Uuden hallituksen ykköstehtävä

Keskiviikko 18.5.2011 klo 22.24 - Ville

Suomeen lähdetään perjantaina neuvottelemaan uutta kuuden puolueen hallitusta. Neuvotteluista ei odoteta helppoja, sillä monia vaikeita kysymyksiä on ratkaistavana. Hyvällä tahdolla ja joustavuudella yhteisymmärrys ehkä löytyy. Uuden hallituksen ensisijaiseksi tavoitteeksi tulisi ottaa eriarvoistumiskehityksen katkaiseminen.

Tulo- ja terveyserot ovat kasvaneet Suomessa huomattavasti viime vuosina. Tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin Urho Kekkosen kolmannen presidenttikauden alussa neljäkymmentä vuotta sitten. Vuosi sitten OECD varoitti Suomea taloudellisen erivoisuuden kasvun vaaroista. Tuo varoitus on nyt syytä pitää mielessä. Taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen on uhka paitsi kansalaisten yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tunteelle, myös ihmisten terveydelle.

Uuden hallituksen on saatava työllisyysaste selkään nousuun. Tuskin mikään toinen yksittäinen asia lisää yhteiskunnan eriarvoistumista ja tuloerojen kasvua siinä määrin kuin työttömyys. Työttömyys lisää yksiselitteisesti köyhyyttä. Köyhyysrajan alapuolella elävien lapsiperheiden määrä on viime vuosina selvästi kasvanut. Huolestuttavaa on myös se, että köyhyydestä näyttää jälleen tulevan perheissä sukupolvelta toiselle periytyvä ilmiö.

Juuri käytyjen vaalien tuloksen voi lukea hätähuutona eriarvoistumiskehityksen katkaisemiseksi. Moni halusi todennäköisesti ilmasta huolensa äänestämällä perussuomalaisia, jotka eivät katsoneet voivansa hallitusneuvotteluihin lähteä. Tästä huolimatta Säätytalolle kokoontuvan joukon on huomioitava myös heidän huolensa.

Seuraavalla hallituksella on historiallinen tehtävä turvata hyvinvointivaltion tulevaisuus. Tuloerojen kasvun katkaisemiseksi on lisättävä verotuksen ja sosiaaliturvan oikeudenmukaisuutta.  Suomalaisten jakautuminen menestyjiin ja syrjäytyviin tulee nyt pysäyttää.  

Isänmaata voi palvella oppositiostakin

Torstai 12.5.2011 klo 18.41 - Ville

Kuukausi sitten käytyjen vaalien suurvoittaja perussuomalaiset ilmoittivat tänään jäävänsä oppositioon ilman, että lähtivät hallitusneuvotteluihin tunnustelemaan olisiko yhteistä linjaa muiden kanssa löytynyt. Vaalivoittajan nopea kieltäytyminen hallitusvastuusta herättää monia pohdintoja. Timo Soini totesi tänään järjestetyssä tiedotustilaisuudessa, että ”isänmaata voi palvella oppositiosta”. Tietoisesti tai tiemättään Soini lainasi presidentti Urho Kekkosen lausetta kokoomuksen puheenjohtajalle Juha Rihtniemelle keväällä 1970, kun SMP ja kokoomus oli suuren vaalivoiton jälkeen pakotettu Moskovan kortilla oppositioon.  

Vuoden 1970 vaalien suurin voittaja oli ollut perussuomalaisten edeltäjä Suomen maaseudun puolue. Veikko Vennamon yhden hengen eduskuntaryhmään tuli kahdeksantoista uutta SMP:n edustajaa. Myös kokoomus menestyi hyvin. Mauno Koiviston kansanrintahallitus, jonka kantavina voimina olivat olleet SDP, keskusta ja SKDL kärsivät tappion.

Vuoden 1970 vaaleja kutsuttiin ”sydänmaiden unohdetun kansa esiinmarssiksi”. Kaikki eivät olleet päässeet osaksi Suomen sodanjälkeisestä vaurastumisesta ja elintaso oli esimerkiksi Pohjois-Suomessa huomattavasti etelää alhaisempi.  Vuonna 1970 maahan tarvittiin neljän kuukauden ajaksi Kekkosen luottomiehen Teuvo Auran johtama virkamieshallitus, ennen kuin keskustan Ahti Karjalaisen johtama ministeriö nimitettiin. Keskusta oli ollut valmis menemään suoraan oppositioon, mutta Kekkoselle tämä ei sopinut. Hallituksen ytimen muodostivat vaalitappion kärsineet puolueet SDP, keskusta ja SKDL. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kutsui Karjalaisen kabinettia ”hävinneiden hallitukseksi”. Lieneekö sattumaa vai osoittaako Timo Soinin erinomaista poliittisen historian tuntemusta, että myös tänäkin aamuna puhuttiin ”hävinneiden hallituksesta”?

Neljäkymmentä vuotta sitten vaalivoittaja SMP:n meno hallitukseen estivät Kekkosen Suomessa ns. yleiset syyt: Veikko Vennamon huonot välit Tamminiemeen ja Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulla. Tänään 2010-luvun Suomessa vastaavia esteitä ei ollut, vaan ennen kunnollisia hallitusneuvotteluita SMP:n perilliset ilmoittavat jo menevänsä oppositioon. Isänmaata voi palvella oppositiostakin, mutta johdonmukaisempaa sinne olisi ollut siirtyä tarvittaessa vasta kunnon hallitusneuvottelujen jälkeen.

SMP:n 1970 "jytky" ja nykypäivä

Torstai 21.4.2011 klo 14.55 - Ville

Viime viikonloppuna käydyistä eduskuntavaalien tuloksesta on esitetty jo lukemattomia arvioita. Vaalit jäävät historiaan jo sen vuoksi, että nyt nähdyn kaltaiset suuret muutokset yksittäisten puolueiden kannatuksessa ovat meillä olleet harvinaisia. Nyt nähtyä suurempi muutos eduskunnan voimasuhteissa on löydettävissä ainoastaan sodan vielä Euroopassa jatkuessa käydyistä vuoden 1945 vaaleista, kun laillistettu SKDL nosti kannatuksensa nollasta 49 paikkaan. Jos historiasta lähdetään etsimään yhtymäkohtaa viime sunnuntain vaaleihin, lähimmäksi päästänee vuoden 1970 vaalien osalta, vaikka vertailukohtia etsittäessä on hyvä muistaa, että vaalit käytiin tuolloin hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa ja kansainvälisessä tilanteessa.  

