Kuka valvoisi robotteja ja valelääkäreitä?

Perjantai 18.11.2011 klo 12.19 - Ville

Miltä kuulostaisi olla valelääkärin hoidettavana vanhainkodissa, jossa hoitajat on resurssien puutteessa korvattu roboteilla ja jonka toimintaa ei kukaan kunnolla valvo, ja vaikka valvoisi, epäkohtien paljastuessa kukaan ei kantaisi niistä vastuuta? Eilisen uutisia hieman yhdistellen tällainen visio on mahdollinen, jos ei kehityskulkuun maassa saada korjausta.  

Lyhyen ajan sisällä on paljastanut, että maassamme on useampi henkilö tehnyt pidemmän aikaa lääkärin työtä ilman asianmukaista koulutusta väärennetyllä todistuksella. Samalla on ilmennyt, että osalla muodollisen koulutuksen omaavista lääkäreistä ei ammattitaito riitä edes perustyöhön. Valvonta ei ole ollut riittävää.

Suomen Lähi- ja perushoitajaliitto Superin mukaan suuressa osassa yksityisiä hoivakoteja on liian vähän hoitohenkilökuntaa. Superin mukaan kunnat ja viranomaiset ovat laiminlyöneet laadunvalvonnan. Eilen televisiouutisissa Valviran edustaja painotti hoitolaitosten oman valvonnan merkitystä. Jokainen ymmärtää, ettei asetelma, jossa valvoja ja valvottava on sama taho, voi toimia. 

Eilen uutisoitiin myös, että helsinkiläiseen Kustaankartanon vanhainkotiin oli tuotu robotteja pitämään ikä-ihmisille seuraa. Uutisessa väitettiin, ettei tarkoitus ole vähentää henkilökuntaa vaan vapauttaa hoitajien kädet muihin vanhusten kanssa tehtäviin toimintoihin. Uutispätkät roboteista ehkä huvittavatkin, mutta myös huolettavat. Missä vaiheessa joku tehokkuusajattelun nimissä perustaa yksityisen hoivakohdin, jossa voiton maksimoimiseksi roboteilla korvataan vielä lisää ihmisiä? Vaikka jotkut tehtävät robotilta onnistuisivatkin, hoitotyön kannalta aivan keskeistä inhimillistä elementtiä ei koneella voi ikänä korvata.

Suomalaisilla on ollut tutkimuksissa perinteisesti hyvin suuri luottamus lääkäreihin ja heidän ammattitaitoon. Tämä varmasti osittain selittää, miten ilman koulutusta olevat valelääkärit ovat voineet toimia vuosikaudet ilman, että kukaan on kyseenalaistanut heidän toimintaansa niin perusteellisesti, että petokset olisivat tulleet ilmi.

Nyt, kun luottamus on järkkynyt, aiheettomiakin valelääkäriepäilyjä ilmoitetaan viranomaisille jatkuvasti. Lääkärille mennessä yhden jos toisenkin mielessä on epäilys osaako hän tehtävänsä. Valviralta voisi tässä tilanteessa odottaa nykyistä suurempaa vastuunkatoa valvonnan epäonnistumisesta.

Toinen viime päivinä kyseenalaiseksi joutunut elementti on sokea uskoa terveydenhuollon yksityistämisen autuaaksi tekevään voimaan. Vuokayritysten kautta tulevien lääkärien taustoja on ilmeisen mahdoton loppuun asti kenenkään tarkistaa. Palvelujen ulkoistuksessa on jo nyt ilmeisesti menty liian pitkälle.  Suomalaisessa terveydenhoidossa on nyt uskottavuuskriisi, jonka ratkaiseminen vaati niin viranomaisilta kuin valtiovallaltakin päättäväisiä toimia.

Vaihteeksi voitaisiin keskustella myös idänsuhteista

Sunnuntai 25.9.2011 klo 15.48 - Ville

Paavo Väyrysen huippuhetki ja keskustan tulevaisuus

Lauantai 10.9.2011 klo 14.07 - Ville

Paavo Väyrysestä tuli eilen käytännössä keskustan presidenttiehdokas. Puoluehallituksen kokous, jossa asiasta ilmoitettiin, oli varmasti yksi Väyrysen pitkän poliittisen uran suurimpia huippuhetkiä. Keskustan johto on viimeisten kuukausien aika tehnyt kaikkensa, että puoleen esivaaliin olisi saatu muitakin ehdokkaita. Nyt keskustan johdon oli taivuttava Väyrysen taakse sen jälkeen, kun puolue oli saanut puoluesihteeri Timo Laanisen mukaan ”politiikan vanhalta mestarilta melkoisen oppitunnin”.

Keskustan kyvyttömyys saada esivaaliin mukaan ketään toista ehdokasta on puolueen ulkopuolelta katsottuna vaikeasti ymmärrettävä asia huomioon ottaen puolueen nykyisen haastavan aseman. Tiedustusvälineissä asioiden käsittelyn tempo on nykyään niin nopea, että harvoin pysähdytään arvioimaan sitä miten missäkin asiassa on nykyiseen tilanteeseen tultu.

Suomen Keskusta, joka aina 1960-luvun puoliväliin asti kutsui itseään Maalaisliitoksi, on ollut tähän asti keskeinen toimija Suomen poliittisessa kentässä. Puolueella on ollut kriisivaiheita aiemminkin, mutta tähän asti se on selvinnyt niistä. Esimeriksi SMP:n voittoon päätyneiden vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen arveltiin keskustan pysyvän alamäen alkaneen, mutta Urho Kekkosen taustavaikutuksella puolue pysyi vallan saleissa kannatuksen laskusta huolimatta. Poliittisen historian siipien havinaa kuuluu siinä, että jo samalla 1970-luvulla Paavo Väyrynen kohosi nuoresta iästään huolimatta Kekkosen suosikkina merkittäviin poliittisiin tehtävin.

Viime eduskuntavaaleissa nähdyn keskustan kannatuksen romahtamiseen johtaneen kehityksen voi jälkikäteen arvioida alkaneen kevään 2003 niin kutsutun Irak-gate kohun myötä, joka johti Anneli Jäätteenmäen eron pääministerin paikalta kesällä 2003. Jälkiviisaudella voisi myös arvioida, että keskusta olisi selvinnyt viime vaalikauden velloneesta vaalirahakohusta vähäisemmin vaurioin avoimella tiedottamisella ja itsekriittisyydellä kuin linjalla, jossa mitään ei myönnetty, ellei edessä ollut mustaa valkoisella. Vaalirahakohu oli omiaan johtamaan siihen, että kansalaisten usko poliittiseen järjestelmään koki vakavan kolauksen. Tämä osaltaan johti perussuomalaisten viime kevään suureen vaalivoittoon.   

