Edustiko kenraalin puhe Venäjän johdon kantaa?Perjantai 8.6.2012 klo 12.59 - Ville Venäjän korkeimman sotilasviranomaisen armeijankenraali Nikolai Makarovin Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 7.6.2012 |
Paluu välittämisen kulttuuriinSunnuntai 3.6.2012 klo 17.04 - Ville Hyvinkäällä viikko sitten lauantaina tapahtunut kahden ihmisen kuolemaan ja usean loukkaantumiseen johtanut ampuminen veti sanottamaksi. Epäuskoiseksi. Päällimmäisenä monella lienee ollut ajatus, miten taas? Onko mitään tehtävissä, että tämä Vantaan Myyrmannista 2002 alkanut nuorten miesten tekemien joukkosurmien kierre loppuisi. Hyvinkään tapahtumia seurasi jälleen sama Jokelasta, Kauhajoelta, Sellosta ja niin edelleen tuttu kaava. Poliisi tiedotti, media kiiruhti paikalle, kirkko ja SPR lohduttivat, ja poliitikot pohtivat mitä pitäisi tehdä, että tämä olisi nyt se viimeinen joukkosurma. Aselakeja vaadittiin tiukennettavaksi. Varmasti niihin on tarvetta esimerkiksi aseiden säilytyksen ja uusien lupien myöntöperusteiden osalta, ehkä myös muuten, mutta lait ei yksin tilannetta korjaa. Yhteiskuntaamme on vuosien myötä kertynyt niin paljon sekä luvallisia (1.6 miljoonaa) että tuntematon suuri määrä luvattomia aseita, että tätä tietä kulkien ei nopeita parannuksia tule. Mielenterveyspalveluiden ja erityisesti olemassa olevien palveluiden saatavuuden osalta meilä on parannettavaa. Eilen ilmestyi Helsingin Sanomissa nimimerkin takaa kirjoittaneen isän (HS 2.6.12 Mielenterveyspalveluja tarvinnut nuori jäi ilman apua) kertomus siitä, kuinka hänen masennuksesta kärsivää poikaansa oli pompotettu luukulta luukulle tämän etsiessä apua. Tapaus ei ole varmasti ainutkertainen ja on selvää, ettei näin voi yksinkertaisesti olla. Ensimmäinen yhteydenotto pitää johtaa hoitokontaktin syntymiseen ja vastuun sen jatkumisesta on siirryttävä tämän jälkeen potilaalta hoitavalle taholle. Terveydenhuollon resursseja on lisättävä ja hoitoon pääsyn käytäntöjä selkeytettävä, mutta tämänkään ei yksin riitä. Työministeri Lauri Ihalainen (sd.) tavoitti mielestäni eduskunnan kyselytunnilla tällä viikolla oleellisen korostaessaan rakkauden ja välittämisen merkitystä nuorten hyvinvoinnin edistämisessä ja syrjäytymisen ehkäisemisessä. Toinen asiantuntija, jota on Ihalaisen ohella syytä pysähtyä kuuntelemaan suurella tarkkaavaisuudella, on Jokelan koulukeskuksen nykyinen rehtori Elina Kortekallio. Kortekallio arvioi tänään ilmestyneessä Helsingin Sanomissa (HS 3.6.2012 Kaksi osumaa), että aselakeja suurempi ongelma on yksilökeskeisyyden lisääntyminen. "Jokainen ajaa keinolla millä hyvänsä omaa etuaan välittämättä siitä, loukkaako muita", Kortekallio, jonka edeltäjä surmattiin Jokelan kouluammuskelussa 2007, toteaa lehdessä. Kilpailuyhteiskunnassa häviäjille ei löydy paikkaa hän arvioi. Jos huomiota ei saa elämässä, sitä haetaan kuoleman avulla. Kortekallio kehottaa meitä katsomaan muidenkin kuin omien kavereidemme perään. Se, että yksilökeskeisyyden korostuminen on johtanut moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin, josta nämä kaikin tavoin tuomittavat väkivallanteot ovat vain jäävuoren huippu, ei pitäisi olla kovin suuri yllätys viime vuosikymmenten kehitystä seuranneelle. On meistä kaikista kiinni onko tilanne käännettävissä. Löytyykö mielenterveyspalveluihin lisää resursseja, onko hoitoon jatkossa helpompi päästä ja onko välittämisen kulttuuri palautettavissa? On uskottava, että on, koska se on ainut vaihtoehto turvata maamme myönteinen kehitys tulevaisuudessa. |
Kirkko, valtio ja SDPMaanantai 28.5.2012 klo 22.26 - Ville SDP:n 43. puoluekokous pidettiin viikonloppuna Helsingissä.Olin toista kertaa mukana kokousedustajana. Edustajalle kokous oli intensiivisiä päiviä monine kiintoisine puheineen, käytäväkeskusteluineen ja henkilövalintoineen. Kokonaisuutena vaikuttaa, että SDP on menossa hyvässä vedossa kohti kuntavaaleja. Yleisvaikutelma kokouksesta olin hyvin innostunut ja positiivinen. Puheenjohtajaa lukuun ottamatta kokous toi tullessaan merkittäviä muutoksia SDP:n johtopaikoille. Uuden johdon avulla SDP:n politiikkaan saadaan takuulla lisää uutta Yleensä uusiin tehtäviin valitut henkilöt saavat kokoukseen päättymiseen saakka mahdollisuuden totutella uusiin tehtäviinsä. Nyt erityisesti uusi puoluesihteeri Reijo Paananen joutui tosi toimiin heti kokouksen viimeisenä päivänä. Kokoukselle tehtyjen aloitteiden käsittely jatkui, vaikka lauantai-ilta oli jo pitkällä ja kokoussali vähitellen tyhjeni, kun edustajat joutuivat lähtemään esimerkiksi asemalle tai lentokentälle. Liput oli varattu alkuperäisen kokousaikataulun mukaan, joka ei pitänyt. Vaikka kirkon ja valtion suhteiden nykytilaa voidaan toistaiseksi vielä varsin korkeiden |
Helsinkiin tarvitaan lisää kaupungin vuokra-asuntojaSunnuntai 13.5.2012 klo 16.40 Yksityisten vuokra-asuntojen vuokrat ovat nykyään Helsingissä ja koko pääkaupunkiseudulla sillä tasolla, että yhä harvemman tulot riittävät niiden maksuun. Yhä useampi kääntyy tässä tilanteessa kaupungin puoleen. Vaikka Helsingin kaupunki on Suomen suurin yksittäinen vuokranantaja, sillä on 44 000 asuntoa, yhä useampi jää täällä ikuiseen asuntojonoon. Viikko sitten ilmestyneen Helsingin Sanomien (HS 5.5.12) mukaan jonottajia on nyt yli 22 000. Pienituloisten tilannetta on vaikeuttanut se, että ns. yleishyödylliset tahot, kuten VVO on nostanut vuokriensa tason lähemmäs yksityisiä markkinoita. Näin siitä huolimatta, että VVO:n talot on siinä missä kaupunginkin rakennettu valtion tuella. Tästä huolimatta keskineliövuokra on kolmanneksen kaupunkia korkeampi (13.77), mikä on omiaan lisäämään hakupainetta kaupungin suutaan. Matkaa yksityisen sektorin keskitasoon VVO:n vuokrissa on enää muutama euro, joten voidaan kysyä miten valtion tuen ehtona ollut yleishyödyllisyys tässä toteutuu? Tätä taustaa vasten on myönteistä, että asuntoministeri Krista Kiuru (sd.) on tänä keväänä tarttunut valtion tuella rakennettujen asuntojen korkeisiin vuokriin ja luvannut niistä perusteellisen selvityksen. Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tilanne on Helsingissä jo nykyisellään kriittinen ja uhkaa entisestään vaikeutua tulevaisuudessa, koska 600 000 helsinkiläisen rajapyykki ylitetään todennäköisesti tänä vuonna. Viime vuoden lopussa asukkaita oli noin 595 500 ja Helsinkiin muuttaa keskimäärin 6000 uutta asukasta vuodesta. Helsinki on maan pääkaupunki sekä merkittävä työ- ja opiskelupaikka, joka tarvitsee kehittyäkseen uusia asukkaita. Asuntopula voi ennen pitkää johtaa työvoimapulaan, monista muista ongelmista puhumattakaan. Esimerkiksi opiskelija-asuntojen niukka saatavuus aiheuttaa jo nyt joka syksynä ongelmia ja vaikeuttaa monen nuoren mahdollisuuksia aloittaa joustavasti opintonsa kaupungin oppilaitoksissa. Vaikeudet saada asuntoa, eivät ole omiaan lyhentämään tavoitteiden mukaan opiskelu-aikoja. Kohtuuhintaisen vuokra-asumisen vaikeutumisesta saattaa tulla tulevaisuudessa este kaupungin kehittymiselle ja siksi vuokra-asuntopulaan on Helsingissä tartuttava kaikella vakavuudella. Helppoja ratkaisuja ei ole, mutta kaupungin vuokra-asunto tuotannon merkittävä lisääminen olisi askel oikeaan suuntaan. Tänä vuonna uusia kaupungin vuokra-asuntoja valmistuu Helsinkiin noin kolme sataa ja ensi vuonna hieman yli 500. Vaikka ylöspäin ollaan matkalla, varaa lisätä yhä on. Tärkeätä on myös uusien vuokra-asuntojen sijoittaminen tasaisesti eripuolille kaupunkia sekä se, että kaupungin kohteiden asukasviihtyvyydestä ja asumisturvallisuudesta huolehditaan aivan siinä missä muissakin kohteissa. |
Onko Meri-Rastilan rannan rakentamiselle vaihtoehtoa?Sunnuntai 29.4.2012 klo 13.19 - Ville Helsingin Vuosaaressa sijaitsevan Meri-Rastilan osayleiskaava on tällä hetkellä pöydällä Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Tämän viikon kokouksessa lautakunnalle esitettiin kaava, jossa Meri-Rastilaan suunnitteilla olevaa uutta asuinaluetta oli edelliseen ehdotukseen verrattuna jonkin verran tiivistetty metsän säästämiseksi. Nyt Meri-Rastilan ja Vartiokylänlahden väliselle metsäalueelle suunniteltu asuinalue oli pinta-alaltaan kolmanneksen pienempi kuin aiemmassa luonnoksessa. Rakennettavan alueen pinta-alan pienentäminen oli askel parempaan suuntaan, vaikka ilmaan jää edelleen sama peruskysymys siitä rakennetaanko kyseinen ranta-metsäalue vai ei ja mikä paino-arvo kaavoituksessa annetaan alueen asukkaiden mielipiteelle. Virkistysalueelle kaavailtu rakentaminen on herättänyt runsaasti vastustusta ja Meri-Rastilassa on vuosien ajan toiminut aktiivisesti pro-Meri-Rastila liike rannansuojelun puolesta. Vuosaaren demarien taholta useaan kertaan esille tuotu kanta on ollut, että ranta-alue tulisi rauhoittaa lisärakentamiselta. Tämä merellinen alue on laajassa virkistyskäytössä ja siksi tarpeen yhä kasvavan Vuosaaren asukasmäärän käyttöön. Modernissa hektisessä yhteiskunnassa ihmiset tarvitset lähelle kotiaan luotosaarekkeita, joissa voi käydä ulkoilemassa lenkkeilyn, kävelyn, pyöräilyn ym. muodossa. Asiassa on useita seikkoja, jotka vaatisivat vielä tarkempaa pohdintaa. Merkittävä lisärakentaminen Meri-Rastilaan vaatisi Vuosaaren terveyspalveluiden ja joukkoliikennekapasiteetin huomattavaa tehostamista. Onko tähän todellista valmiutta? Meri-Rastilan oma – tuolloin uusi ja huippumoderni – terveysasema lakkautettiin vuonna 2005 ja palvelut keskitettiin Vuosaaren kauppakeskus Columbuksen lähellä sijaitsevaan palvelukeskukseen. Asukkailta tullut palaute kertoo, että jo nykyisellään resurssit siellä ovat riittämättömät ja aikoja on vaikea saada kohtuullisessa odotusajassa. Jos alueelle rakennetaan lisää, tulisi saada varmuus siitä, että Vuosaaren terveydenhoito kapasiteettia lisätään. Jos jotain on Meri-Rastilaan rakennettava, niin näkisin suotavana, että alueen asukkaiden aloitteesta teetetty Our City vaihto-ehtokaava otettaisiin vielä kertaalleen vakavasti tarkasteltvaksi vaihtoehdoksi. Our City-kaavassa tavoite on nykyisen asuinalueen tiivistäminen. Alueen keskellä oleviin puistoihin tulisi lisää rakentamista, mutta arvokas ranta-alue säilyisi. Tarkennusta vaativia seikkoja tässä suunnitelmassa on, mutta harkinnalle ja päätöksille tarvittaisiin nyt lisää aikaa, joka loppuu, jos lautakunta nyt päätyy rantametsän rakentamisen kannalle. |
Vastuullisuus on hyvä valttikortti kuntavaaleissaPerjantai 13.4.2012 klo 8.47 - Ville
|
Oikeudenmukaisuuden vaatimus lisääntyy työelämässäTorstai 15.3.2012 klo 10.40 - Ville Työelämän ongelmat ovat tänä keväänä nousseet pintaan pitkälti kahden erillisen teeman kautta. Julkisuudessa on keskusteltu Auto- ja kuljetusalan työntekijän liiton piirissä tapahtuneesta epäillystä työpaikkakiusaamisesta ja toisaalla käyttäen esimerkkinä kansallista - pääosin valtio - omisteista - lentoyhtiötämme liike-elämän johdon erilaisista kannustin ja optiojärjestelyistä. Ajatus, että samaan aikaan, kun henkilöstöä on vaadittu osallistumaan säästöihin pienelle joukolle tärkeänä pidettyjä henkilöitä on nähty tarpeelliseksi maksaa kannustin palkkioita, jotta he pysyisivät talossa vaikean vaiheen yli, on ollut vastoin monen oikeustajua ja herättänyt laajan keskustelun. Edellä kuvatut uutiset vaikuttavat erikoisilta sitä taustaa vasten, että kuluneen kevään aikana maassa on käyty myös aktiivista keskustelua tarpeesta korottaa eläkeikää. Siitä nostetaanko ikää vai jatketaanko nykyisellä joustavan eläkkeelle siirtymisen mallilla olisi syytä kääntää huomio työelämän tilaan ja ihmisten työssä jaksamiseen. Jos nykyinen meno jatkuu, yhä harvempi jaksaa töissä lähellekään nykyistä eläkeikää. Suomalaisilla on perinteisesti ollut vahva näkemys työn merkityksestä elämän keskeisenä osana. Monet ihmiset ovat valmiita sitoutumaan työhönsä ja tekemään sen mahdollisimman hyvin. Useat ovat valmiit joustamaan myös vapaa-ajastaan oman työpaikan menestyksen hyväksi. Vastapainoksi he odottavat työnantajapuolelta oikeudenmukaista kohtelua, palkkaa jolla tulee kohtuullisesti toimeen ja varmuutta työn jatkumisesta. Monet merkit yhteiskunnassamme kertovat nyt, että edellä mainitut kriteerit täyttyvät yhä harvemmalla työpaikalla. Julkisuuteen nousseiden työelämän ongelmien ja epäoikeudenmukaisina koettujen toimintatapojen herättämä suuri huomio todennäköisesti kertoo siitä, että niiden kautta samaistutaan laajempaan ilmiöön. Pätkätöiden, irtisanomisten, työttömyyden ja toiselta puolin kiusaamisen, ahneuden ja oman eduntavoittelun kulttuuri on mennyt niin pitkälle, että vastareaktio on väistämätön. Nyt muidenkin kuin oikeusoppineiden olisi tarpeen alkaa käydä nykyistä aktiivisempaa keskustelua työelämän ja samalla koko yhteiskunnan tilasta ja arvopohjasta. Se onko joku toimintapa tarkkaan ottaen lain mukaan sallittu vai ei välttämättä ei ole ainut kriteeri sen oikeudenmukaisuudelle. Tässä voisi katsoa niin yhteiskuntafilosofien, uskontokuntien, puolueiden, kansalaisjärjestöjen ym. puoleen. Onko solidaarisuudella ja lähimmäisen rakkaudella yhteiskunnassamme enää riittävää sijaa vain onko ”kaikki minulle nyt heti” ajattelu se minkä varaan asiat täällä yhä enenevässä määrin rakentuu? |