Vuoden 1970 eduskuntavaalit kuuluivat Suomen sodan jälkeisen poliittisen historian suuriin käännekohtiin. Ehkä vielä suuremassa määrin kuin nyt vaalien tulos yllätti koko kansankunnan: poliitikot, lehdistön ja myös monet äänestäjät. Virta kääntyi jyrkästi vasemmalta oikealle. Tulos oli vuoden 1966 vaaleihin nähden käänteinen ja uudisti eduskunnan voimasuhteet: oikeiston vaalivoitto oli suurin sitten 1930-luvun. Jo tuolloin mielipidetiedusteluja puolueiden kannantauksesta tehtiin, mutta niillä ei ollut samassa määrin vaikutusta kuin nykyään, joten tulos oli viime viikonloppuista suurempi yllätys.

Suomen maaseudun puolueen omista riveistä oli ennustettu vaalien alla, että puolue saisi seitsemäntoista paikkaa. Veikko Vennamon yhden hengen eduskuntaryhmään tuli kuitenkin peräti kahdeksantoista uutta SMP:n edustajaa. Myös kokoomus menestyi hyvin. Kansanrintahallitus, jonka kantavina voimina olivat olleet SDP, keskusta ja SKDL kärsivät tappion.

Samoin kuin nyt suurin vuoto SMP:n seuraajan perussuomalaisten suuntaan tapahtui enimmäkseen keskustan riveistä. Keskusta menetti vuonna 1970 kolmetoista edustajaa, kun nyt käydyissä vaaleissa menetys oli kuusitoista paikkaa.  Hallituksessa mukana olleiden SKDL:n ja SDP tappio jäi huomattavasti pienemmäksi. Vaikka yhteiskunnallinen tilanne oli tuolloin toinen, näitä vaaleja yhdistävä piirre näyttää olleen se, että keskustan peruskannattajankunnan tyytymättömyys puolueensa harjoittamaan politiikkaan purkautui vuonna 1970 SMP:n ja nyt vuonna 2011 perussuomalaisen kannatuksen voimakkaana nousuna.  

Yhdistäviä piirteitä on toki löydettävissä muitakin. Vuoden 1970 vaalit nimitettiin ”sydänmaiden unohdettujen kansanosien esiinmarssiksi”. Suomi oli toipunut sodasta varsin hyvin, mutta kaikki eivät olleet päässeet osaksi Suomen vaurastumisesta. Esimerkiksi Kainuussa elintaso erosi huomattavasti Etelä-Suomen kaupungeista. SMP:tä, kokoomusta ja kristillistä liittoa äänestäneet näkivät myös, että yhteiskunnan arvomaailma liberalisoituminen oli edennyt 1960-luvun lopulla liian nopeasti.

Kuvaavaa on, että siinä missä Timo Soini nimeisi nyt käydyt vaalit kansanäänestykseksi EU:n tukipaketeista oppositio nimesi keväällä 1970 vaalit äänestykseksi Yleisradion ohjelmapoliittisesta linjasta. Eino S. Revon johtaman Yleisradion koettiin kokoomuksen, SMP:n ja kristillisen liiton piirissä polkevan perinteisiä arvoja ja tähän haluttiin muutos. Vaalitulos vaikuttikin, vaikka ei kovin dramaattisesti. Jälkikäteen arvioituna voidaan nähdä, että 1970-luku oli edeltäjäänsä konservatiivisempi niin Suomessa kuin kansainvälisestikin tarkasteltuna.  

Jos hallituksen muodostamisessa saattaa nyt olla omat haasteensa, vuonna 1970 maahan tarvittiin neljän kuukauden ajaksi Kekkosen luottomiehen Teuvo Auran johtama virkamieshallitus, ennen kuin varsinainen keskustan Ahti Karjalaisen johtama ministeriö nimitettiin. Keskusta oli ollut myös tuolloin valmis menemään keräämään voimia oppositioon, mutta Kekkoselle tämä ei sopinut.

Suomen 1970-luvun alun poliittista tilannetta kuvasti se, että hallituksen rungon muodostivat vaalitappion kärsineet puolueet SDP, keskusta ja SKDL. Oppositioon jääneitä kokoomusta ja SMP:tä yhdistivät huonot välit Tamminiemeen, eikä niillä ollut asiaa hallitukseen. Taustalla vaikutti Neuvostoliitto. Tässä mielessä demokratiamme on tänään vankemmalla pohjalla: vaalitulos huomioidaan ja vaaleissa menestynyt puolue pyritään saamaan hallitukseen kantamaan vastuuta vaalitaistelun aikana antamistaan lupauksista.

Koska monimutkaiset sisä-, ulko- ja työmarkkinapoliittiset kysymykset eivät 1970-luvun alussa mahdollistaneet vaalitulosta noudattavan hallituksen nimittämistä, edessä oli pian hallituksen kaatuminen ja tammikuussa 1972 presidentin määräämät uudet vaalit.   Kekkonen toivoi vaalien muuttavan eduskunnan voimasuhteita, mutta joutui pettymään. SMP:n poliittinen voima pysyi entisellään ja muutokset olivat muutenkin kosmeettisia. SMP kuitenkin hajosi vuoden 1972 lopulla sisäisten ristiriitojen ja ulkoa tulleen paineen johdosta kahtia ja vuoden 1975 vaalien jälkeen sen ryhmässä oli kaksi edustajaa. Seuraavaa suurempaa menestystä, joka vei sillä erää SMP:n myös hallitusvastuuseen, oli odotettava vuoteen 1983.  

Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta historian valossa sitä on usein helpompi ymmärtää, sillä tietyt kehityskulut näyttävät aika ajoin seuraavaan toisiaan. Myös yhteiskunnan ilmapiirissä on nähtävissä käänteitä välillä konservatiivisempaan ja välillä vapaamielisempään suuntaan. Eduskuntavaalit ovat Suomessa toimineet tältä osin ilmapuntareina esimerkiksi 1966 ja 1970. Tulevat vuodet näyttävät millainen kehityskulku on edessä vuoden 2011 vaalien jälkeen ja onko siinä nähtävissä yhtäläisyyksiä vuoteen 1970.

Paljon melua Horneteista

Sunnuntai 3.4.2011 klo 18.04 - Ville

Vaalien alla asiasta kuin asiasta pyritään luomaan vastakkainasettelua, vaikka siitä näyttäisi vallitsevan varsin suuri yksimielisyys.   Tästä hyvä esimerkki tästä on kysymys Suomen osallistumisesta YK:n määräämän Libyan lentokiellon valvontaan. Siitä, että Suomi ei lähetä Libyan taivaalle omia hävittäjiään näyttää vallitsevan puolueiden välillä varsin suuri yksimielisyys. Keskustelu kuitenkin jatkuu ja selittely siitä, miksi Suomi ei sotilasoperaatioon osallistu saa yhä erikoisempia piirteitä.

