Lähikoulut kunniaanLauantai 13.10.2012 klo 19.29 - Ville
Vanhempien tavoitteena on lapsen paras ja he haluavat jälkikasvunsa saavan mahdollisimman hyvän peruskoulutuksen. Viime aikoina on yleistynyt ilmiö, jossa yksi merkittävä lapsiperheen asuinpaikkaan kaupungissa vaikuttava tekijä on hyvän maineen omaavan koulun läheisyys. Jos hyväksi tiedetyn koulun lähelle ei voi helposti muuttaa, sinne saatetaan kulkea päivittäin pitkätkin matkan päästä. Monissa maailman metropoleissa eri kaupunginosien väliset sosiaaliset erot ovat suuria. Helsingissä on havaittu eriytymiskehitystä, mutta ei niin huomattavassa määrin kuin muualla maailmassa. Asuinalueiden eriarvoistumisen yhtenä tuntomerkkinä on pidetty koulujen oppimistulosten eroja. Hyvä lähikoulu on keskeinen asia torjuttaessa kaupunginosien välistä eriarvoistumista. Tämän vuoksi on tärkeätä, että myös meillä Helsingissä lähiöiden koulut saavat myös riittävät taloudelliset resurssit toiminalleen. Lasten ja nuorten varassa on Suomen tulevaisuus, ja on tärkeää, että tarjoamme heille oma kodin lähellä hyvät mahdollisuudet käydä turvallisesti koulua. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lähikoulu, segrekaatio, Pisa, kaupunginosat |
Vierailijablogi: Keinotteluraha kuriin - nyt!Tiistai 9.10.2012 klo 22.12 - Liisa Jaakonsaari, Euroopan parlamentin jäsen (sd)
Euroopan parlamentti antoi viime toukokuussa selvän tukensa rahoitusmarkkinaverolle: 487 puolesta, 152 vastaan. Myös Kokoomuksen eurooppalaisen kattopuolueen EPP:n ryhmän ylivoimainen enemmistö kannatti veroa – kaikki kokoomusmepit mukaan lukien. Myös kansalaiset ovat vahvasti veron kannalla, sillä tuoreen eurobarometri-kyselyn mukaan 66 % eurooppalaisista kannattaa veroa. Suomalaisista veroa kannattaa 64 % . Parlamentti kannattaa veron käyttöönottoa siinäkin tapauksessa, että jotkut jäsenvaltiot jättäytyisivät sen ulkopuolelle. Parlamentti pitää hyvänä komission ehdottamaa "kotipaikkaperustetta", jonka mukaan rahoitusmarkkinavero koskisi veroalueen ulkopuolella liikkeelle laskettuja arvopapereita, jos yksikin niillä kauppaa käyvä laitos sijaitsee veroalueella. Esimerkiksi Hong Kongissa ja Kiinassa toimivat rahoituslaitokset joutuisivat parlamentin ehdotuksen mukaan maksamaan veron, jos ne käyvät keskinäistä kauppaa alun perin Saksassa liikkeelle lasketuilla Siemensin osakkeilla. Parlamentti ei vaadi verosta saatavia tuloja siirrettäväksi EU:lle. Mutta jos näin tehtäisiin, tämä pienentäisi EU-jäsenmaksuja. Suomelle tulot rahoitusmarkkinaverosta olisivat noin 570 miljoona euroa. Parlamentin tavoitteena on tehdä rahoitusmarkkinaveron kiertäminen selvästi kalliimmaksi kuin veron maksaminen liittämällä arvopapereiden laillinen omistaminen veron maksuun. Jos siis arvopapereiden ostaja jättää veron maksamatta, hän ei voisi olla varma laillisesta omistusoikeudestaan. Koska verokanta olisi pieni, riski olisi selvästi suurempi kuin veronkierron avulla mahdollisesti saatava voitto. Rahoitusmarkkinavero ei siis johda siirtymiseen pois EU:sta, koska sen kustannukset ovat korkeammat kuin veron maksaminen. Suomessa alkaneelle uhkailu- ja pelottelukampanjalle maastapaosta ei ole pohjaa.Euroopan parlamentin - EU:n ainoan vaaleilla valitun elimen - keväinen päätöslauselma rahoitusmarkkinaverosta on hyvä pohja jatkaa selvittelyä. Ja Suomen kannattaa ehdottomasti olla siinä mukana. |