Puheenjohtajapäivien ajatuksiaPerjantai 2.3.2012 klo 11.22 - Ville Osallistuin viime viikonloppuna toista kertaa puolueosastoni Vuosaaren demarien puheenjohtajana Vantaalla järjestetyille kaksipäiväisille SDP:n puheenjohtajapäiville, jotka kokosivat Rantasipi Airportiin osastojen puheenjohtajia eripuolilta maata. Tapahtumasta jäi minulle innostunut vaikutelma ja jälkikeskusteluiden sekä Facebook kommenttien pohjalta en ollut ainut joka palasi kotiin virkistyneenä ja uusia ideoita täynnä. SDP:n kannatus ei ole ollut viime vuosina paras mahdollinen ja monien muiden ohella olen paljon pohtinut, että mistä tämä johtuu ja mitä asialle olisi tehtävissä. Miten SDP voisi nousta jälleen suurimmaksi puolueeksi? Eduskuntavaaleissa saavutettiin kovalla vaalityöllä torjuntavoitto ja toiseksi suuremman puolueen asema. Viimeaikoina kannatus on gallupeissa ollut kuudentoista prosentin luokkaa. Hallitusvastuun ohella syynä tähän on varmasti alavireiset presidentinvaalit. Gallupit eivät äänestä, mutta jotain suuntaa ne antavat ja vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin. Tällä viikolla Demokraatti -nimen ottanut ex-Uutispäivä Demarin toimittaja kysyi minulta ja muutamilta muilta puheenjohtajapäivien aluksi kommenttia, että miten SDP:n kannatus saadaan nousuun. Painotin vastauksessani kentän ja puolueen johdon vielä nykyistä tiiviimpää ja yhteistyötä. Kaikkien SDP:ssä toimivien tulee tuntea, että teemme työtä samojen päämäärien eteen hyvässä keskusteluyhteydessä toisiimme. Tämä on pohja sille, että kenttätoimintaan saadaan lisää aktiiveja. Nykyaikana ihmiset pohtivat tarkoin ajankäyttöään ja lähtevät mukaan sellaiseen vapaa-ajan toimintaan, jonka kautta he kokevat voivansa vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin. Vantaan päivät oli hyvä esimerkki siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menossa. SDP uudistuu koko ajan ja valmiudet vastata viimeisen noin kymmenen vuoden aikana muuttuneen toimintaympäristön haasteisiin kehittyvät jatkuvasti. Kuntavaaliteemoja ja vaalityökaluja pohdittiin Vantaalla yhteisissä työpajoissa joiden tuloksia jaettiin sunnuntaiaamuna konferenssikeskuksen suuressa salissa. Optimismi, yhdessä tekeminen, harkittu ehdokasasettelu ja ajoissa liikkeellä oleminen korostuivat ryhmien aikaansaannoksissa selkeiden vaaliteemojen ohella. Hokkus pokkus ratkaisua kannatuksen nostamiseen ei ole. Ensi kesän puoluekokouksessa tehtävänsä jättävä nykyinen puoluesihteeri Mikael Jungner korosti puheenvuorossaan sitä, että SDP:n kannatus saadaan nousuun vain pitkäjänteisellä kenttätyöllä. Mikään yksi puoluejohdon puheenvuoro tai vastaava ei voi asiaa ratkaisevasti muuttaa. Vastuu on meillä kaikilla eripuolilla maata. Tämän vastuun kantamiseen ja tehokkaan kunnallisvaalityön tekemiseen antavat hyviä uusia välineitä Vantaalla ennakkoesitellyt puolueen uudet kotisivut, jotka ovat nyt kaikkien katsottavista. Niiltä voi mm. ladata vaalitöissä avuksi olevaa materiaalia. Uusia kotisivuja katsellessa tuli oikeasti sellainen olo, että tästä on konkreettista apua puolue-osaston toiminnassa. Se on paljon sanottu nykyisenä nettiyltäkylläisyyden aikana. Sen pohdinta, miten SDP voisi nousta jälleen suurimaksi puolueeksi, ja mikä on sosialidemokratian ydinsanoma tälle ajalle, varmasti vielä jatkuu. Puheenjohtajapäivien annilla on kuitenkin hyvä edetä kohti kesän puoluekokousta ja kuntavaaleja ja muistaa, että kansanliikkeenä SDP:n menestys on kiinni kaikista sen aktiiveista. |
Muutoksen ja epävarmuuden vuosi 2011Lauantai 31.12.2011 klo 14.51 Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen vuoden 2011 poliittisista tapahtumista meillä ja muualla? Arabikevät, Japanin tsunami, kevään eduskuntavaalit, Norjan joukkosurmat ja Eurokriisi. Maailma on muuttunut tämän vuoden aikana merkittävästi ja samalla epävarmuus tulevaisuudesta on lisääntynyt. Tunisiassa poliisin mielivaltaan turhautuneen hedelmäkauppiaan polttoitsemurhasta käynnistyi vuoden 2010 lopulla tapahtumasarja, joka johti vuonna 2011 kansannousuihin Tunisiassa, Egyptissä, Libyassa, Jordaniassa, Syyriassa ja Jemenissä. Yhä jatkuva tapahtumaketju osoittaa, että jos vallanpitäjät menettävät uskottavuutensa minkään salaisen poliisin keinot eivät riitä kansan syvien rivien demokratian vaatimuksen tukahduttamiseksi. Vastaavaa vallanvaihtoon johtanutta liikehdintää on viimeksi tässä mittakaavassa nähty kaksikymmentä vuotta sitten, kun kommunistivalta kaatui Itä-Euroopassa. Viime keväänä Japanin tsunami surmasi yli 20 000 ihmistä, jätti satojatuhansia kodittomaksi ja nosti keskusteluun ydinvoiman vaarat. Katastrofi oli valtava, mutta osoitti, että pitkälle kehittyneen ja varakkaan maan edellytykset selvitä valtavasta kriisistä ovat paremmat kuin esimerkiksi Haitin, jossa tammikuussa 2010 tapahtuneen maanjäristyksen tuhot ovat vielä pitkälti korjaamatta. Maailma ei ole tasa-arvoinen edes luonnonkatastrofeissa. Suomessa perussuomalaiset voittivat huhtikuun eduskuntavaalit, mutta eivät olleet valmiit poliittiseen hallitusvastuuseen vaalien jälkeen. Tilanteessa oli jotain samaa kuin vuonna 1970 SMP:n suuren vaalivoiton jälkeen. Tuolloin vaalivoittajan pääsyn hallituksen esti presidentti Urho Kekkosen ja viime kädessä Neuvostoliiton vastustus. Nyt EU-politiikkaan liittyvät kysymykset. Vaikeiden neuvottelujen jälkeen aikaansaatua Jyrki Kataisen kuuden puolueen hallitusta voi pitää osoituksena mukaan lähteneiden puolueiden halusta etsiä ja löytää kompromissien kautta valmius yhteistyöhön. Itseni ehkä henkilökohtaisesti täydellisimmin pysäyttänyt tämän vuoden uutinen oli keskellä kesän viettoa heinäkuun lopulla tullut uutinen Norjan Oslossa ja Utøyan saarella tapahtuneen lähes 80 nuoren ihmisen kuolemaan johtaneista Anders Behring Breivikin tekemistä terroriteoista. Kävin Norjassa pari viikkoa tapahtuman jälkeen Pohjoismaisten historian tutkijoiden konferenssissa. Siellä tapahtuman Norjalle ja sen naapurimaille aiheuttaman surun ja järkytyksen saattoi vahvasti aistia. Pohjoismaista yhteyttä haluttiin korostaa, eikä vastaavan murhenäytelmän toivottu enää ikinä toistuvan. Suurimman osan vuotta on puhuttu Euroopan talouskriisistä ja näillä näkymin teema hallitsee otsikoita myös vuonna 2012. Muutos ja epävarmuus ovat olleet vuoden 2011 teemoja. Eri maiden ja yksittäisten ihmisten elämissä vuoteen mahtuu tietenkin myös runsaasti myönteisiä ja tulevaisuuden toivoa vahvistavia asioita, joita tulisi pitää enemmän esillä myös tiedostusvälineissä. Niin ja ei pidä unohtaa, että tänä vuonna Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Kuvaavaa ajallemme tosin on, että senkin hyvin positiivisen tapahtuman juhlinta aiheutti jälkipyykkiä. |