Keskustan tulevaisuus uskottavana poliittisena puolueena riippuu nyt pitkälti kevään presidentinvaalien tuloksesta ja tässä puolueen puheenjohtaja Mari Kiviniemi on mieluummin luottanut Paavo Väyryseen kun lähtenyt itse ehdolle. Keskustan tulevaisuuden kannalta suurin haaste ei tule hallituksen vaan pääoppositiopuolueen taholta. Todellinen koetus on edessä vuoden päästä syksyllä pidettävissä kunnallisvaaleissa.  Perussuomalaiset virittelevät jo Timo Soinin johdolla keskustan nyt paikoin lähes yksin vallitsemiin valtuustoihin uutta jytkyä, joka voi laittaa monen maalaiskunnan poliittiset voimasuhteet uusiksi.  Viimeisten valta-asemien puolustamisesta lienee kyse myös siinä, miksi keskusta vastustaa niin lujasti kuntauudistusta, että asiasta on jo tulossa välikysymys hallitukselle.

Keskustan vaihtoehtona on uuden nousun löytäminen tai monissa Euroopan maissa jo toteutunut kehitys, jossa keskustaryhmät ovat poliittisia pienpuolueita. Se, mihin suuntaan kehitys kulkee, riippuu nyt pitkälti tulevista presidentinvaaleista, joiden lopputuloksella puolestaan on vaikutusta siihen, mistä asetelmasta tuleviin kuntavaaleihin mennään.

Mitä on olla suomalainen

Sunnuntai 21.8.2011 klo 17.51 - Ville

”Syntyä suomalaiseksi on tavallista suuremassa määrin kohtalo”, kirjoitti Helsingin Sanomien päätoimittaja Yrjö Niiniluoto vuonna 1957 teoksessaan Mitä on olla suomalainen. Niiniluoto pyrki kirjassaan hahmottamaan Suomen kansan ominaispiirteitä ja pohtimaan suomalaisten paikkaa maailmassa. Samankaltaisille pohdinnoille olisi tarvetta myös nykypäivänä.

Sen määrittely mitä on olla suomalainen, ei ollut edes 1950-luvun lopulla yksinkertainen tehtävä, sillä toisen maailmansodan lopputulos oli merkittävästi muuttanut Suomen kansainvälistä asemaa ja suhteet entiseen vihollismaahan oli syksyllä 1944 järjestettävä uudelle pohjalle. Yrjö Niiniluodon aikana jouduttiin pohtimaan sitä, mitä oli isänmaallisuus Paasikiven ja Kekkosen Suomessa.

Isänmaahan ja suomalaisuuteen liittyviä käsitteitä esiintyy nykyään poliittisissa puheissa varsin yleisesti ilman, että lähdetään sen enempään määrittelemään, mitä niillä tarkoitetaan. Yksi puolue pyrkii usein omimaan suomalaisuuden ja esiintymään muita isänmaallisempana.

Tänään ihmetystä herättää perussuomalaisten ilmoitus, että he ovat ottaneet käyttöön puolueestaan englanninkielisen nimen ”The Finns” eli "suomalaiset". Perussuomalaiset ilmeisesti pyrkivät toimimaan niin koti- kuin ulkomaidenkin suuntaan kaikkien suomalaisten edustajina.  

Maailmassa, Euroopassa ja Suomessa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana - kylmän sodan päättymisen jälkeen - valtavia muutoksia, jotka yhä jatkuvat. Maailma on globalisoitunut ja Suomi monikulttuuristunnut.  Suomessa kehitys on ollut nopea ja muutos aiempaan on ollut huomattava. Vielä 1970-luvun alussa maassamme asui suurin piirtein saman verran ulkomaalaisia kuin Albaniassa, joka oli tuolloin Euroopan suljetuin maa.  

Sen sijaan, että pyritään yksinkertaistuksiin tai yksi puolue pyrkisi, ja sen annettaisiin esiintyä suomalaisuuden edustajana, nyt tarvittaisiin perusteellista keskustelua siitä, mitä on olla suomalainen 2010-luvulla?  Mitä on isänmaallisuus monikulttuurisessa Suomessa? Mitä positiivista annettavaa suomalaisilla on muulle maailmalle? Esimerkiksi tulevat presidentinvaalit ovat toivottavasti hyvä mahdollisuus käydä rakentavaa ja laajaa keskustelua näistä kysymyksistä.

Esiymmärrys ja maailmankuva

Maanantai 25.7.2011 klo 11.10 - Ville

Maa tarvitsee hallituksen

Perjantai 10.6.2011 klo 17.56 - Ville

”Maa tarvitsee presidentin” julistettiin vuonna 1968 kokoomuksen presidenttiehdokkaan Matti Virkkusen Urho Kekkosta suuresti kiusanneissa vaalimainoksissa. Nyt pian kaksi kuukautta vaalien jälkeen maa tarvitsee hallitukseen ja on siksi tyytyväisyydellä otettava vastaan tieto, että kuusi jo kertaalleen Säätytalolla neuvotellutta puoluetta ovat sinne ensi maanantaina palaamassa. Toiveet siitä, että maa saa ensi viikolla toimivan hallituksen, ovat nyt korkealla.

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen oli tehnyt kaikkensa saadakseen Timo Soinin johtamat perussuomalaiset mukaan hallitusneuvotteluihin. Erivapauksia EU asioissakin oli tarjottu, mutta turhaan. Tänään saatiin jälleen kuulla Timo Soinilta letkauksia basaarihallituksesta ja vakuutuksia, että perussuomalaisten EU-linja on oikea ja siksi päätös kieltäytyä hallitusvastuusta oli perusteltu.

Aika näyttää kenen linja EU asioissa on oikea. Jokatapauksessa perussuomalaisia olisi kaivattu vaalivoittajina mukaan hallitusvastuuseen, mutta he kieltäytyivät siitä kaksi kertaa.  Sitä, että perussuomalaiset jäivät suuresta vaalivoitosta ja kolmanneksi suurimman puolueen asemasta huolimatta hallituksen ulkopuolelle voinee verrata Suomen sodan jälkeisessä poliittisessa historiassa melkein ainoastaan SKDL:n kohtaloon 1950- ja 1960-luvuilla.

Ideologisesti SKDL:ää ja perussuomalaisia ei voi verrata toisiinsa, mutta asetelmassa, jossa yksi puolue on omassa leirissään muihin puolueisiin verrattuna, on jotain samaa. Vuonna 1958 kansandemokraatit saavuttivat merkittävän vaalivoiton ja heidän ryhmässään oli peräti 50 kansanedustajaa, mutta puolue ei päässyt hallitukseen. Omaa halua enemmän ratkaisuun vaikutti muiden vastustus. Vuoden 1966 vaaleissa tilanne kuitenkin muuttui, ja SKDL oli ensimäistä kertaa vuoden 1948 jälkeen hallitusvastuussa, kun se lähti mukaan Rafael Paasion kansanrintamahallitukseen. Runsaasti kompromisseja ja vastaintulemista tarvittiin, mutta oli merkittävää, että kansandemokraatit pystyivät lähtemään mukaan hallitustyöskentelyyn ja olivat sittemmin mukana useissa 1970-luvun hallituksissa.