Kannattaako aina ulkoistaa?Maanantai 8.10.2012 - Ville Suhtautuminen yhteiskunnan tarjoamien palveluiden ulkoistamiseen jakaa poliittisia puolueita. Uskoni ulkoistamisen etuihin kärsi tänään jälleen yhden kolauksen, kun luin netistä alun perin Savon Sanomien julkaiseman uutisen, jossa kerrottiin, mitä seurasi, kun Kuopion seurakuntayhtymä ulkoisti ISS Palvelut Oy:lle vuosi sitten haudankaivun saadakseen säästöjä. Yhtymä ja ISS olivat sopineet, että urakkahinta tarkistetaan vuosittain ja nyt ISS on sitten ilmoittanut, että syvän haudan kaivamisen hinta nousee 182 prosenttia ja matalan 220 prosenttia. Kuopiosta kantautuneita uutisia lukiessa ei voinut kuin hämmästellä sitä, etteikö mikään inhimillisen elämän osa-alue, tässä tapauksessa sen päätepiste, saa olla rauhassa suoraviivaiselta taloudellisen hyödyn tavoittelulta. Savon Sanomien mukaan ISS perusteli korotuksia sillä, että heiltä puuttui ensimmäisenä vuonna kokemus ja ammattitaito laskea oikeita kustannuksia. Kuopion tapaus toimii varmasti varoittavana esimerkkinä seurakunnille eri puolilla maata. Se on syytä laittaa merkille myös kuntapuolella, jossa ulkoistettujen palveluiden laatuongelmista tulee jatkuvasti palautetta eri puolilta maata. Suhtautuminen ulkoistamiseen on asia, joka jakaa puolueita. Vasemmistopuolueiden asenne on ollut huomattavasti porvaripuolueita kriittisempi. Tämä ilmeni Julkisten ja hyvinvointialojen liitto tuoreesta tutkimuksesta, johon itsekin vastasin, jossa selvitettiin kuntapäättäjien käsityksiä ulkoistamisesta. Tutkimuksessa lähes 80 prosenttia kokoomustaustaisista kuntavaikuttajista uskoi ulkoistamisen lisääntyvän, kun vasemmistopuolueiden kannattajista vain alle 40 prosenttia uskoi ulkoistamisen kasvuun. Sama jako näkyi myös ulkoistamisen kautta saavutettavia etuja arvioitaessa. SDP:n linjana on ollut, että kunnan peruspalvelujen tuotannon tulisi pääasiallisesti perustua kunnan itse järjestämiin palveluihin. Näin myös valtuusto ja lautakunnat voivat paremmin vaikuttaa palveluiden laatuun. Oma palvelutuotanto on myös kuntalaisten oikeusturvanäkökulmasta ongelmatapauksissa selkeämpi vaihtoehto. Kuten nykyisinkin osa kunnan toiminnoista voidaan tuottaa yhteistyössä järjestöjen kanssa ja esimerkiksi paikallisyritysten osaamista voidaan hyödyntää. Peruspalveluiden ydin on kuitenkin parempi pitää selkeästi julkisena toimintana. Tällä estetään myös kunnan ajautuminen markkinoiden armoille. Näin on eräissä kunnissa käynyt esimerkiksi monopoliasemaan päässeiden yksityisten lääkärifirmojen kanssa, kun ne ovat voineet asemansa turvin yli hinnoitella lääkäripäivystyksestä perimänsä palkkiot. Eri puolelta Suomea on myös esimerkkejä kunnista, joissa kertaalleen ulkoistettuja palveluita ollaan jouduttu palauttamaan kunnallisen puolen hoidettavaksi. Samalla on todettava myös, että vaikka suhtautuu ulkoistamiseen varautuneesti, on totta, että julkisen puolen terveydenhuollossa on parannettavaa ja on ilmeistä, että terveyspalveluiden saatavuudessa on ongelmia monilla paikkakunnilla. Myös meillä Helsingissä. Peruspalveluiden ulkoistamisen kautta kysymystä ei kuitenkaan voidaan ratkaista, koska lopputulos voi olla samansuuntainen kuin Kuopion seurakuntayhtymällä haudankaivuun ulkoistumisessa: haetaan säästöjä, mutta seurauksena onkin 220 % hinnankorotus. |
Vieralijablogi: Rauhaa, koulurauhaa, kouluihin rauhaaPerjantai 5.10.2012 klo 16.49 - Leila Vasama, kahden lapsen äiti
|
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koulu, koulurauha |
Työskentelyvelvoitteesta ratkaisu terveyskeskusten lääkäripulaan?Keskiviikko 3.10.2012 klo 21.34 - Ville Viime päivinä julkiseen keskusteluun on noussut kunnallisvaalien kannalta ensiarvoisen tärkeä teema: niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, 2010-luvun Suomessa on vaikea päästä julkisen terveydenhuollon puolella kohtuullisessa ajassa lääkäriin, vaikka koulutettuja lääkäreitä on enemmän kuin koskaan. Lääkäripula on osaltaan johtanut terveyskeskusjärjestelmämme kriisiin. On hyvä muistaa, ettei monet nyt itsestään selvyydeltä tuntuvat, vaikka monin paikoin saatavuudeltaan uhanalaiseksi joutuneet, kunnalliset palvelut ole olleet aina olemassa. Kovin kaukana menneisyydessä ei ole aika, jolloin avun saaminen vaikkapa hammassärkyyn saattoi olla kiinni siitä, onko varaa mennä hammaslääkäriin. Sodan jälkeisessä Suomessa