Paluuta Urho Kekkosen aikaan ei oleTiistai 20.12.2011 klo 0.08 - Ville Urho Kekkosen pitkän neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikauden päättymisestä on tullut tänä syksynä kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta. Kylmän sodan vaikeisiin vuosikymmeniin sijoittunut Kekkosen presidenttikausi oli monella tavoin poikkeuksellinen ajanjakso Suomen historiassa. Kekkonen käytti presidentin valtaoikeuksia silloisen perustuslain täyteen mittaan ja usein niiden ylikin. Presidentinvaalikeskustelua viime viikkojen aikana seuratessa on syntynyt vaikutelma, että nyt jälleen maahan kaivattaisiin Kekkosen kaltaista vahvaa hallitsijaa, joka laittaisi vaikka eduskunnan ja hallituksen ohittaen maan asiat toivomaansa järjestykseen. Mielikuvaa mahdollisuudesta saada maahamme uusi Urho Kekkosen kaltainen presidentti pyrkii vahvistamaan osa nykyisistä presidenttiehdokkaista. He antavat lausunnoissaan ymmärtää, että he voisivat presidenttinä muuttaa asioita, jotka eivät kuulu nykyisen perustuslain aikana presidentin valtaoikeuksiin. Presidenttiehdokkaana voi tietenkin esittää mielipiteensä haluamaansa asiaan, vaikkei mahdollisen presidentiksi valinnan jälkeen olisikaan mahdollisuuksia päättää kyseisestä asiasta. Presidentin nykyisten valtaoikeuksien kapeus unohtuu usein myös vaalipaneelien keskiöissä olevissa EU-asioissa. Niistä pitää tietenkin keskustella, mutta ei pidä unohtaa, että EU-asioista päättäminen kuuluu hallitukselle ja pääministerille. Poikkeus olisi tapaus, jossa EU:n perussopimusta lähdettäisiin muuttamaan. Presidenttiehdokkaan ominaisuudessa voi esimerkiksi esittää ajatuksia Suomen valuutan vaihtamisesta eurosta markkaan, mutta samalla pitäisi kuitenkin muistuttaa joka välissä äänestäjille, että on yhä mahdollisen presidentiksi valintansa jälkeen asiassa mielipidevaikuttajan roolissa. Presidentillä on Suomessa yhä myös todellista valtaa ulkopolitiikan alueella muissa kuin EU-kysymyksissä. Niissäkin presidentin oletetaan sanelun sijaan toimivan yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Yhdenkään kysymyksen osalta presidentin ja hallituksen voimakkaalla vastakkainasettelulla ei nyt eikä tulevaisuudessa voida edistää maan asioiden myönteistä kehitystä. Urho Kekkosen aikana Suomessa ja maailmassa elettiin nykyiseen verrattuna täysin eri tilanteessa. Vallankäytön keskittymisellä Tamminiemeen oli myös varjopuolensa, joita ei ilmeisesti enää kunnolla muisteta. Nykyisen perustuslain hengen mukaista on, että presidentti toimii pikemminkin parlamentaarisen demokratian vahvistajana kuin sen kyseenalaistajana. |
Euroopan velkapommi on purettava yhteistyössäMaanantai 5.12.2011 klo 21.45 - Ville Saksalaisen Koblezin kaupungin halki virtaavasta Reinistä purettiin viime viikonloppua jättimäinen brittiläinen sodan aikainen räjähtämätön lentopommi. Kaupungin asukkaista puolet evakuoitiin turvaan purkutyön ajaksi. Pommi saatiin tehtyä vaarattomaksi ilman vahinkoja. Vastaavat ympäri maanosaamme löytyvät yhä pommit ovat karuja muistutuksia maanosamme historian synkistä puolista.
Euroopan unioni on meidänkin maassamme ollut viime vuodet kovan arvostelun kohteena. Vakavia virheitä on tehty ja kritiikille on oikeutettu sija. Vaadittaessa enemmän tai vähemmän täydellistä unionin purkamista kuitenkin usein unohtuu, että koko prosessi sai alkunsa yli 60 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan jälkeen, kun eurooppalaiset halusivat estää sodan toistumisen. Keväällä 1951 Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksa laativat sopimuksen raskaan teollisuuden – hiilen ja teräksen tuotannon – asettamisesta yhteiseen hallintoon, jotta mikään maa ei enää kykenisi yksin tekemään aseita ja kääntymään muita vastaan. Tämän jälkeen mukaan tuli muita ja integraatiota jatkettiin. Muodollisesti yhtenäinen Eurooppa on vielä verraten nuori asia. On hyvä muistaa, että vielä kaksikymmentä vuotta sitten Euroopan jakoi kahtia rautaesirippu ja maailma eli 40 vuotta ydinsodan vaaran varjossa. Blogissa ei ole mahdollisuus listata kaikkia Euroopan historian vaiheita. Historian suurta kokonaiskuvaa ei kannata kuitenkaan unohtaa EU:ta arvosteltaessa. Integraatio aloitettiin kahden verisen maailmansodan ja niitä edeltäneen vuosisatojen taistelemisen jälkeen. Eurooppalainen yhteistyö on tie jolta ei kannata kääntyä kovin lyhytnäköisesti vastakkaiseen suuntaan. Tämä on niin suurten kuin pientenkin valtioiden etu. Nyt Euroopan sydämessä oleva velkapommi on saatava yhteistoimin purettua ilman, että se aiheuttaa enää yhtään suurempaa tuhoa, jotta myönteinen kehitys voi maanosassamme jatkua myös tulevaisuudessa. |
Vaihdetaanko eurot markoiksi Mari Kiviniemi?Sunnuntai 4.12.2011 klo 0.18 - Ville Keskustan presidenttiehdokas Paavo Väyrynen ehdotti lauantain Ykkösaamussa, että Suomi irrottautuisi euroalueesta ja ottaisi eurojen rinnalla käyttöön markat. Ehdotus oli siinä määrin ennakkoluuton, että olisi mielenkiintoista kuulla, miten Väyrysen puolueen keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi näkee asian. Onko keskusta puolueena tässä samalla linjalla kuin sen presidenttiehdokas, eli irti eurosta ja markat pöytään? Paavo Väyryseltä ei ole puuttunut radikaaleja avauksia ennen ja jälkeen keskustan presidenttiehdokkuutta. Viime elokuussa Väyrynen halusi vaihtaa Suomen ja Viron valuutaksi kruunun. Tätä taustaa vasten voi hyvin kysyä, että mikseivät kruunut enää kelpaa ja mitä valuuttaa keskustan presidenttiehdokas aikoo seuraavaksi ehdottaa Suomelle? Presidentinvaalin lähestyessä Väyrynen pyrkii ilmeisesti tämänkaltaisten avausten avulla nostamaan kaikin keinoin kannatustaan päästäkseen presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Miten tämä sopii keskustan eduskuntavaalikampanjassa markkinoimaan ”asiaa” linjaan, on sitten toinen asia. Keskustan johto pyrki ennen syyskuuta parhaansa mukaan löytämään puolueelle jonkun muun ehdokkaan kuin Väyrysen. Elokuun lopussa keskustan varapuheenjohtaja Timo Kaunisto arvosteli julkisuudessa Väyrysen toivetta päästä myös perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi. Kun toista vaihtoehtoa ehdokkaaksi ei löytynyt, keskustajohto siirtyi vähin äänin Väyrysen taakse. Nyt keskustan johto käy järjestään arvostelemassa tiedotusvälineille kaikkia hallituksen tekemisiä, mutta ei ilmeisesti näe ristiriitaa puolueen ennen ja jälkeen vaalien noudattaman Eurooppa politiikan välillä. Tähän johtopäätökseen on tultava, jos puolueen presidenttiehdokkaan markka lausuntoa ei keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemen taholta nähdä tarpeelliseksi mitenkään oikaista. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: |
