Miksi Suomi lahjoittaa tutkijakoulutuksen hedelmiä ulkomaille?

Torstai 5.1.2017 klo 20.45 - Ville

Korkeasti koulutettujen työttömyyden lisääntyminen on johtanut Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalaisen mukaan Suomesta ulkomaille tapahtuvaan aivovuotoon.  Yleisradio kertoi tänään, että ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden maastamuutto on muutamassa vuodessa lisääntynyt kolmanneksella. Suomesta aiemminkin lähdetty ulkomaille, mutta uutta on se, että lähtijät eivät palaa, eikä korkeakoulutettuja ulkomaisia osaajia saada houkuteltua Suomeen.

Tämä tutkimusmäärärahojen rajusta leikkauksesta seuraava kehitys johtaa siihen, että 1990- ja 2000-luvun alussa tehdyt merkittävät kansalliset satsaukset tutkijakoulutukseen ja sen kautta Suomen tieteen ja talouden kehittämiseen lahjoitetaan vapaaehtoisesti ulkomaille. Hälytyskellojen oli syytä soida Valtioneuvoston linnassa.

Opetusministeriö asetti vuonna 1990 tavoitteeksi, että koko maassa suoritettavien tohtorintutkintojen määrää nostettaisiin puolitoistakertaiseksi. Tohtorikoulutuksen määrän lisääminen oli strateginen valinta ja sen taustalla oli Suomen sen aikaisen valtiovallan näkemys, että koulutuksen ja tutkimuksen vahvistaminen oli pienelle maalle varmin tie lisätä maan taloudellista menestystä ja sitä kautta koko kansakunnan hyvinvointia.

Tohtorimäärän kasvattamiseksi Suomeen luotiin kansainvälisen mallin mukainen tutkijakoulujärjestelmä, jonka kokoaminen aloitettiin vuoden 1993 lopulla.  Poliittiseksi tavoitteeksi asetettiin myöhemmin 1600 tohtorintutkinnon raja, joka jäi taakse 2010-luvulla: vuonna 2014 tehtiin 1860 tutkinnon ennätys.

Suomessa on siis viimeisen parin vuosikymmen aikana investoitu valtava määrä yhteiskunnan resursseja tutkijakoulutukseen, jonka varsinaiset hedelmät annetaan nyt maan hallituksen toimilla valua ulkomaille. Miksi? Koulutus- ja tutkimusmäärärahojen leikkaukset ovat hyvin lyhytnäköistä politiikkaa, joka vaarantaa kansakuntamme myönteisen tulevaisuuden.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aivovienti ja aivotuonti, Helsingin yliopisto, Juha Sipilän hallitus, Korkeakoulupolitiikka, Tohtoritutkinnot

Suomella ei ole varaa hukata korkeasti koulutettujen osaamista

Torstai 25.2.2016 klo 9.42 - Ville

Suomessa on viimeajat keskusteltu tohtorityöttömyydestä ja laajemmin koulutuksen merkityksestä. Maan hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset ajavat lähivuosina tiedemaailman ahtaalle. Helsingin Sanomat kertoi (HS 21.2 URA) tohtoroiden aktiivisuudesta hakea töitä yliopistomaailman ulkopuolelta. Tätä liikehdintää on tervehdittävä iloilla, vaikka se on merkki myös yliopistojen yhä pahevasta ahdingosta. 

Nykyisten suurten tohtorikoulutusmäärien taustalla on 1980-luvun lopun käsitys, että tutkijoista tulee Suomessa pula, kun yliopistoissa 1960- ja 1970-luvuilla aloittaneet professorit jäävät eläkkeelle. Tohtorikoulutuksen tehostamiseksi 1990-luvun puolivälisissä perustettiin tutkijakoulujärjestelmä. Pula koulutetuista tutkijoista jäi kuitenkin tulematta. Jälkiviisaudella voidaan todeta, että tässä vaiheessa olisi ollut syytä kiinnittää vielä enemmän huomioita tieteen kansainvälistymiseen ja sen pohtimiseen, että miten tohtorikoulutettavat työllistyvät korkeakoulujen ulkopuolelle.

1990-luvun puolen välin jälkeen myös uskottiin siihen, että koulutuksen panostamalla Suomi nousee taantumasta. Investoinneilla tutkimukseen ja koulutukseen oli merkitystä siihen, että Suomi selvisi 1990-luvun lamasta. Kaikilta osin koulutukseen tehtyjä investointeja ei ole kuitenkaan osattu meillä esimerkiksi liike-elämän puolella täysimääräisesti hyödyntää.