yhdenvertaisten lääkäripalvelujen tarjoaminen kaikille varallisuuteen katsomatta toteutui vähitellen. Merkittävä etappi julkisen terveydenhuollon kehittämisessä oli vuonna 1972 säädetty kansanterveyslaki, joka on yhä tärkeämpiä terveydenhuollon uudistuksiamme. Kansanterveyslain myötä kunnanlääkärijärjestelmä lopetettiin ja kunnat määrättiin perustamaan terveyskeskus joko yksin tai naapurikuntien kanssa. Yhteiskunnallinen hammashuollon laajentaminen asteittain koskemaan koko väestöä alkoi samaisen kansanterveyslain myötä. Vasta vuoden 2002 lopussa toteutetun uudistuksen myötä koko aikuisväestölle tuli oikeus kunnalliseen hammashoitoon tai mahdollisuus saada sairausvakuutuskorvausta yksityisen puolen kustannuksiin. Suomessa on tehty vuosikymmenten ajan pitkäjänteistä työtä kansanterveyden parantamiseksi ja keskimääräisen eliniän pidentämiseksi. Järjestelmän kivijalka on meillä ollut toimiva terveyskeskusjärjestelmä, jonka kautta jokaisen suomalaisten tulisi päästä riittävän nopeasti ja yhdenvertaisesti lääkäriin riippumatta lompakon paksuudesta. Jo nyt meillä ollaan tilanteessa, jossa kansalaisten yhdenvertaisuus ei täysin toteudu perusterveydenhuollossa. Jos kehityksen suuntaa ei saada käännettyä, ennen pitkää edessä on vanhojen kansantautiemme - esimerkiksi sydän- ja verisuonitauti - kuolleisuuden lisääntyminen. On myös hyvä muistaa, että koko aikuisväestömme ei ole työterveyshuollon piirissä. Helsingin yliopistolla työskentelevänä apurahatutkijana oma ”työterveyshuoltoni” on ”järjestetty” paikallisessa terveyskeskuksessa. Työterveyshuoltoon ei ole asiaa myöskään freelancereilla, työttömillä, kotona lastansa hoitavilla vanhemmilla, pienyrittäjillä, eläkeläisillä ja niin edelleen. Heitä varten tarvitaan toimivat terveyskeskukset. Kestävä linja ei ole se, että julkisen terveydenhuollon toimivuus on sitä tasoa, että ihmiset joutuvat puolipakolla hakemaan apua yksityiseltä lääkäri-asemalta. Suomessa on enemmän lääkäreitä kuin koskaan, mutta samaan aikaan monissa terveyskeskuksissa on lääkäripula ja useilla paikkakunnilla peruspalveluiden järjestämiseksi joudutaan turvautumaan monopoliaseman hankkineiden palvelunsa ylihinnoitelleiden yksityisten vuokralääkärifirmojen apuun. Lääkärit koulutetaan meillä yhteiskunnan varoilla ja näin ollen ei olisi kohtuutonta olettaa, että ilmaisen koulutuksen saaneet ja myös julkisella puolellakin verraten korkeaan tulotasoon pääsevät lääkärit osaltaan olisivat valmiit kantamaan vastuun terveyskeskusten toimivuudesta. Tätä taustaa vasten SDP:n ehdotus siitä, että lääkäreiden tulisi työskennellä terveyskeskuksissa valmistumisensa jälkeen jonkin aikaa olisi eräs keino helpottaa lääkäripulaa. Hieman kaukaa haettu, mutta sinänsä osuva vertailukohta lääkäripaosta julkiselta yksityiselle puolelle löytyy puolustusvoimien piiristä 1990-luvun lopulla. Silloin merkittävä määrä ilmavoimien julkisin varoin kouluttamia lentäjiä siirtyi paremman palkan perässä töihin Finnairille ja myös muihin lentoyhtiöihin. Tästä seurasi ilmavoimille ohjaajapula ja keskustelu yhteiskunnan varojen käytöstä yksityisen sektorin lentäjäkoulutukseen. Tilanne selkeytyi sillä, että käyttöön otettiin riittävän suuri sitoumussakko, joka lankeaa, jos valmis ohjaaja siirtyy ilmavoimista siviilipuolelle palveltuaan vähemmän kuin kolmetoista vuotta. Vastaava sopimussakko käytäntö ei tietenkään suoraan sovellu lääkärikoulutukseen. Sanktioiden sijaan on pyrittävä parantamaan terveyskeskusten työoloja ja lisäämään niiden kiinnostavuutta lääkärien työpaikkoina. Ilmaisen koulutuksen lääkäreille tarjoava yhteiskunta voi kuitenkin myös olettaa, että sen kovalla rahalla kouluttamat henkilöt saadaan mukaan turvaamaan perusterveydenhuollon järjestäminen terveysasemilla tarvittaessa vaikka koulutukseen kytkettävän valmistumisen jälkeisen tietyn aikaa kestävän työskentelyvelvoitteen avulla.