Siirrytäänkö Tamminiemen iltakoulusta Mäntyniemen iltakouluun?Sunnuntai 27.11.2011 klo 14.48 - Ville Kokoomuksen presidenttiehdokas Sauli Niinistö teki lokakuun lopussa esityksen, jonka mukaan presidentti ja hallitus voisivat alkaa tavata epävirallisesti niin sanotussa Mäntyniemen iltakoulussa. Niinistön käsityksen mukaan ulkopoliittisissa tehtävissä on harmaa alue, jonka hoito kuuluu osittain presidentille ja osittain hallitukselle ja muun muassa tästä hallituksen olisi hyvä käydä presidentin luona ajoittain keskustelemassa. Lausunnosta sai vaikutelman, että hallituksen tulisi muutenkin käydä nykyistä enemmän hakemassa neuvoa Mäntyniemestä, jos Sauli Niinistöstä tulee presidentin virka-asunnon uusi isäntä. Niinistön avaus on sittemmin herättänyt runsaasi keskustelua ja muun muassa SDP:n presidenttiehdokas Paavo Lipponen on suhtautunut siihen varautuneesti.
Niinistön avaus vie väistämättä ajatukset Mäntyniemen välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan Tamminiemen huvilaan, johon Urho Kekkosen pitkänä kaksikymmentä viisi vuotta kestäneenä valtakautena keskittyi pitkälti Suomen poliittinen vallankäyttö. Mitä pidemmälle Kekkosen vuonna 1956 alkanut presidenttikausi eteni sitä useampi asia päätettiin käytännössä tuossa 1900- luvun alussa valmistuneessa jugend-huvilassa. Kekkosen aikana maan hallituksen jäsenet olivat kaikkina vuorokauden aikoina Tamminiemessä usein nähtyjä vieraita. Valtioneuvoston jäsenten ja presidentin yhteydenpito oli tiivistä myös kirjeenvaihdon ja puhelimen välityksellä. Moniin asioihin, jotka eivät kuuluneet presidentin, valtaoikeuksiin tuli Kekkosen aikana hakea Tamminiemestä hyväksyntä. Kekkosen aikana elettiin hyvin erialaisessa ulko- ja maailmanpoliittisesta tilanteessa kuin nykyään. Presidentillä oli myös lain puitteissa enemmän valtaoikeuksia ja hän käytti niitä täysmääräisesti, usein ylikin. Sittemmin pitkälti Kekkosen ajan perintönä perustuslakiamme on muutettu parlamentarismia vahvistavaan suuntaan. Tähän ajatus hallituksen epävirallisesta käskynjaosta Mäntyniemessä sopii huonosti, vaikka on täysin ymmärrettävää, että nykyisenä epävarmuutta täynnä olevana aikanamme vahvan presidentin – eräänlaisen uuden Kekkosen – kaipaus on lisääntynyt. Nykyisellään presidentin rooli on kuitenkin enemmän toimia hallituksen ja eduskunnan työn tukijana kuin sen johtajana. Perusteluja pyrkimyksille keskittää valtaa Mäntyniemeen Tamminiemeä jäljitellen sen enempään kuin nykyinen perustuslaki antaa luonnostaan myöten ei ole. |
Kuka valvoisi robotteja ja valelääkäreitä?Perjantai 18.11.2011 klo 12.19 - Ville Miltä kuulostaisi olla valelääkärin hoidettavana vanhainkodissa, jossa hoitajat on resurssien puutteessa korvattu roboteilla ja jonka toimintaa ei kukaan kunnolla valvo, ja vaikka valvoisi, epäkohtien paljastuessa kukaan ei kantaisi niistä vastuuta? Eilisen uutisia hieman yhdistellen tällainen visio on mahdollinen, jos ei kehityskulkuun maassa saada korjausta. Lyhyen ajan sisällä on paljastanut, että maassamme on useampi henkilö tehnyt pidemmän aikaa lääkärin työtä ilman asianmukaista koulutusta väärennetyllä todistuksella. Samalla on ilmennyt, että osalla muodollisen koulutuksen omaavista lääkäreistä ei ammattitaito riitä edes perustyöhön. Valvonta ei ole ollut riittävää. Suomen Lähi- ja perushoitajaliitto Superin mukaan suuressa osassa yksityisiä hoivakoteja on liian vähän hoitohenkilökuntaa. Superin mukaan kunnat ja viranomaiset ovat laiminlyöneet laadunvalvonnan. Eilen televisiouutisissa Valviran edustaja painotti hoitolaitosten oman valvonnan merkitystä. Jokainen ymmärtää, ettei asetelma, jossa valvoja ja valvottava on sama taho, voi toimia. Eilen uutisoitiin myös, että helsinkiläiseen Kustaankartanon vanhainkotiin oli tuotu robotteja pitämään ikä-ihmisille seuraa. Uutisessa väitettiin, ettei tarkoitus ole vähentää henkilökuntaa vaan vapauttaa hoitajien kädet muihin vanhusten kanssa tehtäviin toimintoihin. Uutispätkät roboteista ehkä huvittavatkin, mutta myös huolettavat. Missä vaiheessa joku tehokkuusajattelun nimissä perustaa yksityisen hoivakohdin, jossa voiton maksimoimiseksi roboteilla korvataan vielä lisää ihmisiä? Vaikka jotkut tehtävät robotilta onnistuisivatkin, hoitotyön kannalta aivan keskeistä inhimillistä elementtiä ei koneella voi ikänä korvata. Suomalaisilla on ollut tutkimuksissa perinteisesti hyvin suuri luottamus lääkäreihin ja heidän ammattitaitoon. Tämä varmasti osittain selittää, miten ilman koulutusta olevat valelääkärit ovat voineet toimia vuosikaudet ilman, että kukaan on kyseenalaistanut heidän toimintaansa niin perusteellisesti, että petokset olisivat tulleet ilmi. Nyt, kun luottamus on järkkynyt, aiheettomiakin valelääkäriepäilyjä ilmoitetaan viranomaisille jatkuvasti. Lääkärille mennessä yhden jos toisenkin mielessä on epäilys osaako hän tehtävänsä. Valviralta voisi tässä tilanteessa odottaa nykyistä suurempaa vastuunkatoa valvonnan epäonnistumisesta. Toinen viime päivinä kyseenalaiseksi joutunut elementti on sokea uskoa terveydenhuollon yksityistämisen autuaaksi tekevään voimaan. Vuokayritysten kautta tulevien lääkärien taustoja on ilmeisen mahdoton loppuun asti kenenkään tarkistaa. Palvelujen ulkoistuksessa on jo nyt ilmeisesti menty liian pitkälle. Suomalaisessa terveydenhoidossa on nyt uskottavuuskriisi, jonka ratkaiseminen vaati niin viranomaisilta kuin valtiovallaltakin päättäväisiä toimia. |
Vaihteeksi voitaisiin keskustella myös idänsuhteistaSunnuntai 25.9.2011 klo 15.48 - Ville Tasan kaksikymmentä vuotta sitten Neuvostoliitossa elettiin jättiläisvaltion olemassaolon viimeisiä hetkiä. Mihail Gorbatšovin asema maan johtajana oli käynyt epäonnistuneen vallankaappauksen jälkeen kestämättömäksi, kun neuvostotasavallat alkoivat yksi toisensa jälkeen erota unionisista. Ratkaisevassa asemassa oli Boris Jeltsinin johtaman Venäjän näkemys, että Neuvostoliitto oli tullut tiensä päähään. Tapaninpäivänä 1991 Neuvostoliiton lipun tilalle Kremlin katolla nostettiin Venäjän trikolori. Neuvostoliitto oli lakannut olemasta.