Aktiivi politiikkaan täydellisen irtioton viime kesänä tehnyt entinen pääministeri Matti Vanhanen arvosteli tämän viikon Suomen Kuvalehdessä Suomen Libya linjaa. Vastauksena kritiikkiin puolustusministeri Jyri Häkämies totesi tänään Savon Sanomissa, että ”Meillä ilmavoimat ja Hornetit eivät ole valmiudessa siksi, että niiden tehtävä on rajattu kotimaan puolustamiseen. Emme osallistu niillä maan rajojen ulkopuoliseen toimintaan.”

En aja koneidemme lähettämistä Libyan taivaalle, mutta kysyn, että miksi ilmavoimat on sitten viimeisen parinkymmenen vuoden ajan osallistunut aktiivisesti kansainvälisiin kriisinhallintaharjoituksiin, jos kerran on olemassa linjaus, että F-18 koneita käytetään vain kotimaan puolustamiseen?  Mikä näiden harjoitusten tarkoitus on ollut?

Ilmailua harrastusmielessä aktiivisesti seuranneena olen kaivannut keskusteluun ilmavoimien edustajien mielipiteitä siitä, sopisivatko Hornetimme edes teoriassa Libyan lentokiellon valvontaan?

Suomalaisista F-18 koneista puuttuu vielä toistaiseksi kokonaan ilmasta maahan aseistus. Hornetit hankittiin Suomeen 1990-luvun alussa vain hävittäjätorjuntaan, eli niiden nykyisillä aseilla voidaan torjua vain toisia lentokoneita. Koneisiin on tilattu maataisteluaseistus, mutta se ei ole vielä käytössä. Suomalaiset kykenisivät Libyassa siis vain valvomaan sitä, että Libyan ilmavoimat eivät lennä, mutta koneet eivät voisi edes itsepuolustusmielessä tehdä juuri mitään maakohteita vastaan.  Libyalaisia koneita ei kansainvälisen operaation alun jälkeen ole taivaalla juuri nähty, joten Suomen osallistuminen olisi lähinnä symbolinen tuki operaatiolle. 

Muutaman hävittäjän lähettämistä tärkeämpää olisi varmasti pohtia siitä, mitä muuta Suomi voisi tehdä libyalaisten auttamiseksi ja rauhan sekä ihmisoikeuksien kunnioittamisen palauttamiseksi tässä paljon kärsineessä maassa.  

Johtopäätösten aika?

Torstai 24.3.2011 klo 16.59 - Ville

Kirkko on muutaman kuukauden tauon jälkeen palannut jälkeen otsikoihin muutamien kirkon lähellä toimivien järjestöjen "Älä alistu" kampanjan johdosta. Myös kirkosta eroaminen lähti eilen jälleen nousuun, vaikka arkkipiispa Kari Mäkinen otti julkisuudessa nopeasti välimatkaa kampanjaan.  

Kirkosta erosi eilen noin 400 henkilöä ”normaalia” enemmän. Sama linja näyttää tilastojen pohjalta jatkuvan tänään. Pohdintoja herättää myös Nuotan kampanjan ajoitus eduskuntavaalien alle ja missä määrin sen taustalla olevilla tahoilla on yhteyksiä kristillisdemokraattiseen puolueeseen. Olisi toivottavaa, että kristillisdemokraattien johdon kannalta kommentoitaisiin asiaa.

Suomessa on lakien asettamissa rajoissa oikeus lausua mielipiteensä myös seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Nuotta-lehden ja sen taustalla olevien nuorisojärjestöjen kanta homoseksuaalisuuteen näyttää eroavan siinä määrin kirkon johdon kannasta, että väkisinkin alkaa pohtia, missä vaiheessa olisi johtopäätösten aika?

Katsovatko nämä järjestöt ja heidän taustavoimansa, että heidän kannattaa toimia luterilaisen kansankirkon piirissä, jos kokevat, että sen johdon ja jäsenistön enemmistön mielipiteet ovat jyrkässä ristiriidassa omien näkemystensä kanssa? Entä miten kirkon johdon pitäisi suhtautua toimintaan, joka näyttää ajavan ihmisiä satamäärin kirkon ulkopuolelle? Toivottavaa olisi, että näitä asioita nyt perusteellisesti eritahoilla pohdittaisiin ja arvioitaisiin mitä pitkän linjan johtopäätöksiä tilanteen polarisoitumisesta olisi tehtävä.

Edessä historialliset eduskuntavaalit

Sunnuntai 27.2.2011 klo 13.27 - Ville

Eduskuntavaaleihin on alle kaksi kuukautta. Suomen historiassa tietyillä vaaleilla on ollut erityisen suuri historiallinen painoarvo. Esimerkkeinä merkittävistä vaaleista voidaan nähdä esimerkiksi vuoden 1948 vaalit, jolloin sosialidemokraattien vaalivoitto turvasi kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestelmän jatkumisen Suomessa. Suomalainen demokratia tänä päivänä vahvalla pohjalla, mutta merkittävät kysymykset ovat silti ilmassa kevään vaaleissa.

Suomesta rakennettiin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa kaikille ihmisille on voitu tarjota yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta riippumatta yhtenäiset edellytykset hyvälle elämälle. Koulutusmahdollisuudet, lääkäriin pääsy, vanhusten hoito on haluttu tarjota kaikille. Viimeisen neljän vuoden aikana eriarvoista kehitys on kuitenkin kiihtynyt. Tilanne vaihtelee maan eripuolilla, mutta Helsingissä ei liene liioiteltua sanoa, että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on kriisissä. Terveysasemille ei saa riittävän nopeasti aikoja, laitoshoidon tarpeessa oleville vanhuksille ei ole riittävästi hoitopaikkoja, nuorten mielenterveyspalvelut ovat ylikuormittuneet. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ne, joilla on mahdollisuus, ovat hankkineet vapaaehtoisia sairausvakuutuksia tai käyttävät muuten yksityisiä lääkäripalveluita. Ollaan matkalla kohtia tilannetta, jossa terveysasemia käyttävät vain ne joilla ei ole varaa yksityisiin palveluihin.

Kevään eduskuntavaaleissa on puntarissa hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus. Haluammeko jatkaa eriarvostavaa kehitystä vai pyrimmekö kohti Suomea, jossa kaikkien ihmisten riittävästä perusturvasta ja terveydestä pidetään huolta riippumatta siitä, mikä heidän yhteiskunnallinen asema tai varallisuus on?