|
Pääkaupunkiseutu ja kohtuuhintaisen asumisen dilemmaMaanantai 24.9.2012 klo 20.49 - Ville
Asuntoministeri Krista Kiuru (sd.) oli viime torstaina Helsingissä järjestetyssä kunnallisvaalitilaisuudessani pyynnöstäni alustamassa metropolialueen asuntopolitiikasta. Sen pohjalta mitä kuulimme, tilanne ei näyttänyt hyvältä, sillä, kohtuuhintaisten asuntojen tuotanto on herättänyt metropolialueella jo pidemmän aikaan liian vähän kiinnostusta. Tavoitteina olleisiin asuntovolyymeihin on ehkä paikoin päästy, mutta kohtuuhintaiset vuokra-asunnot ovat jääneet pahasti omistusasuntojen ja vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen jalkoihin. Jokaisessa metropolialueen kunnassa olisi nyt laajan keskustelun paikka siitä mistä tämä johtuu. Kiurun erityishuoli kohdistui siihen, mistä pienituloisimmat ihmiset saavat itselleen asuntoja pääkaupunkiseudulla. Nyt kun ollaan tilanteessa, jossa 2000 euron tuloista 43 prosenttia voi mennä asumiseen, on selvää, että moni on elää kohtuuttomassa tilanteessa ja joutuu vakavasti harkitsemaan onko täällä ylipäätänsä mahdollisuuksia asua vai onko edessä pakkomuutto sinne, missä hinnat ovat edullisemmat. Jos näin käy se, usein merkitsee pääkaupunkiseudun kunnille pätevän työvoiman ja lapsiperheiden menestyä. Ministeri Kiurun näkemyksen mukaan metropolialueen ytimessä tulisi voida asua lompakon paksuudesta riippumatta. Kun kohtuuhintaisena pidetään vuokra-asuntoa, jonka neliöhinta on 11 euroa, nyt se usein on vapailla markkinoilla 15 euron luokkaa. Kolmen neljän euron väli on työllisyyden ja kasvun näkökulmasta suuri ja se tulisi voida kuroa umpeen. Kiuru painotti alustuksessaan sitä, ettei vuokra-asuntotavoitteessa ole alkuunkaan onnistuttu metropolialueella. Tänä vuonna metropolialueella on tehty päätös vain 76 kohtuuhintaisen vuokratalon rakentamisesta pieni- ja keskituloisille. Tämä oli ministerin mielestä aivan riittämätön määrä. Valtio on tällä hallituskaudella tehnyt päätöksen rakentaa pieni- ja keskituloisille lisää tuettua kohtuuhintaista asuntokantaa. Metropolialueen kuntien suostumus on, mutta ongelmaksi on mukaan osoittautunut vaikeus löytää asunnoille halukkaita rakentajia. Näkemys, että vapaat markkinat hoitavat homman, kun niille vaan annetaan siihen vapaus, ei ole osoittautunut toimivaksi. Tilanteeseen on Kiurun mukaan puututtava. Asuntoministeri kertoi ehdottaneensa muutama viikko sitten kunnille, että he perustaisivat oman tuotantoyhtiön Helsingin asuntotuotantoyhtiön ympärille. Toinen vaihtohehto on se, että Helsingin seudun kunnat tai osa niistä muodostavat valtion kanssa asuntotuotantoyhtiöön. Jos eteneminen ei onnistu tätä tietä, Kiuru piti mahdollisuutena valtion oman asuntoyhtiön muodostamista jo olemassa olevan Kruunu-asuntojen ympärille. Kysyin Kiurulta, että mitä nyt vaaleissa valittavat tulevat valtuutetut voisivat ongelmalle tehdä. Kiuru viittasi kaavoitukseen. Tontteja kohtuuhintaisia kerrostalo-asuntoja varten tarvitaan enemmän. Tontit ei tietenkään auta, jos asunnoille ei ole rakentaja. Nähtäväksi siis jää mitä tietä asiassa on lopulta edettävä ja kuinka suurta valtionohjausta on käytettävä, että kohtuuhintaisten asuntojen tuotanto Helsingissä ja muualla pääkaupunkiseudulla saadaan tavoitteiden mukaiseen käyntiin. |