Muutosten jälkeen Venäjällä oli ilmassa toivo demokraattisesta kehityksestä, joka kuitenkin osoittautui pian ennenaikaiseksi. Alkoivat taloudellisen epävarmuuden vuodet, Tšetšenian-sota, vuoden 1993 perustuslaillinen kriisi, Jeltsinin terveydenheikkeneminen ja niin edelleen. Epävarmuuden vuosikymmenen jälkeen nuoren energisen Vladimir Putinin nousu Venäjän johtoon Jeltsin seuraajaksi keväällä 2000 otettiin sekä Venäjällä että maailmalla helpottuneena vastaan. Tällöin tuskin kukaan osasi aavistaa, että sama henkilö olisi käytännössä ainut ehdokas Venäjän presidentiksi myös keväällä 2012. Viimeiset kaksitoista vuotta Venäjällä on eletty Putinin johdolla ja nyt näyttää, että edessä on seuraava vastaava kausi. Toteutuessaan lähemmäs neljännesvuosisadan valtakausi kilpailisi jo entisen Neuvostoliiton johtajien kanssa. Lännessä on viimeiset vuodet arvuuteltu, mikä on Venäjän johtokaksikon vallanjako ja tulevaisuuden suunnitelmat. Eilen ne paljastuivat ja kävi ilmeiseksi, että Putin ollut taustalla vallankahvassa myös Dmitri Medvedevin toimiessa välikauden Venäjän presidenttinä. Suurin uhkakuva Venäjän kehityksessä ei ole muutos vaan muutoksen puute. Pidemmän päälle pelkkä kova järjestys ja talouden kasvu, joka voi sekin taittua, ei välttämättä riitä takaamaan Venäjän myönteistä yhteiskunnallista kehitystä. Pysähtyneisyyden ajat ovat jättiläisvaltion historiassa merkinneet patoumaa, joka jossain vaiheessa purkautuu arvaamattomin seurauksin: esimerkiksi 1917 ja 1991. Toivottavaa olisi, että Venäjän nykyisessä johdossa seisahtumisen vaarat tiedostettaisiin ja maassa alkaisi hallintokulttuurin asteittainen demokratisointi, sillä muussa tapauksessa maan kehitys voi saada ennalta arvaamattomia piirteitä. Putinin ilmoitus paluusta Venäjän presidentiksi on toistaiseksi herättänyt maassamme vähän keskustelua. Toisin oli Neuvostoliiton aikana, kun vaihdoksia naapurimme johdossa seurattiin henkeä pidätellen. Esimerkiksi Nikita Hruštšovin syrjäyttäminen syksyllä 1964 aiheutti presidentti Urho Kekkoselle paljon sydämentykytyksiä ja hän pyrki mahdollisimman nopeasti tapamaan uuden johdon vakuuttuakseen, että suhteet säilyisivät muuttamattomina. Mihail Gorbatšovin valtaannousu 1980-luvun puolivälissä aloitti kehityksen, joka vei maiden väliset suhteet tasavertaisemmalle pohjalle. Suuret 1990-luvun alun muutokset muuttivat Suomen ulkopolitiikan itäorientaatiota ja mahdollistivat Suomen vapaan osallistumisen Euroopan taloudelliseen integraatioon. Tämä oli ollut koko kylmän sodan ajan Suomen valtionjohdon epäsuorana pyrkimyksenä Neuvostoliiton vastuksesta huolimatta. Neuvostoliiton aikana maassamme ei juuri muusta puhuttu kuin idän politiikasta. Toisin kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun Neuvostoliitto oli terminaalivaiheessa, Suomen ulkopoliittisen keskustelun huomio on nyt vahvasti Eurooppaan ja sen talouskriisin liittyvissä asioissa. Historiaa ja maantieteellistä asemaa ei kannattaisi silti unohtaa. Suomen kohtalo on menneiden vuosikymmenten, vuosisatojen ajan ollut niin vahvasti sidottuna Venäjään, että naapurimaamme kehitys vaatisi yhä meiltä nykyistä enemmän tarkkaavaisuutta. Presidentinvaaleissa voitaisiin näin ollen keskustella Euroopan ohella vaihteeksi taas myös idän suhteista sen enempää agendaa ennalta määrittelemättä. |
Paavo Väyrysen huippuhetki ja keskustan tulevaisuusLauantai 10.9.2011 klo 14.07 - Ville Paavo Väyrysestä tuli eilen käytännössä keskustan presidenttiehdokas. Puoluehallituksen kokous, jossa asiasta ilmoitettiin, oli varmasti yksi Väyrysen pitkän poliittisen uran suurimpia huippuhetkiä. Keskustan johto on viimeisten kuukausien aika tehnyt kaikkensa, että puoleen esivaaliin olisi saatu muitakin ehdokkaita. Nyt keskustan johdon oli taivuttava Väyrysen taakse sen jälkeen, kun puolue oli saanut puoluesihteeri Timo Laanisen mukaan ”politiikan vanhalta mestarilta melkoisen oppitunnin”. Keskustan kyvyttömyys saada esivaaliin mukaan ketään toista ehdokasta on puolueen ulkopuolelta katsottuna vaikeasti ymmärrettävä asia huomioon ottaen puolueen nykyisen haastavan aseman. Tiedustusvälineissä asioiden käsittelyn tempo on nykyään niin nopea, että harvoin pysähdytään arvioimaan sitä miten missäkin asiassa on nykyiseen tilanteeseen tultu. Suomen Keskusta, joka aina 1960-luvun puoliväliin asti kutsui itseään Maalaisliitoksi, on ollut tähän asti keskeinen toimija Suomen poliittisessa kentässä. Puolueella on ollut kriisivaiheita aiemminkin, mutta tähän asti se on selvinnyt niistä. Esimeriksi SMP:n voittoon päätyneiden vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen arveltiin keskustan pysyvän alamäen alkaneen, mutta Urho Kekkosen taustavaikutuksella puolue pysyi vallan saleissa kannatuksen laskusta huolimatta. Poliittisen historian siipien havinaa kuuluu siinä, että jo samalla 1970-luvulla Paavo Väyrynen kohosi nuoresta iästään