Sosialidemokraattien rooli oli aikanaan keskeinen hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa Suomeen. Sosialidemokratian arvot ja asiantuntemus on avaimia myös siihen, että myös tulevaisuudessa Suomi on hyvä paikka asua kaikille sen asukkaille.

 

Toiseksi paras asia, joka yliopistoille on tapahtunut?

Torstai 9.12.2010 klo 11.08

”Tämä on toiseksi paras asia, mitä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen." – totesi opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) poistuttuaan alustavan yliopistolakiesityksen hyväksyneen valtioneuvoston istunnosta helmikuussa 2009. Monet esittivät tuolloin varauksiaan ja epäilyjään siihen, onko näin, mutta huolen vakuutettiin hallituksen suunnalta olevan tarpeeton.

Uusi yliopistolaki on nyt ollut voimassa kohta vuoden ja vaikuttaa siltä, että yliopiston henkilökunta ei ole vielä täysin sisäistänyt ministerin ajatusta. Tieteentekijöiden ja professori liiton eilen julkaiseman tutkimuksen mukaan vain joka kymmenes yliopiston tutkimus- ja opetushenkilökuntaa kuuluva kokee uudistuksen onnistuneeksi. Kolmasosa tutkimukseen vastanneista koki, ettei uudistus muuttanut asioita sen enempää parempaa kuin huonompaan suuntaan. Sen sijaan yli puolet vastaajista (55 %) oli sitä mieltä, että uudistus onnistui melko tai erittäin huonosti. Vaikka uudistuksen piti lisätä henkilökunnan mahdollisuuksia keskittyä tutkimukseen ja opetukseen, liittojen teettemä tutkimus osoittaa, että henkilöstö kokee, että byrokratia on pikemminkin lisääntynyt. Aika näyttää muuttuvatko käsitykset ajan myötä.

Uudistukset yliopistonhallinnossa olivat varmasti tarpeen, mutta mistä johtui se valtava kiire, jolla uudistus oli suunniteltava ja toteutettava? Näkevätkö valmistelusta vastanneet opetusministerit Sari Sarkomaa ja Henna Virkkunen, että lakiuudistus toteutui suunnitellusti?

Uudistuksen jälkihoidolle ja ongelmakohtien korjaustoimille on ilmeistä tarvetta. Erityisesti humanistisilla aloilla, joilla ulkopuolisen rahoituksen kerääminen ei ole kovin yksinkertaista, kaivataan nyt sen opetusministerin lupauksen pitämistä, että uudistus vahvistaa yliopistojen asemaa.

Syytän sua SDP...

Sunnuntai 28.11.2010 klo 19.22 - Ville

”Syytän, sua Elisabeth Rehn - mun naiseni on kapiainen.” kuuluu Popedan 1990-luvun alun suuren suosion saaneen kappaleen kertosäe. Kappaleella viitattiin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen toteutumiseen, jossa Rehnillä oli puolustusministerinä keskeinen rooli. Kuluneen syksyn aikana maamme politiikassa on yleistynyt erikoinen trendi: hallitus on alkanut toimia opposition oppositiona syyttämällä pääoppositiopuolue SDP:tä toistuvasti sen tekemisistä silloin kuin puolue oli hallituksessa.

Keskustan puheenjohtaja, pääministeri Mari Kiviniemi syytti eilen SDP:tä köyhien unohtamisesta. Keskustan puoluevaltuustossa puhunut pääministeri vaati SDP:tä tunnustamaan, etteivät köyhät kiinnosta demareita. Työväen sivistysliiton tutkimuksesta Kiviniemi oli löytänyt faktat sille, että SDP on ollut perusturvavastainen puolue aina vuodesta 1985.

SDP:n varapuheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson kehotti Kiviniemeä puolenvuosisadan takaisten asioiden muistelun sijaan keskittymään perusturvan vahvistamiseen nyt, kuten SDP vaihtoehtobudjetissaan esittää.  Jos 1980-luvulta aletaan etsiä argumentteja nykypolitiikkaan, samalla minusta voidaan alkaa vetää vaikka Urho Kekkosesta tilille 2010-luvun Suomen asioista. Politiikassa oli niitäkin voimia, jotka olisivat valinneet Kekkosen uudelleen presidentiksi vielä 1984, joten teoriassa Kekkosen kausi olisi voinut meillä päättyä vuonna 1990.

Kiviniemi on ilmeisesti antanut avustajilleen erityistehtäväksi etsiä lähihistoriasta tapauksia, joista SDP voidaan nyt syyttää, että saataisiin huomio hallituksen aikaansaamattomuudesta suunnattua muualle. Reilua viikkoa aiemmin pääministeri syytti SDP:tä suomalaisyritysten opettamisesta virolaisen vuokratyön käyttöön, kun Viron EU-jäsenyyden yhteydessä rajoitettiin työvoiman vapaata liikkuvuutta kahden vuoden siirtymäajalla.  Tässä yhteydessä pääsi unohtumaan, että keskusta oli itse mukana hallituksessa, joka Kiviniemen arvosteleman päätöksen teki, eikä silloin ollut mitään huomauttamista.

Nykyisyyden valossa menneisyyden virheitä voidaan tietenkin etsiä ja osoittaa niitä minkä tahansa entisen hallituksen toiminnasta. Päätökset tehdään aina parhaan käytettävissä olevan tiedon valossa ja jälkeenpäin voi nähdä, että jonkun asian olisi voinut tehdä toisin. Historia on hyvä opettaja, mutta huono lyömäase. Sen sijaan, että nykyinen hallitus puolustaisi omaa toimintaansa, se on alkanut etsiä historian kirjoista esimerkkejä tapauksista joissa nykyinen oppositio olisi voinut toimia toisin. Opposition lokaamisella pyritään viemään huomiota pois nykyhallituksen tekemistä ja ennen kaikkea tekemättä jättämisistä, eli asioista jotka hallitus on siirtänyt seuraajansa hoidettavaksi. Niistä oppositio ei valitettavasti voi olla hienovaisuuden vuoksi vaalien lähestyessä hallitusta muistuttamatta.

Kiitos!

Tiistai 16.11.2010 klo 0.38 - Ville

Seurakuntavaalien alustavat tulokset on tullut Vuosaaressa. Koko kansan kirkko listamme näyttää menestyneen vaalissa hyvin ja minä nousin korkeimmalla vertailuluvulla sekä Vuosaaren seurakuntaneuvostoon että Helsingin yhteiseen kirkkovaltuustoon.