Tarvitsemme verokeinottelun vastaisen sertifikaatinKeskiviikko 19.9.2012 klo 12.53 - Ville Jalovaara Mielididekirjoitus Helsingin Sanomissa 19.9.2012 Taloussivuilla (HS 17. 9.) kerrottiin, että suomalaisomistuksessa olevat terveysalan yritykset ovat lisänneet yritysasiakkaita veroparatiiseja suosineiden lääkäritalojen kustannuksella ja yritysten ohella myös monet yksityiset kuluttajat ovat alkaneet tarkemmin pohtia, missä he asioivat. Samalla kun "laillista" veronkiertoa on pyrittävä torjumaan kotimaisen ja toivottavasti vaikeuksista huolimatta myös kansainvälisen lainsäädön tiukentamisella, vaikkapa Suomalaisen työn liitto voisi myöntää kotimaisia tuotteita markkinoivan avainlipun ohella sertifioidun tunnuksen esimerkiksi niille terveysalan yrityksille, jotka todistettavasti maksavat veronsa asianmukaisesti kotimaahan. Verokeinottelun vastainen sertifikaatti voisi vaikuttaa muullakin kuin terveysalalla kuluttajien valintoihin, sillä jokainen veronsa asianmukaisesti maksava varmasti toivoo, että kaikki toimisivat niin. Riittävästä verotulojen määrästä ovat pitkälti kiinni myös mahdollisuudet puolustaa ja mielellään vahvistaa jo varsin uhanalaiseksi käynyttä hyvinvointivaltion konseptiamme. |
Onko meillä varaa rakentaa uusi lastensairaala Helsinkiin?Maanantai 10.9.2012 klo 19.25 - Ville Suomen johtava lastensairaala, Helsingin Meilahdessa sijaitseva Lasten- ja nuorten sairaala toimii tällä hetkellä heti sodan jälkeen, lähemmäs seitsemänkymmentä vuotta sitten, valmistuneissa paremmin museokäyttöön kuin sairaalaksi soveltuvissa suojelluissa tiloissa. Näin ei voi jatkua. Asiantilaan on korkea aika saada korjaus. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri teki viime huhtikuussa periaatepäätöksen uuden lastensairaalan rakentamisesta. Varsinainen rakentamispäätös kuitenkin yhä puuttuu. Sosiaali- ja terveysministeriön suunnalta ei ole selkeää lupausta valtion osallistumisesta hankkeeseen. Helsingin lastensairaala antaa erikoissairaanhoitoa monilla erityisaloilla koko maalle, ja siksi valtion mukana olo olisi erittäin perusteltua. Uuden sairaalan rakentaminen on arvioitu maksavan 150–200 miljoona. Tässä voisi mainita mitä muuta samansuuntaisella rahalla on viimeaikoina oltu valmiita rakentamaan. Lastensairaalan, kun pitäisi käsittääkseni ohittaa tärkeydellään käytännössä kaikki muut julkiset rakennushankkeet. Jos esimerkiksi vastakkain on uusi keskustakirjasto Töölön lahdelle ja uusi lastensairaala, rakentaisin jälkimmäisen ja panostaisin nykyistä enemmän kaupunginosien kirjastoihin, sillä lähiöissä pubien kanssa kilpailevia laadukkaita ajanviettopaikkoja tarvitaan keskustaa enemmän. Nykyinen Helsingin lastensairaala muistuttaa monin paikoin enemmän museota kuin sellaista modernia 2010-luvun huippusairaalaa, mikä sen pitäisi olla. Henkilökunnalle kuuluu kiitos siitä, että nykyisissä tiloissa voidaan antaa olosuhteisiin nähden hyvää hoitoa. Tilojen puutteellinen kunto ja ahtaus ovat kuitenkin ilmeisiä. Potilaat ja henkilökunta elävät jatkuvien remonttityömaiden keskellä, kun rakennusta paikataan sieltä täältä yrittäen lykätä väistämätöntä tosiasiaa, että tilat ovat sairaalakäyttöön elinkaaressa lopussa. Vanhan rakennuksen ongelmista kertoo myös tunkkainen sisäilma. Kesällä sairaalassa on kuuma ja talvella vetoista. Käytävät on täynnä tyhjiä sänkyjä, joille ei ole riittävää varastotilaa. Potilashuoneet ovat tarpeeseen nähden liian pieniä . Ahtaus huonontaa sairaalahygieniaa ja lisää infektioiden määrää ja näin voi merkittävästi haitata monien potilaiden parantumista. Paloturvallisuudesta ahtailla käytävillä on kannettu syystäkin huolta. Hyvällä tahdolla vielä potilaat saadaan jotenkin huoneisiin mahtumaan, mutta vanhemmille