huolimatta Kekkosen suosikkina merkittäviin poliittisiin tehtävin. Viime eduskuntavaaleissa nähdyn keskustan kannatuksen romahtamiseen johtaneen kehityksen voi jälkikäteen arvioida alkaneen kevään 2003 niin kutsutun Irak-gate kohun myötä, joka johti Anneli Jäätteenmäen eron pääministerin paikalta kesällä 2003. Jälkiviisaudella voisi myös arvioida, että keskusta olisi selvinnyt viime vaalikauden velloneesta vaalirahakohusta vähäisemmin vaurioin avoimella tiedottamisella ja itsekriittisyydellä kuin linjalla, jossa mitään ei myönnetty, ellei edessä ollut mustaa valkoisella. Vaalirahakohu oli omiaan johtamaan siihen, että kansalaisten usko poliittiseen järjestelmään koki vakavan kolauksen. Tämä osaltaan johti perussuomalaisten viime kevään suureen vaalivoittoon. Keskustan tulevaisuus uskottavana poliittisena puolueena riippuu nyt pitkälti kevään presidentinvaalien tuloksesta ja tässä puolueen puheenjohtaja Mari Kiviniemi on mieluummin luottanut Paavo Väyryseen kun lähtenyt itse ehdolle. Keskustan tulevaisuuden kannalta suurin haaste ei tule hallituksen vaan pääoppositiopuolueen taholta. Todellinen koetus on edessä vuoden päästä syksyllä pidettävissä kunnallisvaaleissa. Perussuomalaiset virittelevät jo Timo Soinin johdolla keskustan nyt paikoin lähes yksin vallitsemiin valtuustoihin uutta jytkyä, joka voi laittaa monen maalaiskunnan poliittiset voimasuhteet uusiksi. Viimeisten valta-asemien puolustamisesta lienee kyse myös siinä, miksi keskusta vastustaa niin lujasti kuntauudistusta, että asiasta on jo tulossa välikysymys hallitukselle. Keskustan vaihtoehtona on uuden nousun löytäminen tai monissa Euroopan maissa jo toteutunut kehitys, jossa keskustaryhmät ovat poliittisia pienpuolueita. Se, mihin suuntaan kehitys kulkee, riippuu nyt pitkälti tulevista presidentinvaaleista, joiden lopputuloksella puolestaan on vaikutusta siihen, mistä asetelmasta tuleviin kuntavaaleihin mennään. |
Mitä on olla suomalainenSunnuntai 21.8.2011 klo 17.51 - Ville ”Syntyä suomalaiseksi on tavallista suuremassa määrin kohtalo”, kirjoitti Helsingin Sanomien päätoimittaja Yrjö Niiniluoto vuonna 1957 teoksessaan Mitä on olla suomalainen. Niiniluoto pyrki kirjassaan hahmottamaan Suomen kansan ominaispiirteitä ja pohtimaan suomalaisten paikkaa maailmassa. Samankaltaisille pohdinnoille olisi tarvetta myös nykypäivänä. Sen määrittely mitä on olla suomalainen, ei ollut edes 1950-luvun lopulla yksinkertainen tehtävä, sillä toisen maailmansodan lopputulos oli merkittävästi muuttanut Suomen kansainvälistä asemaa ja suhteet entiseen vihollismaahan oli syksyllä 1944 järjestettävä uudelle pohjalle. Yrjö Niiniluodon aikana jouduttiin pohtimaan sitä, mitä oli isänmaallisuus Paasikiven ja Kekkosen Suomessa. Isänmaahan ja suomalaisuuteen liittyviä käsitteitä esiintyy nykyään poliittisissa puheissa varsin yleisesti ilman, että lähdetään sen enempään määrittelemään, mitä niillä tarkoitetaan. Yksi puolue pyrkii usein omimaan suomalaisuuden ja esiintymään muita isänmaallisempana. Tänään ihmetystä herättää perussuomalaisten ilmoitus, että he ovat ottaneet käyttöön puolueestaan englanninkielisen nimen ”The Finns” eli "suomalaiset". Perussuomalaiset ilmeisesti pyrkivät toimimaan niin koti- kuin ulkomaidenkin suuntaan kaikkien suomalaisten edustajina. Maailmassa, Euroopassa ja Suomessa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana - kylmän sodan päättymisen jälkeen - valtavia muutoksia, jotka yhä jatkuvat. Maailma on globalisoitunut ja Suomi monikulttuuristunnut. Suomessa kehitys on ollut nopea ja muutos aiempaan on ollut huomattava. Vielä 1970-luvun alussa maassamme asui suurin piirtein saman verran ulkomaalaisia kuin Albaniassa, joka oli tuolloin Euroopan suljetuin maa. Sen sijaan, että pyritään yksinkertaistuksiin tai yksi puolue pyrkisi, ja sen annettaisiin esiintyä suomalaisuuden edustajana, nyt tarvittaisiin perusteellista keskustelua siitä, mitä on olla suomalainen 2010-luvulla? Mitä on isänmaallisuus monikulttuurisessa Suomessa? Mitä positiivista annettavaa suomalaisilla on muulle maailmalle? Esimerkiksi tulevat presidentinvaalit ovat toivottavasti hyvä mahdollisuus käydä rakentavaa ja laajaa keskustelua näistä kysymyksistä. |
Esiymmärrys ja maailmankuvaMaanantai 25.7.2011 klo 11.10 - Ville Perjantai iltapäivällä Oslossa räjähtäneestä pommista kantautuneet uutiset pysäyttivät monen kesänvieton. Tiedossa ei ollut, että samaan aikaan kuin maailmalla pohdiskeltiin mitä on, tapahtunut murhenäytelmä jatkui Utøyan saarella kolmenkymmenen kilometrin päässä Oslosta. Puolitoistatuntia jatkuneessa silmittömässä ampumisessa satojen norjalaisten perheiden elämä muuttui pysyvästi. Monessa perheessä nuori jäi lopullisesti palamaatta kesäleiriltä tai palasi sieltä traumojen kanssa, joista selviämiseen menee vuosikaudet. On mahdoton yrittää eläytyä niihin tuntoihin joita naapurimaassamme nyt läpikäydään.
