Suomen yliopistoissa lähes nelinkertaistuivat 1960-luvun aikana.  Valtiovallan pyrkimykset ohjata tiiviisti tiedepolitiikkaa osaltaan edesauttoivat eurooppalaisten esikuvien mukaisesti 1960-luvun lopulla nähtyä yliopistomaailman politisoitumista.

Usko sivistykseen itseisarvona

Sodanjälkeisessä Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla opetusministerin salkkua kantoivat Suomessa puoluekantaan katsomatta henkilöt, jotka ymmärsivät koulutuksen ja erityisesti korkeakoulutuksen merkityksen kansakunnan tulevaisuudelle. Heistä voidaan mainita SDP:n Reino Oittisen ohella maalaisliiton ja myöhemmin Keskustan Johannes Virolainen ja Kokoomuksen Jussi Saukkonen. Ilman heidän presidentti Urho Kekkosen tuella osoittamaa määrätietoista johtajuutta Suomi ei olisi noussut sodanjälkeisinä vuosikymmenenä sellaisen vahvan koulutusosaamisen asemaan, jollaisena sen edelleen viime vuosien tällä saralla kohdatuista vaikeuksista huolimatta tunnemme.

Suomen koko sodanjälkeisen niin taloudellisen kuin henkisen nousunkin taustalla näyttää olleen pitkälti se, että uskallettiin tehdä riittävän kauaskantoisia suunnitelmia ja investoida tulevaisuuteen silloinkin kuin näiden panostusten kannattavuudesta ei ollut etukäteen tietoa. Keskeistä näyttää myös olleen usko sivistykseen ja koulutukseen itseisarvoina. Uskottiin siihen, että sivistykseen panostaminen muodostuu kansakuntaa kannattelevaksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi.

Suomen nostamiseksi ylös nykyisestä henkisestä ja taloudellisesta lamasta ei ole olemassa nopeita taikatempunomaisia konsteja. Investoinnit koulutukseen ja sivistykseen rakentavat edelleen pääomaa, jolla voimme kulkea kohti valoisampaa tulevaisuutta. Voidaan kysyä 1950-luvun keskeisten poliittisten toimijoiden tavoin, että onko maallamme malttia sivistyä ja vaurastua?

Julkaistu Aikamerkki-julkaisussa 14.1.2016.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Korkeakoulupolitikka, koulutusleikkaukset, Urho Kekkonen, Reino Oittinen, SDP, kokoomus, keskusta

Onko apurahatutkijoille sijaa yliopistoilla?

Sunnuntai 8.3.2015 klo 10:13 - Ville

Suomen yliopistoissa tehtävästä tutkimuksesta merkittävä osa tehdään eri säätiöiden myöntämien apurahojen avulla. Apurahatutkijoiden asemaan tuli vuoden 2009 alusta tärkeä parannus eläketurvan myötä. Korjattavaa kuitenkin on edelleen työttömyysturvan ja terveydenhuollon osalta. Apurahatutkijoiden asema osana tiedeyhteisöä on viime viikkoina herättänyt keskustelua Helsingin yliopistolla apurahatutkijoiden tilavuokrien korostusten johdosta.

Helsingin yliopiston rehtori antoi helmikuun lopulla päätöksen, jossa suositetaan tiedekuntia perimään henkilökohtaisella apurahalla työskenteleviltä tutkijoilta 1600 euroa vuosikorvausta työtiloista. Jos ja kun suositus otetaan täysimääräisesti käyttöön tiedekunnissa, se tuo merkittävän korotuksen apurahatutkijoiden tilavuokriin.   Ainoastaan Suomen Kulttuurirahasto on toistaiseksi ilmoittanut subventoivansa vuokraa, joten muiden kohdalla se jää tutkijoiden itsensä maksettavaksi.  Kohtuullinen tilavuokra on ymmärrettävä, mutta nyt korotukset johtavat siihen, että monella apurahatutkijalla ei ole jatkossa varaa työskennellä yliopistolla. Siitä, että viekö tämän joukon ohjaaminen työskentelemään yksin kotona tai kirjastoissa, suomalaista tieteentekemistä eteenpäin, on aihe, josta olisi hyvä käydä laajempaa keskustelua.

Vuokrankorotus nostaa pintaan laajemman huolen apurahatutkijoiden asemasta. Vaikka apurahatutkijat tekevät identtistä tutkimustyötä palkatun henkilöstön kanssa, heille ei tarjota esimerkiksi työterveydenhuoltoa, vaan ”työterveyshoito” on kaupungin terveysasemilla. Kiireettömän lääkäriajan saaminen Helsingissä kestää nyt lähes pari kuukautta.

Apurahoin tehty tutkimus liitettään yliopiston tutkimuksenarviointeihin ja näin olleen tuo siis yliopistolle tuloja. Suomen yliopistoilla on viime vuodet eletty talouden kanssa haasteellisia aikoja, joten tätä kautta hyvin ymmärtää, että lisätuloja tarvitaan. Toinen kysymys on se, onko hyvin epävarmassa työtilanteessa, välillä töissä ja välillä työttömänä, olevien väitöskirjantekijöiden ja post doc tutkijoiden joukko se kenelle on kohtuullista suunnata uusia maksuja? Tässä suhteessa voi suunnata toivomuksen myös maan seuraavalle hallitukselle yliopistojen perusrahoituksen nostamisesta toiminnan kannalta kestävälle tasolle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsingin yliopisto, apurahatutkija, koulutuspolitikka, korkeakoulupolitikka

Työttömyys on ennen kaikkea henkilökohtainen tragedia

Tiistai 19.8.2014 klo 12:26 - Ville

Nimimerkki Syrjäytynyt kertoi (HS Mielipide 18. 8.) vaikeuksistaan löytää Suomessa töitä korkeakoulutuksestaan huolimatta.

Kirjoittaja ei ole ongelmansa kanssa yksin, vaikka siltä saattaa tuntua. Kesäkuun lopussa työvoimatoimistoihin oli kirjautuneena yli 47 000 työtöntä korkeakoulututkinnon suorittanutta. Vuodessa määrä oli kasvanut yli kuudellatuhannella.

Jos mielipidekirjoittajan tavoin lähettää 500 työhakemusta saamatta useampaan edes vastausta, ihminen ei ole mielestäni silloin vapaaehtoisesti syrjäytynyt. Hän on tehnyt parhaansa ja jäänyt siitä huolimatta vaille työtä. On ymmärrettävää, että meidän työkeskeisessä yhteiskunnassamme yksilö tuntee tällöin itsensä ulkopuoliseksi ja voi masentua.

Työttömyyttä tarkastellaan meillä usein ensisijaisesti sen kansantaloudelle aiheuttaman kuorman kautta, vaikka se on ensi sijassa yksilöiden ja perheiden tragedia.

Työttömyyden henkiseen kuormaan tulisi kiinnittää yhteiskunnassamme paljon enemmän huomiota esimerkiksi työvoimapalveluissa, jotta niin yksilöt kuin koko maamme selviävät nykyisestä vaikeasta taloustilanteesta.

Julkaistu mielipidekirjoituksena Helsingin Sanomissa 19.8.2014.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työttömyys, työllistäyminen, korkeakoulutus,