Ollaanko hallituskäytännöissä palaamassa Kekkosen kaudelle?

Torstai 2.6.2011 klo 12.11 - Ville

Hallitusneuvottelut kariutuivat. Tulevat päivät näyttää miten jatketaan. Vaikeudet muodostaa maahan toimivaa enemmistöhallitusta kertovat merkittävästä poliittiseen tilanteen ja kulttuurin muutoksesta huhtikuussa käytyjen vaalien seurauksena. Tilanne saa monessa mielessä pohtimaan ollaanko Suomessa palaamassa hallitusten osalta kolmekymmentä vuotta taaksepäin Urho Kekkosen ajan käytäntöihin?

Kekkosen Suomessa hallituksen muodostamisen vaikeudet olivat arkipäiväisiä. Nähtiin toistuvasti pitkäksi venyneitä neuvotteluja, toimitusministeriöitä, virkamieshallituksia, vähemmistöhallituksia, ennen aikaisia vaaleja ym. ym. Yksikään hallitus ei istunut koko vaalikautta. Välistä hallituskriisi oli edessä lähes heti hallituksen nimittämisen jälkeen.

Poliittiseen terminologiaan nyt palannut käsite ”hävinneiden hallitus” oli 1970-luvulla ahkerassa käytössä. Esimerkiksi SMP:n voittoon päättyneiden vuoden 1970-vaalien jälkeen tappion kärsineet puolueet muodostivat hallituksen, kun Kekkosen ja Moskovan vastustuksen vuoksi kokoomuksella ja SMP:llä ei ollut asiaa valtioneuvoston linnaan. Viimeinen kerta, kun vaalitulos pääosin ohitettiin hallitusta muodostettaessa, oli Kekkosen kauden viimeisten eduskuntavaalien yhteydessä vuonna 1979. Kokoomus voitti vaalit, mutta ”yleiset syyt”, kuten keskustan Johannes Virolainen Moskovan vaikutusvaltaa Suomen hallituspolitiikkaan luonnehti, estivät vaalituloksen huomioon ottamisen.   

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin tiedossa ei ole, että Suomen hallitusratkaisuun pyrittäisiin vaikuttamaan sen enempää idästä kuin lännestä päin. Jotain vaikutusta tosin saattaa olla Brysselin suunnalla. Kansainvälinen asemamme on kokonaan toinen ja siitä huolimatta eilisen pohjalta näyttää, että maahan haluttaisiin muodostaa vaaleissa historiallisen suuren tappion kärsineelle pohjalle hallitus. Kristillisdemokraattinen mahdollinen mukaan tulo ei tilannetta olennaisesti muuttaisi. Äänestäjät antoivat huhtikuun vaaleissa selkeän epäluottamuslauseen hallituspohjalle ja esittivät painavan toivomuksen suunnanmuutoksen puolesta. On toivottava, että tämä kehotus otetaan nyt vakavasti, eikä yritetä jatkaa ikään kuin vaaleja ei olisi välissä käyty.

Keskeinen ero Kekkosen kauden ja nykyisyyden välillä on, että presidentillä oli aiemmin hyvin keskeinen rooli hallituksen muodostamisessa. Vuoden 2000 perustuslainmuutoksen jälkeen tilanne on toinen. Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan täysmääräisesti, monesti ylikin ja lainmuutoksella haluttiin varmistaa, ettei vastaava presidentinvalta enää toistuisi. Asian kääntöpuoli on se, ettei presidentillä ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa hallituksen muodostamisen vaikeuksiin, jos ja kuten nyt mahdollisesti siihen olisi tarvetta.

Uuden hallituksen ykköstehtävä

Keskiviikko 18.5.2011 klo 22.24 - Ville

Suomeen lähdetään perjantaina neuvottelemaan uutta kuuden puolueen hallitusta. Neuvotteluista ei odoteta helppoja, sillä monia vaikeita kysymyksiä on ratkaistavana. Hyvällä tahdolla ja joustavuudella yhteisymmärrys ehkä löytyy. Uuden hallituksen ensisijaiseksi tavoitteeksi tulisi ottaa eriarvoistumiskehityksen katkaiseminen.

Tulo- ja terveyserot ovat kasvaneet Suomessa huomattavasti viime vuosina. Tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin Urho Kekkosen kolmannen presidenttikauden alussa neljäkymmentä vuotta sitten. Vuosi sitten OECD varoitti Suomea taloudellisen erivoisuuden kasvun vaaroista. Tuo varoitus on nyt syytä pitää mielessä. Taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen on uhka paitsi kansalaisten yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tunteelle, myös ihmisten terveydelle.

Uuden hallituksen on saatava työllisyysaste selkään nousuun. Tuskin mikään toinen yksittäinen asia lisää yhteiskunnan eriarvoistumista ja tuloerojen kasvua siinä määrin kuin työttömyys. Työttömyys lisää yksiselitteisesti köyhyyttä. Köyhyysrajan alapuolella elävien lapsiperheiden määrä on viime vuosina selvästi kasvanut. Huolestuttavaa on myös se, että köyhyydestä näyttää jälleen tulevan perheissä sukupolvelta toiselle periytyvä ilmiö.

Juuri käytyjen vaalien tuloksen voi lukea hätähuutona eriarvoistumiskehityksen katkaisemiseksi. Moni halusi todennäköisesti ilmasta huolensa äänestämällä perussuomalaisia, jotka eivät katsoneet voivansa hallitusneuvotteluihin lähteä. Tästä huolimatta Säätytalolle kokoontuvan joukon on huomioitava myös heidän huolensa.

Seuraavalla hallituksella on historiallinen tehtävä turvata hyvinvointivaltion tulevaisuus. Tuloerojen kasvun katkaisemiseksi on lisättävä verotuksen ja sosiaaliturvan oikeudenmukaisuutta.  Suomalaisten jakautuminen menestyjiin ja syrjäytyviin tulee nyt pysäyttää.  

Isänmaata voi palvella oppositiostakin

Torstai 12.5.2011 klo 18.41 - Ville

Kuukausi sitten käytyjen vaalien suurvoittaja perussuomalaiset ilmoittivat tänään jäävänsä oppositioon ilman, että lähtivät hallitusneuvotteluihin tunnustelemaan olisiko yhteistä linjaa muiden kanssa löytynyt. Vaalivoittajan nopea kieltäytyminen hallitusvastuusta herättää monia pohdintoja. Timo Soini totesi tänään järjestetyssä tiedotustilaisuudessa, että ”isänmaata voi palvella oppositiosta”. Tietoisesti tai tiemättään Soini lainasi presidentti Urho Kekkosen lausetta kokoomuksen puheenjohtajalle Juha Rihtniemelle keväällä 1970, kun SMP ja kokoomus oli suuren vaalivoiton jälkeen pakotettu Moskovan kortilla oppositioon.  