ja muille omaisille tekee todella tiukkaa. Monesti on hoidon onnistumisen kannalta tärkeätä, että vanhemmat voisivat yöpyä sairaalassa erityisesti pienempien lasten kanssa auttamassa hoidossa ja tuomassa heille turvallisuuden tunnetta vieraassa ja oudossa sairaalaympäristössä. Nykyiset tilat eivät tätä kunnolla mahdollista. Yöpymispaikkana vanhemmalla on parhaimmassakin tapauksessa patja kylmällä vetoisella lattialla. Jotkut lapsista saattavat myös joutua olemaan hoidossa viikkoja, kuukausia ja usein pidempääkin. Monen perheen elämä pyörii lastensairaalan ympärillä ja tällöin on todella merkittävää se millaiset tilat ovat. Suomessa ja maailmalla eletään nyt taloudellisesti vaikeaa jaksoa. Moni saattaa ajatella, ettei uuden lastensairaalaprojektin aloittamiseen ole nyt varaa ja taloudellisesti tiukkana aikana on parempi panostaa hoitoon, kun tiloihin. Tämä yhtälö ei kuitenkaan toimi silloin kuin tilat muodostuvat esteeksi kunnolliselle hoidolle ja jatkuva korjaaminen nielee yhä vain suurempia summia joka vuosia. Pohjimmiltaan kyse on arvovallinnasta. Muiden tahojen jahkaillessa Helsingin kaupungin päättäjien on sairaalan sijaintipaikkana oltava aloitteellisia sen eteen, että projekti saadaan pikaisesti kunnolla käyntiin. Koska hanke on vielä käytännössä yhä lähtöruudussa ja suunnitteluun ja rakentamiseen menee vuosia, odotusaika on jo kulutettu. HUS:n ja valtion ohella apuun tarvitaan yrityksille ja yksityisille lahjoittajille suunnattu keräys tukemaan uuden, tavoitteeksi on otettava, maailman parhaan lastensairaalan rakentamista Helsinkiin. Meillä Suomessa ei ole samanlaista lahjoittamisen kulttuuria kuin esimerkiksi Atlantin takana. Uusi lastensairaala on kuitenkin kohteena sellainen, että moni varmasti haluaisi jättää sen kautta itsestään merkin historiaan ja olla mukana sen rakentamisessa. Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko meillä varaa uuteen lastensairaalaan, on vastattava, että kyllä, meillä on oltava. |
Kirpparilla KalliossaPerjantai 31.8.2012 klo 22.15 - Ville Olin viime torstaina toistamiseen tänä kesänä Dallapénpuiston kirpputorilla Kalliossa myymässä ystäväni kanssa käyttämättömäksi jääneitä kirjoja ja taloustavaraa. Järjestäjät olivat toivottaneet myös kunnallisvaaliehdokkaat tapahtumaan tervetulleiksi näyttämään väriä ja päätimme vastata kutsuun. Myynnillä kartutimme hieman vaalikassaa ja samalla oli mukava jälleen aistia minulle jo lapsuudesta tutun kaupunginosan tunnelmaa. Isovanhempani asuivat aikanaan Kalliossa lähellä kirpputoripaikkaa ja Kalliossa tuli siksi lapsuudessa vietettyä paljon aikaa. Tapahtuma oli urbaania kaupunkikulttuuria parhaimmillaan. Paikanpäällä oli iltapäivän ja alku-illan aikana satoja ihmisiä myymässä ja muutama tuhat ihmistä liikkeellä kiertelemässä ja ostamassa. Katusoittajat esittivät musiikkia ja monia kieliä kuuli puhuttavan. Kirpputori oli sitoutumattoman Kallio-liikkeen järjestämä ja mainonta siitä oli tapahtunut pääosin sosiaalisessa mediassa. Helsinkiin, erityisesti Kallion alueelle, on viime vuosina syntynyt paljon tämän kirpputorin kaltaista varsin sponttaania asukastoimintaa. Myös perinteisiä kaupunginosatapahtumia järjestetään tähän aikaan vuodesta useilla asuinalueilla Helsingissä. Niissä monissa on tullut jo kierrettyäkin. Asukasaktiivisuuden ja sosiaalisuuden lisääntymistä Helsingissä on pidettävä kaikin puolin positiivisena asiana, joka vahvistaa myönteistä kuvaa Helsingistä elävänä ja kansaivälisenä kulttuurikaupunkina.