Kannatuksen suuruus sekä ilahduttaa ja vetää nöyräksi. Yritän tehdä parhaani äänestäjieni eteen ja aloittaa työn avarakatseisen ja uudistuvan kirkon puolesta. Samalla pitäen mielessä kirkon 2000-vuotisen historian, joka on minulle työni puolesta tuttua. Valtavat kiitokset!

Ehdokkaana kansan kirkon puolesta

Maanantai 25.10.2010 klo 10.21 - Ville

Olen ensimmäistä kertaa ehdokkaana seurakuntavaaleissa. Olen Vuosaaressa Koko kansan kirkko listan ehdokkaana numerolla 9 Helsingin yhteiseen kirkkovaltuustoon ja 77 Vuosaaren seurakuntaneuvostoon.

Kirkko on minusta nyt sellaisessa tienhaarassa, suurten haasteiden edessä, että sen sijaan, että seuraisi vierestä, miten se etsii tietä eteenpäin, haluan olla mukana omalta osaltani aktiivisesti keskustelemassa ja vaikuttamassa asioihin.

Helppoja vastauksia kirkon tulevaisuuden haasteisiin ei ole: jäsenkato, talous, kirkon sisäinen jakautuminen, julkisuuskuva, Suomen lisääntyvä moniarvoistuminen, muiden uskontojen kohtaaminen, kysymys suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen, kirkkoon kuulumattomien kohtaaminen, nuorten aikuisten saaminen mukaan kirkon toimintaan ym.

Hivenen kärjistetysti voi sanoa, että kansan kirkon tulevaisuus on nyt puntarissa ja seuraavat neljä vuotta tulevat olemaan hyvin ratkaisevia sen kannalta, säilyttääkö kirkko asemansa suomalaisen yhteiskunnan yhtenä keskeisenä ja rakentavana toimijana.

Nykyistä tilannetta vasten näen itseni koulutukseni ja kirkkohistorian tutkijan työkokemuksen puolesta asiantuntijaehdokkaana, joka on valmis lähtemään hakemaan sillä tiedolla ja kokemuksella, mitä minulla on kirkosta ja sen historiasta paikallistasolla ratkaisumalleja suuriin kysymyksiin. Historian on myös kirkon osalta erinomainen avain tulevaisuuden ymmärtämiseen.

Yksin en tietenkään kykene muuttamaan asioita, mutta muiden vuoropuheluun kykenevien ihmisten kanssa uskon, että jotain voidaan saada aikaan. Seurakunnassa haluan olla mieluummin vastakohtia tasoittavana kuin niitä kärjistävänä vaikuttaja.

Kirkossa ja seurakunnassa on myös paljon hyvää ja säilyttämisen arvoista. Tämä on viime viikkojen keskustelussa lähes täysin unohtunut. Vuosaaressa seurakunta on pitkään ollut kaupunginosaa yhdistävä tekijä. Kirkko on ollut paikka, jossa eri poliittisia ym. kantoja edustavat ihmiset ovat voineet kohdata puolueettomalla maalla ja keskustella kotiseutunsa asioista. Minusta on tärkeätä, että oma kotikirkko olisi ihmisiä yhteen kokoava ja turvalliseksi koettu paikka myös tulevaisuudessa. Näen, että kirkko voi olla merkittävä yhteiskunnallinen toimija Vuosaaren ja miksei koko Helsingin kannalta, jos se kykenee tasoittamaan vastakkainasettelua ja säilyttämään keskusteluyhteyden eri väestöryhmiin.

Kannattaa käyttää äänioikeutta seurakuntavaaleissa!

Kirkko avoinna keskustelua varten

Keskiviikko 20.10.2010 klo 12.16 - Ville

Kirkon kriisi on monelle suomalaiselle hämmentävä kokemus. Sen on aistinut ihmisten kanssa keskustellessa ja netin keskustelupalstoja lukiessa. Kirkko pysyy otsikoissa erolukujen takia, eikä kirkon johdolla ole selvästikään tarjottavissa helppoja, saatikka yksiäänisiä vastauksia, siihen, miten tästä pitäisi edetä. Pakkaa on entisestään sekoittanut kristillisdemokraattisten poliitikkojen sekaantuminen omine päämäärineen kirkon asioihin.

Niin kuin piiritetyssä linnakkeessa usein tapahtuu, myös kirkossa tv 2:den homoillasta alkanut poikkeustila, on aloittanut sisäisen taistelun siitä, miten puolustus tulisi parhaiten hoitaa. Otetaanko kritiikki huomioon vai suljetaanko luukut ja odotetaan, että myrsky menee ohi?

Kirkon ympärillä vellovassa keskustelussa on jotain hyvääkin. Milloinkohan ihmiset ovat viimeksi puhuneet kirkosta ja uskonnosta niin paljon kuin viimeisen viikon aikana? Ei tule historian tutkijallekaan heti mieleen, toista tilannetta. Toki Internetin keskustelupalstoja ei vielä ollut naispappeusdebatin aikana 1970- ja 1980-luvuilla.

Jos uskontoon liittyvät kysymykset herättää tunteita ja kysymyksiä, kirkon olisi nyt järkevintä tarttua haasteeseen ja keskustella. Kirkon edustajien kannattaisi mennä sinne, missä ihmiset ovat (kauppakeskuksissa, toreilla ym.) tai kutsua ihmisiä kirkoille tilaisuuksiin, joissa eri näkökantoja edustavia alustajia olisi paikalla ja ihmiset saisivat esittää kysymyksiä. Tärkeää olisi, että kysymyksiä myös kuunneltaisiin, pohdittaisiin, eikä arvioitaisi onko kysymykset oikeita vai vääriä. Kirkolla ei ole helppoa tietä tästä eteenpäin, joten ainut tie lienee keskustelun tie. 

Uutinen sosialidemokratian kuolemasta on ennen aikainen

Keskiviikko 22.9.2010 klo 10.26 - Ville

Tarina kertoo miehestä joka luki lehdestä sinne kiusalla laitetun oman kuolinilmoituksensa. Korjatakseen virheellisen tiedon mies laittoi lehteen ilmoituksen, jossa kerrottiin, että uutinen hänen kuolemastaan on täysin ennenaikainen. Tämä tositarina tuli mieleeni lukiessani Jukka Relanderin (vihr.) blogia Uuden Suomen sivulta, jossa hän arvioi, että ruotsalainen sosialidemokratia osaa kuolla suomalaista tyylikkäämmin. Uutinen sosialidemokratian kuolemasta on yhtä ennen aikainen kuin tarinan miehen.