Vuoden 1970 vaalien suurin voittaja oli ollut perussuomalaisten edeltäjä Suomen maaseudun puolue. Veikko Vennamon yhden hengen eduskuntaryhmään tuli kahdeksantoista uutta SMP:n edustajaa. Myös kokoomus menestyi hyvin. Mauno Koiviston kansanrintahallitus, jonka kantavina voimina olivat olleet SDP, keskusta ja SKDL kärsivät tappion.

Vuoden 1970 vaaleja kutsuttiin ”sydänmaiden unohdetun kansa esiinmarssiksi”. Kaikki eivät olleet päässeet osaksi Suomen sodanjälkeisestä vaurastumisesta ja elintaso oli esimerkiksi Pohjois-Suomessa huomattavasti etelää alhaisempi.  Vuonna 1970 maahan tarvittiin neljän kuukauden ajaksi Kekkosen luottomiehen Teuvo Auran johtama virkamieshallitus, ennen kuin keskustan Ahti Karjalaisen johtama ministeriö nimitettiin. Keskusta oli ollut valmis menemään suoraan oppositioon, mutta Kekkoselle tämä ei sopinut. Hallituksen ytimen muodostivat vaalitappion kärsineet puolueet SDP, keskusta ja SKDL. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kutsui Karjalaisen kabinettia ”hävinneiden hallitukseksi”. Lieneekö sattumaa vai osoittaako Timo Soinin erinomaista poliittisen historian tuntemusta, että myös tänäkin aamuna puhuttiin ”hävinneiden hallituksesta”?

Neljäkymmentä vuotta sitten vaalivoittaja SMP:n meno hallitukseen estivät Kekkosen Suomessa ns. yleiset syyt: Veikko Vennamon huonot välit Tamminiemeen ja Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulla. Tänään 2010-luvun Suomessa vastaavia esteitä ei ollut, vaan ennen kunnollisia hallitusneuvotteluita SMP:n perilliset ilmoittavat jo menevänsä oppositioon. Isänmaata voi palvella oppositiostakin, mutta johdonmukaisempaa sinne olisi ollut siirtyä tarvittaessa vasta kunnon hallitusneuvottelujen jälkeen.

SMP:n 1970 "jytky" ja nykypäivä

Torstai 21.4.2011 klo 14.55 - Ville

Viime viikonloppuna käydyistä eduskuntavaalien tuloksesta on esitetty jo lukemattomia arvioita. Vaalit jäävät historiaan jo sen vuoksi, että nyt nähdyn kaltaiset suuret muutokset yksittäisten puolueiden kannatuksessa ovat meillä olleet harvinaisia. Nyt nähtyä suurempi muutos eduskunnan voimasuhteissa on löydettävissä ainoastaan sodan vielä Euroopassa jatkuessa käydyistä vuoden 1945 vaaleista, kun laillistettu SKDL nosti kannatuksensa nollasta 49 paikkaan. Jos historiasta lähdetään etsimään yhtymäkohtaa viime sunnuntain vaaleihin, lähimmäksi päästänee vuoden 1970 vaalien osalta, vaikka vertailukohtia etsittäessä on hyvä muistaa, että vaalit käytiin tuolloin hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa ja kansainvälisessä tilanteessa.  

Vuoden 1970 eduskuntavaalit kuuluivat Suomen sodan jälkeisen poliittisen historian suuriin käännekohtiin. Ehkä vielä suuremassa määrin kuin nyt vaalien tulos yllätti koko kansankunnan: poliitikot, lehdistön ja myös monet äänestäjät. Virta kääntyi jyrkästi vasemmalta oikealle. Tulos oli vuoden 1966 vaaleihin nähden käänteinen ja uudisti eduskunnan voimasuhteet: oikeiston vaalivoitto oli suurin sitten 1930-luvun. Jo tuolloin mielipidetiedusteluja puolueiden kannantauksesta tehtiin, mutta niillä ei ollut samassa määrin vaikutusta kuin nykyään, joten tulos oli viime viikonloppuista suurempi yllätys.

Suomen maaseudun puolueen omista riveistä oli ennustettu vaalien alla, että puolue saisi seitsemäntoista paikkaa. Veikko Vennamon yhden hengen eduskuntaryhmään tuli kuitenkin peräti kahdeksantoista uutta SMP:n edustajaa. Myös kokoomus menestyi hyvin. Kansanrintahallitus, jonka kantavina voimina olivat olleet SDP, keskusta ja SKDL kärsivät tappion.

Samoin kuin nyt suurin vuoto SMP:n seuraajan perussuomalaisten suuntaan tapahtui enimmäkseen keskustan riveistä. Keskusta menetti vuonna 1970 kolmetoista edustajaa, kun nyt käydyissä vaaleissa menetys oli kuusitoista paikkaa.  Hallituksessa mukana olleiden SKDL:n ja SDP tappio jäi huomattavasti pienemmäksi. Vaikka yhteiskunnallinen tilanne oli tuolloin toinen, näitä vaaleja yhdistävä piirre näyttää olleen se, että keskustan peruskannattajankunnan tyytymättömyys puolueensa harjoittamaan politiikkaan purkautui vuonna 1970 SMP:n ja nyt vuonna 2011 perussuomalaisen kannatuksen voimakkaana nousuna.  

Yhdistäviä piirteitä on toki löydettävissä muitakin. Vuoden 1970 vaalit nimitettiin ”sydänmaiden unohdettujen kansanosien esiinmarssiksi”. Suomi oli toipunut sodasta varsin hyvin, mutta kaikki eivät olleet päässeet osaksi Suomen vaurastumisesta. Esimerkiksi Kainuussa elintaso erosi huomattavasti Etelä-Suomen kaupungeista. SMP:tä, kokoomusta ja kristillistä liittoa äänestäneet näkivät myös, että yhteiskunnan arvomaailma liberalisoituminen oli edennyt 1960-luvun lopulla liian nopeasti.

Kuvaavaa on, että siinä missä Timo Soini nimeisi nyt käydyt vaalit kansanäänestykseksi EU:n tukipaketeista oppositio nimesi keväällä 1970 vaalit äänestykseksi Yleisradion ohjelmapoliittisesta linjasta. Eino S. Revon johtaman Yleisradion koettiin kokoomuksen, SMP:n ja kristillisen liiton piirissä polkevan perinteisiä arvoja ja tähän haluttiin muutos. Vaalitulos vaikuttikin, vaikka ei kovin dramaattisesti. Jälkikäteen arvioituna voidaan nähdä, että 1970-luku oli edeltäjäänsä konservatiivisempi niin Suomessa kuin kansainvälisestikin tarkasteltuna.  