|
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaupunkikulttuuri, Kallio, |
Mikä tässä ajassa uuvuttaa nuoret?Maanantai 27.8.2012 klo 18.54 - Ville Helsingin Sanomat pysäytti meidät tämän kuulun alussa uutisella, jossa kerrottiin, että keskimäärin neljä alle kolmekymmentävuotiasta nuorta jää päivittäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Viime vuonna mielenterveys tai käytöshäiriöiden vuoksi eläkkeelle joutui lähemmäs kaksituhatta nuorta. Määrä on hälyttävän korkea varsinkin, kun jokaisen numeron takana on oikea ihmiskohtalo, jolla työelämä myönteisine haasteineen ja mahdollisuuksien piti olla vielä edessä. Nuorten syrjäytyminen on yksi vakavimpia yhteiskuntaamme myönteistä tulevaisuuden kehitystä uhkaavista vaaroista. Ongelman vakavuus tunnustetaan, mutta siitä huolimatta nuorten mielenterveyspalveluihin osoitetut resurssit ovat riittämättömiä ja jonotusajat liian pitkiä. Resurssien ohella parantamista on nuorten ja heidän omaistensa julkisuudessa jakamien kokemusten mukaan myös niissä käytännöissä joilla hoitoon voi hakeutua ja jolla itse hoitoprosessit etenevät. Mielenterveyspalveluita voidaan kehittää ja niihin ohjata lisää varoja, mutta pohdittavaksi yhä silti jää se perimmäinen kysymys, miksi nuorten mielenterveysongelmat ovat meillä jatkuvasti kasvaneet? Mikä tässä ajassa on sellaista, että se uuvuttaa monet elämän alkupäässä ja sairastuttaa mielet? Viime vuonna työkyvyttömyyseläkkeellä oli yhteensä yli kuusituhatta nuorta. Tämän olisi valtava joukko, jos heidät kaikki koottaisiin yhteen paikkaan. Mielenterveydenongelmia on ollut niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa. On myös totta, että aiemmin niitä ei ole osattu tunnistaa, tilastoida ja hoitaa kuten nyt. Esimerkiksi toisen maailman sodan jälkeen puoli maata oli täynnä sekä nuoria että aikuisia, jotka olisivat tarvinneet sotatraumoihinsa ammattimaista apua, jota oli saatavilla vain äärimmäisen vakavissa tapauksissa ja aina ei sittenkään. Tämä ei ole kuitenkaan selitys nykyajan ihmismielelle aiheuttamaan erityiskourmitukseen. Lisääntynyt päihteiden käyttö on varmasti merkittävä tekijä. Taloudellisia ongelmia on monella, mutta nekään eivät yksi, selitä ilmiötä. Nuorten syrjäytymisen syiden tutkimuksessa voisi nykyistä enemmän laittaa painoa sen selvittämiseen, missä määrin työelämän epävarmuus ja lyhytjänteisyys lisää työkyvyttömyyttä. Jos ei jaksa täysillä työelämän vauhdissa, tulisi olla mahdollista hidastaa ilman, että joutuu kokonaan luopumaan mahdollisuudesta käydä töissä. Työkyvyttömyyttä lisää varmasti merkittäviltä osin yksinkertainen vaikeus saada töitä. Riittävän monta kertaa, kun on lähettänyt työhakemuksen, johon vastaukseksi tulee kohtelias sähköposti ”valintamme ei osunut nyt teihin”, masennus saattaa kolkuttaa ovella. Työttömyyttä tulisin näin ollen nykyistä enemmän tarkastella taloudellisen rasitteen ohella myös merkittävänä henkisenä rasitteena. Vaikeus saada työtä kohtaa nykyään nuoria koulutustasosta riippumatta. Viime viikolla tulleiden Akavan tilastojen mukaan korkeakoulutettujen työttömyys oli merkittävästi noussut. Se, että vuosikausien opiskelun jälkeen ei yrityksistä huolimatta löydy töitä on ymmärrettävästi monelle juuri alta kolmikymppiselle kova paikka. On selvää, että varoja ja resursseja tarvitaan enemmän nuorten mielenterveystyöhön. Myös hoitoon pääsyä on kehitettävä. Tarvitaan kuitenkin myös katsomista korkeiden työkyvyttömyys ja masennuslukujen taakse pohtimaan sitä, mikä tässä ajassa ja sen arvoissa, on perimmältään se mikä uuvuttaa monet ja olisiko asialle jotain tehtävissä. |