Relanderin kirjoitus sisälsi monia kohtia, jotka antavat demareille
ajattelemisen aihetta. Suuria haasteita on ratkaistavana.Siihen nähden, että kirjoittaja on tunnettu ja minunkin arvostama historian tutkija,pitkän linjan historiallinen näkökulma jäi kuoleman tuomiota
luettaessa varsin vähälle huomiolle.

SDP on ollut nyt kolme ja puolivuotta oppositiossa. Tätä ennen SDP on ollut hallituksessa suurimman osan sodanjälkeistä aikaa.Tältä pohjalta en siis menisi tekemään 111-vuotiaan puolueen tulevaisuudesta, joka on selvinnyt sellaisista koitoksista kuten kansalaissota, lapualaisvuodet, 1940-luvun lopun vaaran vuodet, 1950–1960-lukujen puoluehajaannus ym. kovin pitkälle meneviä analyysejä. Oppositiossa oleminen tai kannatuksen ylä- ja alamäet eivät myöskään merkitse, että puolue tai sen aate pitäisi kääntää kokonaan ylösalaisin, että se kelpaisi taas.

Kokonaan toinen asia on myös se, että osoittaako se, etteivät Ruotsin sosialidemokraatit nousseet suurimman puolueen asemasta huolimatta hallitukseen, sen, että heidän arvonsa ja vaalitavoitteensa olivat epäonnistuneita? Sosialidemokratian ajantasaistamista varmasti tarvitaan, mutta myös suhteellisuuden tajua. Pyörää ei tarvitse lähteä keksimään kokonaan uudelleen täpärän vaalitappion jälkeen.

Nuoria ei jätetä!

Lauantai 4.9.2010 klo 21.12 - Ville

Olin tänään käymässä Lauttasaaressa, jossa vietettiin paikallista kaupunginosapäivää. Tapahtumaan kuului saaren ympärijuoksu, kirpputori ja muita oheistapahtumia.  Ihmisiä oli paljon liikkeellä ja tunnelma oli loistava. Myös poliittiset puolueet olivat löytäneet tiensä telttoineen Lauttasaaren kasinorantaan. SDP oli hyvin edustettuna. Paikalla oli puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja useita kansanedustajia.

SDP ei ollut kuitenkaan tullut Lauttasaareen vain jakamaan ilmapalloja, vaan puhumaan nuorten työttömyydestä. Suomessa kun on 40 000 työtöntä nuorta, vaikka yksikin olisi liikaa. Erityisen huolestuttavaksi asian tekee se, että hallitus vähensi juuri työttömyyden torjuntaan käytettäviä varoja.  

SDP on sitoutunut siihen, että jos se on seuraavassa hallituksessa, nuorisotyöttömyys kitketään pois lisäämällä määräahoja sen torjumiseen.  

Nuorisotyöttömyyden nollatoleranssi on minusta realistinen tavoite ja pidemmän päälle kaikin puolin maamme paras. Nuorten syrjäytyminen tulee lukemattomien inhimillisten tragedioiden ohella Suomelle kalliiksi esimerkiksi terveyspalveluiden kysynnän lisääntymisen myötä, koska työttömyys johtaa syrjäytymiseen ja se puolestaan lisää mielenterveysongelmia ja työkyvyttömyyttä. Aivan liian moni nuori on ajautunut pitkittyneen työttömyyden myötä elämässä sivuraiteelle ja tätä tietä pahimmassa tapauksessa alle 30-vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeelle.

Kunnallisvaaliteemani syksyllä 2008 oli ”kaveria ei jätetä” sanonnasta johdettu ”naapuria ei jätetä”. Tänä viikonloppuna mielessäni on ollut ajatus ”nuoria ei jätetä”. Suomella ei ole varaa jättää yhtään nuorta syrjäytymiskierteeseen. Siksi nuorityöttömyys on niitä asioita, jossa nollatoleranssi on ainut oikea vaihtoehto.

Eduskuntavaalit 2011 - tienristeys

Sunnuntai 22.8.2010 klo 11.17 - Ville

SDP:n nettisivulla tikittävän kellon mukaan aikaa eduskuntavaaleihin on runsas 200 päivää. Huhtikuun 17. 2011 on tienristeys, jossa ratkaistaan jatketaanko seuraavat neljä vuotta nykyisellä hallituspohjalla vai ottaako SDP vetovastuun.

SDP on ainut potentiaalinen puolue, joka voi nykysuuntausta muuttaa. SDP:n on noustava vaaleissa kannatukseltaan suurimmaksi puolueeksi, sillä muuten on lähes varmaa, että nykyinen hallituspohja jatkaa. Hallituksen veturi saattaa muuttua kokoomusmerkkikseksi, mutta käytännössä tällä ei ole suurta merkitystä hallituksen linjaan, sillä vaalirahakohussa edelleen rypevä pääministeripuolue on jo nyt kokoomuksen ohjailtavissa.

Ääni perussuomalaisille kevään vaaleissa on käytännössä ääni nykyhallituksen jatkolle, sillä otettiinpa perusuuomalaiset mukaan porvarihallitukseen tai jätettiin oppositioon, suurta muutosta ei ole tiedossa politiikan suuntaan. Vain SDP:n nousu suurimmaksi puolueeksi ja sitä kautta avainasemaan hallitusneuvotteluissa voi tuoda muutoksen.

Suomesta on tullut tämän vaalikauden aikana entistä enemmän maa jossa yhä useimmilla ihmisillä menee joko tosi hyvin tai tosi huonosti. Viime vuosien taantuma on entisestään jakannut kansaa. Lisääntyvä polarisaatio ei ole pohjimmiltaan kenenkään etu. Tähän kehitykseen tarvitaan muutos kohti tasa-arvoisempaa Suomea, jossa kaikkien on varallisuuteen tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta hyvää elää. Huhtikuussa 2011 äänestäjillä on mahdollisuus päättää siitä, ovatko he tyytyvyäisiä nykylinjaan vai onko sosialidemokraattisen korjausliikkeen paikka.

Haussa presidenttiehdokas

Maanantai 12.7.2010 klo 13.48 - Ville

SDP:n johdolta oli onnistunut idea lähteä etsimään presidenttiehdokasta keskellä kesää kysymällä mielipidettä suoraan kansalta. Jotkut ovat tosin ihmetelleet eikö SDP:llä ole ehdokasta tiedossa ilman, että täytyy käydä messuilla ja toreille kyselemässä kansalaisilta.  Etenemisjärjestys on mielestäni kuitenkin juuri oikea. Kansa tietää millaisen presidentin se haluaa tähän maahan kahden vuoden päästä.