Suomella ei yksinkertaisesti ole varaa hukata koulutukseen monen vuosikymmen aikana tehtyjä suuria investointeja. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan nyt maan johtoa myöten asennemuutosta suhteessa koulutuksen arvostamiseen. Suomen nostamiseksi ylös henkisestä ja taloudellisesta taantumasta ei ole taikatempun kaltaisia konsteja, vaikka niitä jatkuvasti etsitään. Vain pitkäjänteiset investoinnit koulutukseen, tutkimukseen ja sivistykseen rakentavat pääomaa, jolla pääsemme kohti valoisampaa tulevaisuutta.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: korkeakoulutus, tohtorikoulutus, työttömyys

Tohtorin työnäkymät pitkäaikaistyöttömän ja huippututkijan välillä

Perjantai 20.2.2015 klo 16.06 - Ville

Tohtorien työllisyys nousi jälleen viime syksynä hetkeksi vilkkaan keskustelun kohteeksi. Debatti on hyväksi, silloin, kun sitä seuraa ongelmiin tarttuminen ja asioiden eteenpäin vieminen. Tehtävää riittää, sillä viime viikolla tulleiden tilastojen mukaan yliopistojemme tohtorituotannossa tehtiin vuonna 2014 uusi ennätys, peräti 1 860 uutta tutkintoa. Mitalin toinen puoli on tohtorityöttömyyden ennätys: 886 työtöntä tohtoria.   

Tilastot eivät anna työllisyydestä koko kuvaa, sillä lukematon määrä tohtoreita samoin kuin tietenkin muutakin pätevää työvoimaa, on lyhytaikaisissa pätkätöissä ilman tietoa, että mistä leipä taas seuraavana keväänä löytyisi. Työttömyys ja työelämän sirpaloituminen ammattiin ja koulutukseen katsomatta on yksi tämän ajan suurimpia haasteita sekä yksilöiden että koko yhteiskunnan kannalta. Perustellusti voidaan kysyä, että mikä määrä talouselämän viisaiden peräänkuuluttamaa parempaa tuottavuutta katoaa tähän jatkuvaan työnetsimisen kierteeseen?  
Itselläni on takana kohta viidentoista vuoden ura akateemisena pätkätyötutkijana Helsingin yliopistolla ja välistä sen ulkopuolelta vauhtia hakien. Näitä pätkiä ja pari työttömyysjaksoakin mahtuu noihin vuosiin niin monta, että olen jo ajat sitten pudonnut laskuista. Se, että historian tutkiminen itsessään on ollut niin mielenkiintoista, on antanut motivaation toistaiseksi jatkaa aina uusien pätkien etsimistä.  
Työelämän sirpaleisuuden kanssa elävä voi nykyisin saada voimaa siitä, ettei ole haasteidensa kanssa yksin. Tieteentekijöiden Liiton puheenjohtajana tämän vuoden alusta aloittanut akatemiatutkija Petri Koikkalainen valotti tämän vuoden ensimmäisessä Acatimii -lehdessä monien tiedemaailmassa mukana olevan arjen realismia 2010-luvun Suomessa. Koikkalainen totesi haastelelussa hyvin, että ”kilpailu on aina kuulunut tieteen tekemiseen, ja akateemisen urapolun rakenne on perinteisesti ollut pyramidin mallinen, mutta nyt ollaan jo lähellä äärirajoja.” Satunnaisten tekijöiden vaikutus tiedemaailmassa menestymiseen alkaa olla niin suuri, että Koikkalaisen mukaan moni pohtii sitä, ovatko tiedeuralle pyrkimisen mahdolliset saavutukset ja jatkuva epävarmuus enää missä järkevässä suhteessa toisiinsa. Koikkalainen osui harvinaisen oikeaan myös arvioidessaan, että ”yliopistotaustainen ihminen voi suunnilleen samoilla meriiteillä olla nykyään yhtä hyvin kansainvälistä uraa tekevä tutkija kuin pitkäaikaistyötön.”  

Tohtorien ja laajemmin korkeakoulututkinnon omaavien työllistymiseen liittyvät erityisongelmat näyttävät olevan nyt aiempaa paremmin yleisessä tietoisuudessa. On selvää, että koulutettujen tohtorien määrät eräillä aloilla ovat yksinkertaisesti liian korkeita ainakin siinä tilanteessa, että heidän osaamispotentiaali ei yliopistomaailman ulkopuolella riittävästi ymmärretä hyödyntää. Yliopistojen ongelma on edelleen se, että niiden rahoitusmalli palkitsee yhä liiaksi määrästä, kun pitäisi kiinnittää huomiota enemmän tutkimuksen laatuun.  Tämän vuoden alusta on astunut voimaan hieman korjattu rahoitusmalli, jonka voi toivoa korjaavaan tilannetta edes joltain osin. Järeämpikin toimia tarvitaan.   Akateemiseen työttömyyteen liittyvät ongelmat ovat jo sitä luokkaa, että seuraavan maan hallituksen ohjelmasta toivottavasti löytyy asiaan ennakkoluuttomasti tarttuvia uusia toimia.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: akateeminen työttömyys, tohtori, Helsingin yliopisto, Tieteentekijöiden Liitto