Jos hallituksen muodostamisessa saattaa nyt olla omat haasteensa, vuonna 1970 maahan tarvittiin neljän kuukauden ajaksi Kekkosen luottomiehen Teuvo Auran johtama virkamieshallitus, ennen kuin varsinainen keskustan Ahti Karjalaisen johtama ministeriö nimitettiin. Keskusta oli ollut myös tuolloin valmis menemään keräämään voimia oppositioon, mutta Kekkoselle tämä ei sopinut.

Suomen 1970-luvun alun poliittista tilannetta kuvasti se, että hallituksen rungon muodostivat vaalitappion kärsineet puolueet SDP, keskusta ja SKDL. Oppositioon jääneitä kokoomusta ja SMP:tä yhdistivät huonot välit Tamminiemeen, eikä niillä ollut asiaa hallitukseen. Taustalla vaikutti Neuvostoliitto. Tässä mielessä demokratiamme on tänään vankemmalla pohjalla: vaalitulos huomioidaan ja vaaleissa menestynyt puolue pyritään saamaan hallitukseen kantamaan vastuuta vaalitaistelun aikana antamistaan lupauksista.

Koska monimutkaiset sisä-, ulko- ja työmarkkinapoliittiset kysymykset eivät 1970-luvun alussa mahdollistaneet vaalitulosta noudattavan hallituksen nimittämistä, edessä oli pian hallituksen kaatuminen ja tammikuussa 1972 presidentin määräämät uudet vaalit.   Kekkonen toivoi vaalien muuttavan eduskunnan voimasuhteita, mutta joutui pettymään. SMP:n poliittinen voima pysyi entisellään ja muutokset olivat muutenkin kosmeettisia. SMP kuitenkin hajosi vuoden 1972 lopulla sisäisten ristiriitojen ja ulkoa tulleen paineen johdosta kahtia ja vuoden 1975 vaalien jälkeen sen ryhmässä oli kaksi edustajaa. Seuraavaa suurempaa menestystä, joka vei sillä erää SMP:n myös hallitusvastuuseen, oli odotettava vuoteen 1983.  

Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta historian valossa sitä on usein helpompi ymmärtää, sillä tietyt kehityskulut näyttävät aika ajoin seuraavaan toisiaan. Myös yhteiskunnan ilmapiirissä on nähtävissä käänteitä välillä konservatiivisempaan ja välillä vapaamielisempään suuntaan. Eduskuntavaalit ovat Suomessa toimineet tältä osin ilmapuntareina esimerkiksi 1966 ja 1970. Tulevat vuodet näyttävät millainen kehityskulku on edessä vuoden 2011 vaalien jälkeen ja onko siinä nähtävissä yhtäläisyyksiä vuoteen 1970.

Paljon melua Horneteista

Sunnuntai 3.4.2011 klo 18.04 - Ville

Vaalien alla asiasta kuin asiasta pyritään luomaan vastakkainasettelua, vaikka siitä näyttäisi vallitsevan varsin suuri yksimielisyys.   Tästä hyvä esimerkki tästä on kysymys Suomen osallistumisesta YK:n määräämän Libyan lentokiellon valvontaan. Siitä, että Suomi ei lähetä Libyan taivaalle omia hävittäjiään näyttää vallitsevan puolueiden välillä varsin suuri yksimielisyys. Keskustelu kuitenkin jatkuu ja selittely siitä, miksi Suomi ei sotilasoperaatioon osallistu saa yhä erikoisempia piirteitä.

Aktiivi politiikkaan täydellisen irtioton viime kesänä tehnyt entinen pääministeri Matti Vanhanen arvosteli tämän viikon Suomen Kuvalehdessä Suomen Libya linjaa. Vastauksena kritiikkiin puolustusministeri Jyri Häkämies totesi tänään Savon Sanomissa, että ”Meillä ilmavoimat ja Hornetit eivät ole valmiudessa siksi, että niiden tehtävä on rajattu kotimaan puolustamiseen. Emme osallistu niillä maan rajojen ulkopuoliseen toimintaan.”

En aja koneidemme lähettämistä Libyan taivaalle, mutta kysyn, että miksi ilmavoimat on sitten viimeisen parinkymmenen vuoden ajan osallistunut aktiivisesti kansainvälisiin kriisinhallintaharjoituksiin, jos kerran on olemassa linjaus, että F-18 koneita käytetään vain kotimaan puolustamiseen?  Mikä näiden harjoitusten tarkoitus on ollut?

Ilmailua harrastusmielessä aktiivisesti seuranneena olen kaivannut keskusteluun ilmavoimien edustajien mielipiteitä siitä, sopisivatko Hornetimme edes teoriassa Libyan lentokiellon valvontaan?

Suomalaisista F-18 koneista puuttuu vielä toistaiseksi kokonaan ilmasta maahan aseistus. Hornetit hankittiin Suomeen 1990-luvun alussa vain hävittäjätorjuntaan, eli niiden nykyisillä aseilla voidaan torjua vain toisia lentokoneita. Koneisiin on tilattu maataisteluaseistus, mutta se ei ole vielä käytössä. Suomalaiset kykenisivät Libyassa siis vain valvomaan sitä, että Libyan ilmavoimat eivät lennä, mutta koneet eivät voisi edes itsepuolustusmielessä tehdä juuri mitään maakohteita vastaan.  Libyalaisia koneita ei kansainvälisen operaation alun jälkeen ole taivaalla juuri nähty, joten Suomen osallistuminen olisi lähinnä symbolinen tuki operaatiolle. 

Muutaman hävittäjän lähettämistä tärkeämpää olisi varmasti pohtia siitä, mitä muuta Suomi voisi tehdä libyalaisten auttamiseksi ja rauhan sekä ihmisoikeuksien kunnioittamisen palauttamiseksi tässä paljon kärsineessä maassa.  

Johtopäätösten aika?

Torstai 24.3.2011 klo 16.59 - Ville

Kirkko on muutaman kuukauden tauon jälkeen palannut jälkeen otsikoihin muutamien kirkon lähellä toimivien järjestöjen "Älä alistu" kampanjan johdosta. Myös kirkosta eroaminen lähti eilen jälleen nousuun, vaikka arkkipiispa Kari Mäkinen otti julkisuudessa nopeasti välimatkaa kampanjaan.  