Tapauksesta ja surmista epäillystä henkilöstä on julkisuuteen kerrottu vasta varsin vähän Norjan viranomaisten vahvistamaa tietoa, joten kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei voi lähteä tekemään. Perjantaina alku-illan uutisisten perusteella monet suomalaiset sekä ulkomaalaiset tv-kommentaattorit pitivät varmana, että asialla olivat ääri-islamia edustavat terroristit. Tapauksessa nähtiin kansainvälisillä uutiskanavilla al-Qaedan iskun tuntomerkit. Eräs tunnettu suomalainen Norjan tuntia sanoi tv:ssä odottaneessa jotain tällaista, koska Norjassa on asunut Afganistanista ja Pakistanista muuttaneita henkilöitä pitkään ja hän piti todennäköisenä, että radikaaleja ajatuksia oli kulkeutunut heille kotimaista. Sittemmin ilmeisen virheelliseksi osoittautuneet analyysit kertovat kuinka helposti esiymmärrys ohjaa tulkintaamme. Lauantain aikana kerrottiin, että iskujen takana oli Oslon poliisin luonnehdinnan mukaan ”äärioikeistolainen kristillinen uskonkiihkoilija”. Ampujan Internetiin lataamasta aineistoista ilmeni, että hän on saanut sairaaseen aatemaailmaansa virikkeitä keski-ajan ristiretkeläisideologiasta. Ruotsalaisen Dagen lehden Internet-sivun mukaan ampuja oli luonnehtinut Norjan nykyistä luterilaista kirkkoa vitsiksi. Hän arvosteli pappeja, jotka marssivat farkuissa Palestiinan puolesta, luonnehti kirkkoja kauppakeskuksiksi ja vaati paluuta katolisen kirkon yhteyteen. Ääri-islamististeiksi itsensä nimenneiden terroristien tekemien iskujen jälkeen tapahtumiin täysin osattomat islamin uskonoppineet ovat viimeisen reilun kymmenen vuoden ajan joutuneet eripuolilla maailmaa sanoutumaan irti terrori-iskuista ja toteamaan, ettei tekoja voida mitenkään perustella heidän uskolla. Miten on nyt asian laita, kun iskujen tekijä on luonnehdittu ”äärioikeistolaiskeksi kristilliseksi uskonkiihkoilijaksi ”? Vaikka hänen sairaan mielensä aikaansaamia tekoja ei voi mitenkään perustella kristinuskon opetuksilla, pitäisikö kirkkojen johtajien ottaa asiaan kantaa? Norjan murhenäytelmä osoittaa, että olipa uskonnollinen äärifundamentalismi varustettu millä tahansa etumerkillä, sen vaikutukset voivat olla pahimmillaan hyvin tuhoisat. Tämä on aihe, josta on syytä laajasti keskustella. |
Maa tarvitsee hallituksenPerjantai 10.6.2011 klo 17.56 - Ville ”Maa tarvitsee presidentin” julistettiin vuonna 1968 kokoomuksen presidenttiehdokkaan Matti Virkkusen Urho Kekkosta suuresti kiusanneissa vaalimainoksissa. Nyt pian kaksi kuukautta vaalien jälkeen maa tarvitsee hallitukseen ja on siksi tyytyväisyydellä otettava vastaan tieto, että kuusi jo kertaalleen Säätytalolla neuvotellutta puoluetta ovat sinne ensi maanantaina palaamassa. Toiveet siitä, että maa saa ensi viikolla toimivan hallituksen, ovat nyt korkealla. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen oli tehnyt kaikkensa saadakseen Timo Soinin johtamat perussuomalaiset mukaan hallitusneuvotteluihin. Erivapauksia EU asioissakin oli tarjottu, mutta turhaan. Tänään saatiin jälleen kuulla Timo Soinilta letkauksia basaarihallituksesta ja vakuutuksia, että perussuomalaisten EU-linja on oikea ja siksi päätös kieltäytyä hallitusvastuusta oli perusteltu. Aika näyttää kenen linja EU asioissa on oikea. Jokatapauksessa perussuomalaisia olisi kaivattu vaalivoittajina mukaan hallitusvastuuseen, mutta he kieltäytyivät siitä kaksi kertaa. Sitä, että perussuomalaiset jäivät suuresta vaalivoitosta ja kolmanneksi suurimman puolueen asemasta huolimatta hallituksen ulkopuolelle voinee verrata Suomen sodan jälkeisessä poliittisessa historiassa melkein ainoastaan SKDL:n kohtaloon 1950- ja 1960-luvuilla. Ideologisesti SKDL:ää ja perussuomalaisia ei voi verrata toisiinsa, mutta asetelmassa, jossa yksi puolue on omassa leirissään muihin puolueisiin verrattuna, on jotain samaa. Vuonna 1958 kansandemokraatit saavuttivat merkittävän vaalivoiton ja heidän ryhmässään oli peräti 50 kansanedustajaa, mutta puolue ei päässyt hallitukseen. Omaa halua enemmän ratkaisuun vaikutti muiden vastustus. Vuoden 1966 vaaleissa tilanne kuitenkin muuttui, ja SKDL oli ensimäistä kertaa vuoden 1948 jälkeen hallitusvastuussa, kun se lähti mukaan Rafael Paasion kansanrintamahallitukseen. Runsaasti kompromisseja ja vastaintulemista tarvittiin, mutta oli merkittävää, että kansandemokraatit pystyivät lähtemään mukaan hallitustyöskentelyyn ja olivat sittemmin mukana useissa 1970-luvun hallituksissa. Perussuomalaisten ehdoton tuumaakaan periksi antamaton asenne hallitusneuvotteluissa on historian valossa varsin ainutlaatuista. Politiikka, josta puuttuu kyky tulla puolitiehen vastaan muita ja hakea kompromissia palvelee harvoin edes puolueen kannattajakunnan etua. Timo Soini lupasi ensimmäisen oppositioon jäämisilmoituksensa jälkeen asiallista oppositiopolitiikkaa. Nähtäväksi jää miten lupaus käytännössä toteutuu. |
Ollaanko hallituskäytännöissä palaamassa Kekkosen kaudelle?Torstai 2.6.2011 klo 12.11 - Ville Hallitusneuvottelut kariutuivat. Tulevat päivät näyttää miten jatketaan. Vaikeudet muodostaa maahan toimivaa enemmistöhallitusta kertovat merkittävästä poliittiseen tilanteen ja kulttuurin muutoksesta huhtikuussa käytyjen vaalien seurauksena. Tilanne saa monessa mielessä pohtimaan ollaanko Suomessa palaamassa hallitusten osalta kolmekymmentä vuotta taaksepäin Urho Kekkosen ajan käytäntöihin? Kekkosen Suomessa hallituksen muodostamisen vaikeudet olivat arkipäiväisiä. Nähtiin toistuvasti pitkäksi venyneitä neuvotteluja, toimitusministeriöitä, virkamieshallituksia, vähemmistöhallituksia, ennen aikaisia vaaleja ym. ym. Yksikään hallitus ei istunut koko vaalikautta. Välistä hallituskriisi oli edessä lähes heti hallituksen nimittämisen jälkeen. Poliittiseen terminologiaan nyt palannut käsite ”hävinneiden hallitus” oli 1970-luvulla ahkerassa käytössä. Esimerkiksi SMP:n voittoon päättyneiden vuoden 1970-vaalien jälkeen tappion kärsineet puolueet muodostivat hallituksen, kun Kekkosen ja Moskovan vastustuksen vuoksi kokoomuksella ja SMP:llä ei ollut asiaa valtioneuvoston linnaan. Viimeinen kerta, kun vaalitulos pääosin ohitettiin hallitusta muodostettaessa, oli Kekkosen kauden viimeisten eduskuntavaalien yhteydessä vuonna 1979. Kokoomus voitti vaalit, mutta ”yleiset syyt”, kuten keskustan Johannes Virolainen Moskovan vaikutusvaltaa Suomen hallituspolitiikkaan luonnehti, estivät vaalituloksen huomioon ottamisen. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin tiedossa ei ole, että Suomen hallitusratkaisuun pyrittäisiin vaikuttamaan sen enempää idästä kuin lännestä päin. Jotain vaikutusta tosin saattaa olla Brysselin suunnalla. Kansainvälinen asemamme on kokonaan toinen ja siitä huolimatta eilisen pohjalta näyttää, että maahan haluttaisiin muodostaa vaaleissa historiallisen suuren tappion kärsineelle pohjalle hallitus. Kristillisdemokraattinen mahdollinen mukaan tulo ei tilannetta olennaisesti muuttaisi. Äänestäjät antoivat huhtikuun vaaleissa selkeän epäluottamuslauseen hallituspohjalle ja esittivät painavan toivomuksen suunnanmuutoksen puolesta. On toivottava, että tämä kehotus otetaan nyt vakavasti, eikä yritetä jatkaa ikään kuin vaaleja ei olisi välissä käyty. Keskeinen ero Kekkosen kauden ja nykyisyyden välillä on, että presidentillä oli aiemmin hyvin keskeinen rooli hallituksen muodostamisessa. Vuoden 2000 perustuslainmuutoksen jälkeen tilanne on toinen. Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan täysmääräisesti, monesti ylikin ja lainmuutoksella haluttiin varmistaa, ettei vastaava presidentinvalta enää toistuisi. Asian kääntöpuoli on se, ettei presidentillä ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa hallituksen muodostamisen vaikeuksiin, jos ja kuten nyt mahdollisesti siihen olisi tarvetta. |