Apurahansaajien työttömyysturvan ongelmat on aika ratkaista

Torstai 6.11.2014 klo 13.52 - Ville

Tohtorien ja muiden korkeasti koulutettujen työttömyys on Tieteentekijöiden liiton aloitteellisuudesta noussut tänä syksynä julkiseen keskusteluun. Tämä on myönteinen asia, jos se johtaa konkreettisiin toimiin tilanteen korjaamiseksi. Työttömiä tohtoreita on jo lähes tuhat.

Itselläni on aiheesta myös omakohtaista kokemusta. Väittelin tohtoriksi Kekkosen ja kirkon suhteista keväällä 2007 ja olen ollut tämän jälkeen kaksi muutaman kuukauden jaksoa työttömänä. Viimeinen ”läheltä piti” kohtaaminen työttömyyden kanssa sattui tänä syksynä: olin juuri tyhjentänyt huoneeni yliopistolla, kun sain ensimmäisenä työttömyyspäivänä tiedon jatkorahoituksesta. Olen myös kokenut sen, että tutkijakoulutuksella ei ole kovin yksinkertaista hakea töitä yliopistomaailman ulkopuolelta, koska monet työnantajat pitävät tohtoreita ylikoulutettuna. Tämä on asia johon ennakkoluuloja vähentävän julkisen keskustelun ohella voidaan vaikuttaa esimerkiksi lisäämällä työelämävalmiuksia tukevia osia yliopistojen tohtoriohjelmiin.

Suuri osa sekä väitöskirja- että post doc -tutkimuksesta tehdään apurahoilla. Vuoden 2009 alusta voimaan astunut lakisääteinen eläketurva oli merkittävä parannus tämän ryhmän asemaan. Samassa yhteydessä pohdittiin myös apurahansaajien työttömyysturvaa, mutta sen ongelmat jäivät ratkaisematta.

Apurahaa ei katsota työksi, eikä se kerrytä ansiosidonnaisen päivärahan ehtona olevaa työhistoriaa. Jos työhistoriaa ei aikaisemmiltakaan vuosilta löydy, apurahatutkija tippuu työttömäksi jäätyään suoraan Kelan työmarkkinatuelle. Ongelmaan ei ole yksinkertaista ratkaisua, sillä apurahaa ei useimmissa tapauksissa lueta verotettavaksi tuloksi, eikä siitä makseta työttömyysvakuutusmaksua.

Yksi mahdollinen ratkaisu ongelmaan olisi, että apurahan saajille olisi tarjoilla vapaaehtoinen työttömyysvakuutus esimerkiksi ammatinharjoittajien tai yrittäjien työttömyyskassan kautta. Korkeakoulutettujen työttömyyteen liittyvien perusongelmien ratkaisemisessa on aika edetä sanoista tekoihin ja on tärkeätä, että työttömyysturvan aukot nyt selvitetään ja ratkaistaan.

Mielipidekirjoitus Acatiimi -lehdessä 8/14.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: apuraha, työttömyys, tohtori, akateeminen, Acatiimi

Akateemisen työttömyyden voittamiseksi tarvitaan uusia keinoja

Lauantai 4.10.2014 klo 13.49 - Ville

Työ- ja elinkeinoministeriön viimeisimmän tilaston mukaan Suomessa on noin 320 000 työtöntä työnhakijaa, lähes 30 000 enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Työttömyys on ammattiin ja koulutukseen katsomatta vaikea asia kenelle tahansa työpaikan puutteesta kärsivälle. Toisin kuin menneinä vuosina, pitkäkään koulutus, ei edes tohtorin tutkinto, nykyään takaa työtä. Kyse on laajasta erityistoimia vaativasta ilmiöstä, sillä korkeakoulututkinnon omaavien työttömyys on tällä hetkellä 50 000 luokkaa. 