Suomessa on ollut nyt SDP:n ehdokkaana valittu presidentti 28 vuoden ajan. Mauno Koiviston kautta edelsi Urho Kekkosen neljännesvuosisadan kestänyt presidenttikausi, jota voi kaikin mittapuin pitää poikkeuksellisena ajanjaksona Suomen historiassa.  Kekkosen kauden jälkeen ilmeni ymmärrettäviä pyrkimyksiä presidentin vallan supistamiseen. Tästä huolimatta presidentti instituutiolla on nykyisellään kansan enemmistön vankka tuki. Näin ollen on ollut perusteltua, että SDP on viime vuosina puolustanut presidentin valtaoikeuksia erityisesti kokoomuksen suunnalta tulleita leikkauspaineita vastaan.

Suomen kolme viimeistä demaripresidenttiä on valittu yli puoluerajojen tulleella kannatuksella. He ovat olleet kaikki omalla tavallaan kansaläheisiä presidenttejä. Mauno Koiviston valinta vuonna 1982 merkitsi monessa mielessä uuden poliittisen aikakauden alkamista Suomessa. Martti Ahtisaaren valinta osoitti vuonna 1994, että presidentiksi voi nousta kansansuosiolla myös päivänpolitiikan ulkopuolelta. Vuonna 2000 Suomeen saatiin ensimmäinen naispresidentti Tarja Halosen myötä.

Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen taustat ja persoonat on hyvä pitää mielessä, kun pohditaan kenestä voisi tulla SDP:n seuraava presidenttiehdokas. Tarvitsisimme jälleen persoonan, jonka suomalaiset voisivat kokea omakseen yli puoluerajojen.

Pitkän pääministerikauden loppunäytös

Tiistai 29.6.2010 klo 13.40 - Ville

Matti Vanhasen nousu Suomen pääministeriksi tapahtui yllättäen kesäkuussa 2003, kun Anneli Jäätteenmäki joutui luopumaan tehtävästä Irak-skandaalin vuoksi. Vanhasen johdolla keskusta säilytti suurimman puolueen aseman vuoden 2007 vaaleissa. Siitä millä keinoilla vaalivoitto saavutettiin, on tosin sittemmin keskusteltu lähes tauotta.

Siinä missä Matti Vanhasen nousu politiikan huipulle oli yllättävä, niin oli myös hänen poistumisensa näyttämöltä. Viime joulun alla Vanhanen ilmoitti jättävänsä pääministerin tehtävät puolenvuoden varoajalla lähinnä terveyssyihin vedoten. Kevään 2010 ajan Suomessa oli pääministeri, jonka ei käytännössä tarvinnut kantaa mitään poliittista vastuuta toiminnastaan, kun eroilmoitus oli jo jätetty.

Rivikansaedustajana Vanhanen jaksoi olla yhden päivän ja ilmoitti juhannuksen alla siirtyvänsä syyskuussa Perheyritysten liiton johtoon ja pyytävänsä eroa eduskunnan jäsenyydestä. Tähän ratkaisuun uusmaalaisten äänestäjien keväällä 2007 antama mandaatti ei ilmeisesti merkittävästi vaikuttanut.   Palautteen antamisen mahdollisuutta ei tule myöskään ensi kevään eduskuntavaaleissa, koska Vanhanen vetäytyi ehdokkuudesta.

Siirtyessään huippupolitiikan parrasvaloista nopeasti taka-alalle Vanhanen jatkaa kahden keskustan edellisen puheenjohtajan perinnettä. Esko Aho lähti vuoden 2000 presidentinvaalitappion jälkeen Harvardiin. Anneli Jäätteenmäki siirtyi lyhyeksi jääneen pääministerikauden jälkeen Brysseliin. 

Jokainen poliitikko tekee luonnollisesti omat ratkaisunsa ja poistuu näyttämöltä silloin kuin parhaaksi näkee. Jotain ajastamme kertovaa näissä nopeissa tuloissa ja menoissa ehkä kuitenkin on. Ennen vuotta 2000 voimassa olleen perustuslain aikana vastaava sooloilu pääministeriltä tuskin olisi tullut kysymykseen. Presidentti olisi voinut viheltää pelin poikki ja määrätä uudet vaalit, jos pääministeri olisi ilmoittanut, että hän lopettaa kesken vaalikauden, eikä jää palautetta toiminnastaan sen enempää kollegoiltaan kuin kansaltakaan kuuntelemaan. Nyt kuluvan vaalikauden kokemukset on hyvä pitää mielessä, jos joku vielä haluaa pääministerivaltaa presidentin kustannuksella entisestään lisätä.

Terveisiä puoluekokouksesta

Sunnuntai 30.5.2010 klo 17.27 - Ville

Palailin eilen SDP:n Joensuussa järjestetyssä puoluekokouksesta. Tuntui arvokkaalta saada olla edustajana tässä kokouksessa. Näin on vielä paikallaan esittää kiitokset kaikille niille, jotka Helsingin jäsenäänestyksessä halusivat minut sinne lähettää.

Kokous teki merkittäviä henkilövalintoja ja keskusteli politiikan suunnasta tuleviksi vuosiksi. Loistavaa oli myös tutustua uusiin puoluetovereihin eri puolilta Suomea. Ulkomaalaisten vieraiden kokouspaikalla ja videon välityksellä esittämät tervehdykset välittivät viestin, että SDP on osa kansainvälistä sosialidemokraattista liikettä. Vaikeuksien hetkellä on oikeasti hyvä muistaa tämä näkökulma. SDP ei todellakaan ole maailman ainut sosialidemokraattinen puolue, vaan osa isoa puolueiden perhettä.  

Kuten tiedotusvälineistä perusteella on välittynyt, kokous keskusteli ja äänestikin useista asioista. Tämä oli mielestäni positiivinen asia. Niin energiapolitiikkaan kuin maahanmuuttokysymyksiinkin löytyy uusia näkemyksiä vain asiapohjaisen dialogin kautta. Keskustelua itsessään ei pidä säikkyä.

Puoluekokouksessa pitämässäni puheenvuorossa korostin sosiaalisen median merkitystä tulevissa eduskuntavaaleissa. Facebook ja netin keskustelupalstat ovat nykyajan ”kadunkulmia”, joissa jokainen demari voi edustaa puoluettaan. Toki perinteistä soppatykki kampanjointia ja henkilökohtaisia kohtaamisia ei pidä lainkaan väheksyä. ”Face to face” kohtaamisten merkitys on nettiaikakaudella vähintään yhtä merkittävä kuin ennenkin.  