Kirkosta erosi eilen noin 400 henkilöä ”normaalia” enemmän. Sama linja näyttää tilastojen pohjalta jatkuvan tänään. Pohdintoja herättää myös Nuotan kampanjan ajoitus eduskuntavaalien alle ja missä määrin sen taustalla olevilla tahoilla on yhteyksiä kristillisdemokraattiseen puolueeseen. Olisi toivottavaa, että kristillisdemokraattien johdon kannalta kommentoitaisiin asiaa.

Suomessa on lakien asettamissa rajoissa oikeus lausua mielipiteensä myös seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Nuotta-lehden ja sen taustalla olevien nuorisojärjestöjen kanta homoseksuaalisuuteen näyttää eroavan siinä määrin kirkon johdon kannasta, että väkisinkin alkaa pohtia, missä vaiheessa olisi johtopäätösten aika?

Katsovatko nämä järjestöt ja heidän taustavoimansa, että heidän kannattaa toimia luterilaisen kansankirkon piirissä, jos kokevat, että sen johdon ja jäsenistön enemmistön mielipiteet ovat jyrkässä ristiriidassa omien näkemystensä kanssa? Entä miten kirkon johdon pitäisi suhtautua toimintaan, joka näyttää ajavan ihmisiä satamäärin kirkon ulkopuolelle? Toivottavaa olisi, että näitä asioita nyt perusteellisesti eritahoilla pohdittaisiin ja arvioitaisiin mitä pitkän linjan johtopäätöksiä tilanteen polarisoitumisesta olisi tehtävä.

Edessä historialliset eduskuntavaalit

Sunnuntai 27.2.2011 klo 13.27 - Ville

Eduskuntavaaleihin on alle kaksi kuukautta. Suomen historiassa tietyillä vaaleilla on ollut erityisen suuri historiallinen painoarvo. Esimerkkeinä merkittävistä vaaleista voidaan nähdä esimerkiksi vuoden 1948 vaalit, jolloin sosialidemokraattien vaalivoitto turvasi kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestelmän jatkumisen Suomessa. Suomalainen demokratia tänä päivänä vahvalla pohjalla, mutta merkittävät kysymykset ovat silti ilmassa kevään vaaleissa.

Suomesta rakennettiin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa kaikille ihmisille on voitu tarjota yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta riippumatta yhtenäiset edellytykset hyvälle elämälle. Koulutusmahdollisuudet, lääkäriin pääsy, vanhusten hoito on haluttu tarjota kaikille. Viimeisen neljän vuoden aikana eriarvoista kehitys on kuitenkin kiihtynyt. Tilanne vaihtelee maan eripuolilla, mutta Helsingissä ei liene liioiteltua sanoa, että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on kriisissä. Terveysasemille ei saa riittävän nopeasti aikoja, laitoshoidon tarpeessa oleville vanhuksille ei ole riittävästi hoitopaikkoja, nuorten mielenterveyspalvelut ovat ylikuormittuneet. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ne, joilla on mahdollisuus, ovat hankkineet vapaaehtoisia sairausvakuutuksia tai käyttävät muuten yksityisiä lääkäripalveluita. Ollaan matkalla kohtia tilannetta, jossa terveysasemia käyttävät vain ne joilla ei ole varaa yksityisiin palveluihin.

Kevään eduskuntavaaleissa on puntarissa hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus. Haluammeko jatkaa eriarvostavaa kehitystä vai pyrimmekö kohti Suomea, jossa kaikkien ihmisten riittävästä perusturvasta ja terveydestä pidetään huolta riippumatta siitä, mikä heidän yhteiskunnallinen asema tai varallisuus on?

Sosialidemokraattien rooli oli aikanaan keskeinen hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa Suomeen. Sosialidemokratian arvot ja asiantuntemus on avaimia myös siihen, että myös tulevaisuudessa Suomi on hyvä paikka asua kaikille sen asukkaille.

Toiseksi paras asia, joka yliopistoille on tapahtunut?

Torstai 9.12.2010 klo 11.08

”Tämä on toiseksi paras asia, mitä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen." – totesi opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) poistuttuaan alustavan yliopistolakiesityksen hyväksyneen valtioneuvoston istunnosta helmikuussa 2009. Monet esittivät tuolloin varauksiaan ja epäilyjään siihen, onko näin, mutta huolen vakuutettiin hallituksen suunnalta olevan tarpeeton.

Uusi yliopistolaki on nyt ollut voimassa kohta vuoden ja vaikuttaa siltä, että yliopiston henkilökunta ei ole vielä täysin sisäistänyt ministerin ajatusta. Tieteentekijöiden ja professori liiton eilen julkaiseman tutkimuksen mukaan vain joka kymmenes yliopiston tutkimus- ja opetushenkilökuntaa kuuluva kokee uudistuksen onnistuneeksi. Kolmasosa tutkimukseen vastanneista koki, ettei uudistus muuttanut asioita sen enempää parempaa kuin huonompaan suuntaan. Sen sijaan yli puolet vastaajista (55 %) oli sitä mieltä, että uudistus onnistui melko tai erittäin huonosti. Vaikka uudistuksen piti lisätä henkilökunnan mahdollisuuksia keskittyä tutkimukseen ja opetukseen, liittojen teettemä tutkimus osoittaa, että henkilöstö kokee, että byrokratia on pikemminkin lisääntynyt. Aika näyttää muuttuvatko käsitykset ajan myötä.

Uudistukset yliopistonhallinnossa olivat varmasti tarpeen, mutta mistä johtui se valtava kiire, jolla uudistus oli suunniteltava ja toteutettava? Näkevätkö valmistelusta vastanneet opetusministerit Sari Sarkomaa ja Henna Virkkunen, että lakiuudistus toteutui suunnitellusti?

Uudistuksen jälkihoidolle ja ongelmakohtien korjaustoimille on ilmeistä tarvetta. Erityisesti humanistisilla aloilla, joilla ulkopuolisen rahoituksen kerääminen ei ole kovin yksinkertaista, kaivataan nyt sen opetusministerin lupauksen pitämistä, että uudistus vahvistaa yliopistojen asemaa.

Syytän sua SDP...

Sunnuntai 28.11.2010 klo 19.22 - Ville

”Syytän, sua Elisabeth Rehn - mun naiseni on kapiainen.” kuuluu Popedan 1990-luvun alun suuren suosion saaneen kappaleen kertosäe. Kappaleella viitattiin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen toteutumiseen, jossa Rehnillä oli puolustusministerinä keskeinen rooli. Kuluneen syksyn aikana maamme politiikassa on yleistynyt erikoinen trendi: hallitus on alkanut toimia opposition oppositiona syyttämällä pääoppositiopuolue SDP:tä toistuvasti sen tekemisistä silloin kuin puolue oli hallituksessa.