Tieteentekijöiden liitto nosti tällä viikolla esille huolen lähes tuhanteen kohonneen tohtorityöttömyydestä. Tästä asiasta itselläkin on omakohtaista kokemusta kahden muutaman kuukauden työttömyysjakson ajan.   Tutkijakoulutettujen tilanne on tärkeä nostaa esille, sillä monet heistä ovat jääneet työttömäksi apurahalta, eikä heillä ole kunnollista työttömyysturvaa. Apuraha ei kerrytä ansiosidonnaisen päivärahan saamisen ehdoksi luettavaa työssäoloehtoa. Jos apurahakautta edeltävältä ajalta ei ole riittävän lähellä palkkatyöjaksoa, niin työtön tutkija siirtyy suoraan työmarkkinatuelle. Tämä on ongelma, joka tulisi pyrkiä korjaamaan esimerkiksi vapaaehtoisen työttömyysvakuutusmaksun kautta.
Työttömäksi jääminen on aina iso henkinen taakka, joka vie toimeentulohuolien ohella monet pohtimaan myös uravalintaa. Uuden työn haussa koulutus voi kääntyä myös dismeriitiksi. Usein kuulee, että tohtorin ja jopa maisterin paperilla töitä hakeva kohtaa työnhaun yhteydessä ylikoulutukseen liittyviä ennakkoluuloja. Se, että henkilö on itse hakenut kyseiseen työpaikkaan ja on valmis tehtävään innolla tarttumaan, ei aina riitä. 
Koulutuksen merkityksestä on tätä taustaa vasten syytä käydä julkista keskustelua ja samalla pohtia, miten oppilaitokset voisivat paremmin valmentaa valmistuvia työelämän haasteisiin. Korkeakoulujen lienee tarve lisätä koulutusohjelmiinsa harjoittelujaksoja ja työelämävalmiuksia tukevia osia.  Niiden tulisi myös edelleen kehittää rekrytointipalveluja ja yritysyhteistyötä. Työttömyys, ja sen sisällä akateeminen työttömyys omine erityispiirteinen, vaatii koko yhteiskunnan erityistoimia, jotta tilanne ei entisestään pahene, vaan pikemminkin korjaantuu.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työttömyys, akateeminen, tohtorintutkinto, työllisyys, Tieteentekijöiden liitto

Tohtorien koulutusmäärien tulisi vastata työmarkkinoiden tarvetta

Torstai 6.3.2014 klo 9.39 - Ville

Acatiimin tämän vuoden ensimmäisessä numerossa oli useita ansiokkaita kirjoituksia, jossa käsiteltiin tohtorien työllistymiseen maassamme liittyviä merkittäviä ongelmia. On todella hyvä, että näistä karikoista avoimesti keskustellaan, sillä yksilötasolla työllistymisen kanssa kipuilevien lukemattomien tohtoriopiskelijoiden ja väitelleiden tohtorien näkökulmasta tilanne on vaikea.

Viime vuonna Suomen yliopistojen tohtoritutkintojen määrässä saavutettiin 1724 tutkinnon myötä kaikkien aikojen ennätys. Saman vuoden lopulla rikottiin 1245 myötä myös työttömien tutkijakoulutuksen omaavien — useimmissa tapauksissa juuri tohtoritutkinnon omaavien — ennätys. Työttömien tohtorien määrä oli vuodessa kasvanut lähemmäs kolmella sadalla. Kokonaan ilman työtä olevien lisäksi tilastoimaton määrä tohtoritutkinnon omaavia sinnittelee tällä hetkellä eteenpäin muutamien kuukausien työpätkillä jääden aina välillä työttömäksi. Tässä asetelmassa jatkuvat toimeentulohuolet näyttelevät pääosaa, eikä työuran sen enempää kuin henkilökohtaisen elämän yhtään pitkäjänteisemmälle suunnitellulle ole juuri mahdollisuuksia.

vaikutUseilla aloilla jatkokoulutuksen päässä siintävät uranäkymät ovat tällä hetkellä niin epävarmat, että urapohdintoja tekevien nuorten aikuisten kannattaa kahteen kertaan miettiä, että onko tohtorintutkinnon tavoitteleminen järkevä vaihtoehto. Yhteiskunnan resurssien näkökulmasta olisi aika perusteellisesti arvioida, että missä määrin kullakin alalla on todellista tarvetta uusille tohtoreille ja määritellä tämän pohjalta tohtorikoulutukseen otettavien määrät. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti myös sitä, että yliopistojen rahoituksessa tohtoritutkintojen määrälle ei tulisi antaa suurta merkitystä, vaan arvioinnissa tulisi keskittyä tutkimuksen laatuun ja tavuuteen.

Tohtorikoulutuksen puolella fokus tulisi siirtää valmistumisen jälkeistä yliopiston ulkopuolista työllistymistä tukevien valmiuksien kehittämiseen. Työelämätaitojen opettelemiselle ja yhteistyölle tohtoreita mahdollisesti palkkaavien yritysten ja yhteisöjen kanssa tulisi antaa tohtorikoulutuksessa nykyistä huomattavasti suurempi painoarvo, koska vain murto-osalle väitelleistä löytyy töitä yliopistoilta. Yliopistojen rekrytointipalveluiden tulisi myös ottaa huomattavasti aktiivisempi rooli kouluttamisiensa tohtorien taitojen markkinoimisessa työelämän suuntaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Työ, työttömyys, yliopisto, tohtorikoulutus