Eniten mediahuomiota kerännyt puoluesihteerivaali käytiin hyvässä hengessä. Uskon, että SDP sai Mikael Jungnerista sellaisen puoluesihteerin, jonka rooli on keskeinen siinä, että saamme kannatuksen nousuun ja voitamme vuoden 2011 eduskuntavaalit. Tarvitsemme hänen kaltaistaan innostajaa ja median asiantuntijaa. SDP:n on noustava 11 kuukaudessa kannatukseltaan suurimmaksi puolueeksi.Mikään vähempi ei nyt riitä.

Historian tutkijana arvostin sitä, että kokouksessa korostettiin sitä, että SDP ei ole eilispäivän tuote. Joensuun 42. puoluekokouksesta on suora jatkumo Forssassa vuonna 1903 järjestettyyn kokoukseen, jossa nykyinen nimi otettiin käyttöön ja hyväksyttiin ensimmäinen periaateohjelma. Historiallinen näkökulma oli esillä kokouksessa myös puheenjohtaja Urpilaisen linjapuheessa sekä uusien kunniajäsenten nimeämisessä, joka oli erityisen tunnepitoinen hetki.  

Uusi slogan ”SDP kansan edustaja” on minusta hyvä. Siihen tiivistyy kaikki oleellinen.

Puoluekokoukseen

Tiistai 25.5.2010 klo 12.59 - Ville

Maaliskuussa 2010 järjestetyssä SDP:n puoluekokousedustajien jäsenäänestyksessä minut valittiin neljännelle varasijalle. Peruutuksia on eri syistä tullut siinä määrin, että tänä aamuna sain pyynnön lähteä huomenna Joensuuhunpuoluekokousedustajaksi. Varoitusaika jäi lyhyeksi, mutta sain järjesteltyä asioita niin, että pääsen huomena iltajunalla muiden helsinikiläisen edustajien kanssa matkaan kohti Joensuuta. Odotan ensimmäistä puoluekokoustani suurella mielenkiinnolla. Todella merkittäviä linjauksia ja henkilövalintoja on edessä SDP:n lähivuosien politiikkaa ja ensi vuoden eduskuntavaaleja ajatellen. 

Vihreää kirkkopolitiikkaa

Maanantai 24.5.2010 klo 14.43 - Ville

Vihreät linjasivat puoluekokoukseen vaatimuksen kirkon yhteisövero-osuuden poistamisesta. Samalla puolue vaatii, että kirkon lakisääteiset tehtävät siirretään seurakunnilta valtion ja kuntien hoidettaviksi.

Kirkon yhteiskunnallisia tehtäviä on hautapaikan takaaminen kaikille suomalaisille sekä väestörekisteriin liittyvät tehtävät sekä vanhoista kirkonkirjoista huolehtiminen. Ei pidä myöskään unohtaa kirkon diakonia työtä, joka monin paikoin joutuu paikkaamaan kuntien ja valtion kyvyttömyyttä huolehtia yhteiskunnan heikompiosaisista. Voidaan kysyä, näkevätkö vihreät näin ollen, että jos yhteisövero poistettaisiin, valtio nostaisi sosiaaliturvan sille tasolle, ettei seurakuntien tarvitsi järjestää leivänjakelua ym.?

Yhteiskunta moniarvoistumisen on tosiasia, joka on hyväksyttävä ja johon on mukauduttava. Kirkolle luonnollisesti kuuluvan hautausmaista ja niiden kappaleista huolehtimisen siirtäminen valtiolle ei ole nykytilanteessa kuitenkaan tarkoituksenmukaista. Vuosisataisen perinteen katkaisemiselle on oltava painavat perustelut. Vihreiden linja merkitsisi valtavan uuden valtiollisen hautausmaaorganisaation luomista.  Valtaosa maassamme pidettävistä hautajaisista järjestetään edelleen luterilaisen tai ortodoksisen perinteen mukaisesti.  Tämä on usein sekä vainajan että hänen omaistensa toivomus, vaikka heidän suhde kirkkoon ei muuten olisi erityisen tiivis. Myös uskonnonvapauden periaate toteutuu nykymallissa. Kirkkoon kuulumattomien ja muiden uskontokuntien edustajien oikeudet pystytään turvaamaan.

Toimituspääministerin kevät

Perjantai 16.4.2010 klo 11.14 - Ville

Pääministeri Matti Vanhanen ilmoitti viime joulukuun lopulla eroavansa pääministerinpaikalta ensi kesänä.  Tällöin saattoi jo aavistaa millainen tuleva poliittinen kevät tulisi olemaan, kun maata johtaa koko kevään eroilmoituksensa jättänyt ”toimituspääministeri”, jonka ei käytännössä tarvitse kantaa todellista poliittista vastuuta toiminnastaan, kun jatkokautta ei tavoitella.

Maan pitäisi ponnistaa ylös taloudellisesta taantumasta ja poliittisten uutisten otsikoita hallitsevat päivästä toiseen kevään 2007 eduskuntavaalirahoituksen jälkiselvittelyt. Päivittäin julkisuuteen tihkuu uutta tietoa pääministerin omasta osuudesta vaalirahoitusjupakkaan. Se ettei kohu pääministerin oman kannan mukaan vaikuta hallituksen uskottavuuteen ei pidä paikkansa. Jos mihin tahansa johtavassa asemassa olevaan henkilöön kohdistuu jatkuva luottamuskriisi, se heijastuu väistämättä hänen johtamansa organisaation valmiuteen suoriutua tehtävistään. Selkeintä olisi siis ollut, että Vanhanen olisi puolen vuodenvaro-ajalla varustetun eroilmoituksen sijaan jättänyt joulukuussa pääministerin paikan.

Vaalirahakohun aiheuttama poliittinen epävakaus on ollut viime vuosien aikana paikoin niin huomattavaa, että on joutunut monesti pohtimaan, miksei ennenaikaisia eduskuntavaaleja järjestetä? Aikaisemman perustuslain aikana tasavallan presidentillä oli oikeus määrätä uudet vaalit, jos eduskunta oli toimintakyvytön.

Historian saatossa ennenaikaisiin vaaleihin on Suomessa yleensä päädytty tilanteessa, jossa maahan ei ole yrityksistä huolimatta pystytty muodostamaan toimivaa hallitusta. Se, että presidentti Urho Kekkonen käytti hajotusvaltaa myös oman valtansa pönkittämiseen, ei välttämättä tarkoita, ettei jotain perustuslaillista keinoa presidentin puuttua nykyisen kaltaiseen tilanteeseen pitäisi edelleen olla. Nykymallissa Suomessa voi olla pääministerinä – ilman poliittista vastuuta – puolivuotta täytetty eroilmoitus pöydällä.