Keskustan puheenjohtaja, pääministeri Mari Kiviniemi syytti eilen SDP:tä köyhien unohtamisesta. Keskustan puoluevaltuustossa puhunut pääministeri vaati SDP:tä tunnustamaan, etteivät köyhät kiinnosta demareita. Työväen sivistysliiton tutkimuksesta Kiviniemi oli löytänyt faktat sille, että SDP on ollut perusturvavastainen puolue aina vuodesta 1985.

SDP:n varapuheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson kehotti Kiviniemeä puolenvuosisadan takaisten asioiden muistelun sijaan keskittymään perusturvan vahvistamiseen nyt, kuten SDP vaihtoehtobudjetissaan esittää.  Jos 1980-luvulta aletaan etsiä argumentteja nykypolitiikkaan, samalla minusta voidaan alkaa vetää vaikka Urho Kekkosesta tilille 2010-luvun Suomen asioista. Politiikassa oli niitäkin voimia, jotka olisivat valinneet Kekkosen uudelleen presidentiksi vielä 1984, joten teoriassa Kekkosen kausi olisi voinut meillä päättyä vuonna 1990.

Kiviniemi on ilmeisesti antanut avustajilleen erityistehtäväksi etsiä lähihistoriasta tapauksia, joista SDP voidaan nyt syyttää, että saataisiin huomio hallituksen aikaansaamattomuudesta suunnattua muualle. Reilua viikkoa aiemmin pääministeri syytti SDP:tä suomalaisyritysten opettamisesta virolaisen vuokratyön käyttöön, kun Viron EU-jäsenyyden yhteydessä rajoitettiin työvoiman vapaata liikkuvuutta kahden vuoden siirtymäajalla.  Tässä yhteydessä pääsi unohtumaan, että keskusta oli itse mukana hallituksessa, joka Kiviniemen arvosteleman päätöksen teki, eikä silloin ollut mitään huomauttamista.

Nykyisyyden valossa menneisyyden virheitä voidaan tietenkin etsiä ja osoittaa niitä minkä tahansa entisen hallituksen toiminnasta. Päätökset tehdään aina parhaan käytettävissä olevan tiedon valossa ja jälkeenpäin voi nähdä, että jonkun asian olisi voinut tehdä toisin. Historia on hyvä opettaja, mutta huono lyömäase. Sen sijaan, että nykyinen hallitus puolustaisi omaa toimintaansa, se on alkanut etsiä historian kirjoista esimerkkejä tapauksista joissa nykyinen oppositio olisi voinut toimia toisin. Opposition lokaamisella pyritään viemään huomiota pois nykyhallituksen tekemistä ja ennen kaikkea tekemättä jättämisistä, eli asioista jotka hallitus on siirtänyt seuraajansa hoidettavaksi. Niistä oppositio ei valitettavasti voi olla hienovaisuuden vuoksi vaalien lähestyessä hallitusta muistuttamatta.

Kiitos!

Tiistai 16.11.2010 klo 0.38 - Ville

Seurakuntavaalien alustavat tulokset on tullut Vuosaaressa. Koko kansan kirkko listamme näyttää menestyneen vaalissa hyvin ja minä nousin korkeimmalla vertailuluvulla sekä Vuosaaren seurakuntaneuvostoon että Helsingin yhteiseen kirkkovaltuustoon.

Kannatuksen suuruus sekä ilahduttaa ja vetää nöyräksi. Yritän tehdä parhaani äänestäjieni eteen ja aloittaa työn avarakatseisen ja uudistuvan kirkon puolesta. Samalla pitäen mielessä kirkon 2000-vuotisen historian, joka on minulle työni puolesta tuttua. Valtavat kiitokset!

Ehdokkaana kansan kirkon puolesta

Maanantai 25.10.2010 klo 10.21 - Ville

Olen ensimmäistä kertaa ehdokkaana seurakuntavaaleissa. Olen Vuosaaressa Koko kansan kirkko listan ehdokkaana numerolla 9 Helsingin yhteiseen kirkkovaltuustoon ja 77 Vuosaaren seurakuntaneuvostoon.

Kirkko on minusta nyt sellaisessa tienhaarassa, suurten haasteiden edessä, että sen sijaan, että seuraisi vierestä, miten se etsii tietä eteenpäin, haluan olla mukana omalta osaltani aktiivisesti keskustelemassa ja vaikuttamassa asioihin.

Helppoja vastauksia kirkon tulevaisuuden haasteisiin ei ole: jäsenkato, talous, kirkon sisäinen jakautuminen, julkisuuskuva, Suomen lisääntyvä moniarvoistuminen, muiden uskontojen kohtaaminen, kysymys suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen, kirkkoon kuulumattomien kohtaaminen, nuorten aikuisten saaminen mukaan kirkon toimintaan ym.

Hivenen kärjistetysti voi sanoa, että kansan kirkon tulevaisuus on nyt puntarissa ja seuraavat neljä vuotta tulevat olemaan hyvin ratkaisevia sen kannalta, säilyttääkö kirkko asemansa suomalaisen yhteiskunnan yhtenä keskeisenä ja rakentavana toimijana.

Nykyistä tilannetta vasten näen itseni koulutukseni ja kirkkohistorian tutkijan työkokemuksen puolesta asiantuntijaehdokkaana, joka on valmis lähtemään hakemaan sillä tiedolla ja kokemuksella, mitä minulla on kirkosta ja sen historiasta paikallistasolla ratkaisumalleja suuriin kysymyksiin. Historian on myös kirkon osalta erinomainen avain tulevaisuuden ymmärtämiseen.

Yksin en tietenkään kykene muuttamaan asioita, mutta muiden vuoropuheluun kykenevien ihmisten kanssa uskon, että jotain voidaan saada aikaan. Seurakunnassa haluan olla mieluummin vastakohtia tasoittavana kuin niitä kärjistävänä vaikuttaja.

Kirkossa ja seurakunnassa on myös paljon hyvää ja säilyttämisen arvoista. Tämä on viime viikkojen keskustelussa lähes täysin unohtunut. Vuosaaressa seurakunta on pitkään ollut kaupunginosaa yhdistävä tekijä. Kirkko on ollut paikka, jossa eri poliittisia ym. kantoja edustavat ihmiset ovat voineet kohdata puolueettomalla maalla ja keskustella kotiseutunsa asioista. Minusta on tärkeätä, että oma kotikirkko olisi ihmisiä yhteen kokoava ja turvalliseksi koettu paikka myös tulevaisuudessa. Näen, että kirkko voi olla merkittävä yhteiskunnallinen toimija Vuosaaren ja miksei koko Helsingin kannalta, jos se kykenee tasoittamaan vastakkainasettelua ja säilyttämään keskusteluyhteyden eri väestöryhmiin.

Kannattaa käyttää äänioikeutta seurakuntavaaleissa!

Kirkko avoinna keskustelua varten

Keskiviikko 20.10.2010 klo 12.16 - Ville

Kirkon kriisi on monelle suomalaiselle hämmentävä kokemus. Sen on aistinut ihmisten kanssa keskustellessa ja netin keskustelupalstoja lukiessa. Kirkko pysyy otsikoissa erolukujen takia, eikä kirkon johdolla ole selvästikään tarjottavissa helppoja, saatikka yksiäänisiä vastauksia, siihen, miten tästä pitäisi edetä. Pakkaa on entisestään sekoittanut kristillisdemokraattisten poliitikkojen sekaantuminen omine päämäärineen kirkon asioihin.

Niin kuin piiritetyssä linnakkeessa usein tapahtuu, myös kirkossa tv 2:den homoillasta alkanut poikkeustila, on aloittanut sisäisen taistelun siitä, miten puolustus tulisi parhaiten hoitaa. Otetaanko kritiikki huomioon vai suljetaanko luukut ja odotetaan, että myrsky menee ohi?

Kirkon ympärillä vellovassa keskustelussa on jotain hyvääkin. Milloinkohan ihmiset ovat viimeksi puhuneet kirkosta ja uskonnosta niin paljon kuin viimeisen viikon aikana? Ei tule historian tutkijallekaan heti mieleen, toista tilannetta. Toki Internetin keskustelupalstoja ei vielä ollut naispappeusdebatin aikana 1970- ja 1980-luvuilla.

Jos uskontoon liittyvät kysymykset herättää tunteita ja kysymyksiä, kirkon olisi nyt järkevintä tarttua haasteeseen ja keskustella. Kirkon edustajien kannattaisi mennä sinne, missä ihmiset ovat (kauppakeskuksissa, toreilla ym.) tai kutsua ihmisiä kirkoille tilaisuuksiin, joissa eri näkökantoja edustavia alustajia olisi paikalla ja ihmiset saisivat esittää kysymyksiä. Tärkeää olisi, että kysymyksiä myös kuunneltaisiin, pohdittaisiin, eikä arvioitaisi onko kysymykset oikeita vai vääriä. Kirkolla ei ole helppoa tietä tästä eteenpäin, joten ainut tie lienee keskustelun tie. 

Uutinen sosialidemokratian kuolemasta on ennen aikainen

Keskiviikko 22.9.2010 klo 10.26 - Ville

Tarina kertoo miehestä joka luki lehdestä sinne kiusalla laitetun oman kuolinilmoituksensa. Korjatakseen virheellisen tiedon mies laittoi lehteen ilmoituksen, jossa kerrottiin, että uutinen hänen kuolemastaan on täysin ennenaikainen. Tämä tositarina tuli mieleeni lukiessani Jukka Relanderin (vihr.) blogia Uuden Suomen sivulta, jossa hän arvioi, että ruotsalainen sosialidemokratia osaa kuolla suomalaista tyylikkäämmin. Uutinen sosialidemokratian kuolemasta on yhtä ennen aikainen kuin tarinan miehen.

Relanderin kirjoitus sisälsi monia kohtia, jotka antavat demareille
ajattelemisen aihetta. Suuria haasteita on ratkaistavana.Siihen nähden, että kirjoittaja on tunnettu ja minunkin arvostama historian tutkija,pitkän linjan historiallinen näkökulma jäi kuoleman tuomiota
luettaessa varsin vähälle huomiolle.

SDP on ollut nyt kolme ja puolivuotta oppositiossa. Tätä ennen SDP on ollut hallituksessa suurimman osan sodanjälkeistä aikaa.Tältä pohjalta en siis menisi tekemään 111-vuotiaan puolueen tulevaisuudesta, joka on selvinnyt sellaisista koitoksista kuten kansalaissota, lapualaisvuodet, 1940-luvun lopun vaaran vuodet, 1950–1960-lukujen puoluehajaannus ym. kovin pitkälle meneviä analyysejä. Oppositiossa oleminen tai kannatuksen ylä- ja alamäet eivät myöskään merkitse, että puolue tai sen aate pitäisi kääntää kokonaan ylösalaisin, että se kelpaisi taas.

Kokonaan toinen asia on myös se, että osoittaako se, etteivät Ruotsin sosialidemokraatit nousseet suurimman puolueen asemasta huolimatta hallitukseen, sen, että heidän arvonsa ja vaalitavoitteensa olivat epäonnistuneita? Sosialidemokratian ajantasaistamista varmasti tarvitaan, mutta myös suhteellisuuden tajua. Pyörää ei tarvitse lähteä keksimään kokonaan uudelleen täpärän vaalitappion jälkeen.

Nuoria ei jätetä!

Lauantai 4.9.2010 klo 21.12 - Ville

Olin tänään käymässä Lauttasaaressa, jossa vietettiin paikallista kaupunginosapäivää. Tapahtumaan kuului saaren ympärijuoksu, kirpputori ja muita oheistapahtumia.  Ihmisiä oli paljon liikkeellä ja tunnelma oli loistava. Myös poliittiset puolueet olivat löytäneet tiensä telttoineen Lauttasaaren kasinorantaan. SDP oli hyvin edustettuna. Paikalla oli puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja useita kansanedustajia.

SDP ei ollut kuitenkaan tullut Lauttasaareen vain jakamaan ilmapalloja, vaan puhumaan nuorten työttömyydestä. Suomessa kun on 40 000 työtöntä nuorta, vaikka yksikin olisi liikaa. Erityisen huolestuttavaksi asian tekee se, että hallitus vähensi juuri työttömyyden torjuntaan käytettäviä varoja.  

SDP on sitoutunut siihen, että jos se on seuraavassa hallituksessa, nuorisotyöttömyys kitketään pois lisäämällä määräahoja sen torjumiseen.  

Nuorisotyöttömyyden nollatoleranssi on minusta realistinen tavoite ja pidemmän päälle kaikin puolin maamme paras. Nuorten syrjäytyminen tulee lukemattomien inhimillisten tragedioiden ohella Suomelle kalliiksi esimerkiksi terveyspalveluiden kysynnän lisääntymisen myötä, koska työttömyys johtaa syrjäytymiseen ja se puolestaan lisää mielenterveysongelmia ja työkyvyttömyyttä. Aivan liian moni nuori on ajautunut pitkittyneen työttömyyden myötä elämässä sivuraiteelle ja tätä tietä pahimmassa tapauksessa alle 30-vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeelle.

Kunnallisvaaliteemani syksyllä 2008 oli ”kaveria ei jätetä” sanonnasta johdettu ”naapuria ei jätetä”. Tänä viikonloppuna mielessäni on ollut ajatus ”nuoria ei jätetä”. Suomella ei ole varaa jättää yhtään nuorta syrjäytymiskierteeseen. Siksi nuorityöttömyys on niitä asioita, jossa nollatoleranssi on ainut oikea vaihtoehto.