Kun komissaari tapasi markkinavoimatTorstai 23.8.2012 klo 14.09 - Ville Euroopan unionin talouskomissaari Olli Rehn arvosteli eilen Helsingissä ulkoministeriön suurlähettiläspäivillä avoimesti Suomen euronkantoja. Suomi tuntui Rehnin puheissa nousevan lähes avainrooliin Euron tulevaisuuden kannalta. Jos täällä avoimesti kerrotaan, että Eurossa ollaan täysillä kyllä mukana, mutta pahimman varalle on myös tehty valmiussuunnitelmia, koko Euron peli on menetetty. Keskustelu tuskin on aivan niin vaarallista kuin mitä Rehn antoi ymmärtää. Kansalaisten kannalta oli viime viikolla pikemminkin hyvä ja rauhoittava kuulla ulkoministeri Erkki Tuomiojan kautta, että vaikka Suomi on sitoutunut Euroon, myös muihin skenaarioihin on valtionhallinnossa varauduttu. Talouskriisin vanavedessä Eurooppaa uhkaa demokratian kriisi, ja siksi on erikoista, että komission edustaja yrittää rajoittaa avointa keskustelua, joka pitäisi olla demokratiassa kaiken päätöksenteon pohjana. Markkinoiden ohella myös kansalaisten on luotettava Euroon ja asioista vastaaviin päätöksentekijöihin. Tästä kannattaisi EU-komission kantaa markkinoiden ohella huolta. Rehnin puheessa oli huomiota herättävä kohta, jossa hän kertoi tavanneensa ”viime viikolla parin päivän ajan markkinavoimia New Yorkissa vakuuttaakseni heitä siitä, että Eurooppaan kannattaa edelleen sijoittaa.” Puheesta ilmeni myös, että kyseiset voimat Atlantin takana seuraavat tarkoin Suomen Euro-politikkaa ja näkevät Suomen maana, josta koko Euron hajoaminen saattaa lähteä liikkeelle. Suomen merkitykselle annettu tunnustus toki voi kuulostaa hienolta, mutta eiköhän kuitenkin Saksan ja muiden suurten Euro-maiden kanta ole se joka lopulta ratkaisee Euron tulevaisuuden. Tarkemmin Rehn ei kertonut keitä nämä hänen tapaamansa markkinavoimat olivat, vaikka olisi ollut kiintoisaa saada vihdoin maailmantaloutta taustalta ohjaileville tahoille nimiä ja kasvoja. Muutaman vuoden ajan on nyt nähty kehitys, jossa markkinat pohtivat muutaman päivän aina kulloisenkin EU-johtajien huippukokouksen jälkeen, että miten sen päätöksiin suhtautua. Yleensä ne ovat arvioineet toimet riittämättömäksi ja levottomuus on palannut. Markkinavoimista on Euro-kriisin aikana useaan otteeseen yritetty milloin saada niskalenkki ja milloin erävoitto, mutta toistaiseksi ne on saatu korkeintaan väliaikaisesti rauhoittumaan. Sitä, että osassa Euro-maista on taloutta hoidettu huonosti, eikä yhteisistä sopimuksista ole pidetty kiinni ei voi tietenkään yksin sijoittajien vastuulle laittaa. Demokraattisesti valittujen hallitusten tehtävänä olisi ollut puuttua tilanteeseen ajoissa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja Euroopan on kyettävä nykyinen kriisi ratkaisemaan. Poliitikkojen ohella siihen tarvitaan myös kansalaisia. Toivottavaa olisi, että komissaarin tapaaminen markkinoiden kanssa olisi edesauttanut hieman pidempiaikaisen luottamuksen syntyä, koska kaikesta päätelleen Euroopalla on hyvin vaikea taloussyksy edessä. |
Kohtuuton erovaatimusKeskiviikko 15.8.2012 klo 17.41 - Ville Norjan suurimpiin päivälehtiin kuuluva Verdens Gang vaati eilen pääkirjoituksessaan, että Norjan pääministeri Jens Stoltenbergin tulisi jättää eronpyyntö maanantaina julkaistun Anders Behring Breivikin vuosi sitten tekemiä terroritekoja koskevan Norjan poliisin toimintaan nähden kriittisen raportin johdosta. Vaikka poliisin toiminnassa ilmeni monia puutteita, lehden esittämä Stoltenbergin erovaatimus on hämmästyttävä ja täysin kohtuuton sen valossa mitä pääministerin toiminnasta terroritekojen jälkeisessä Norjassa tiedetään. Maanantaina julkaistu Utøya-raportti hakee itsekriittisyydessä vertaistaan. Suomessa ei esimerkiksi koulusurmien käsittelyssä ole lähdetty vastaavaan, vaan on enemmänkin pyritty ymmärtämään niitä näkökohtia joiden valossa tekojen ennalta ehkäisy on ollut vaikeaa. Norjalaisessa raportissa todettaan muun muassa, ettei hallintokortteliin johtavaa katua ollut suljettu liikenteeltä, vaikka sitä oli turvallisuuden parantamiseksi vaadittu jo aiemmin. Ilmeinen epäonnistuminen oli myös se, ettei Norjan turvallisuuspoliisi ollut reagoinut tullin vihjeeseen Breivikin ulkomailta tilaamista räjähteiden valmistamiseen tarvittavista aineista. Poliisin toimissa hallintokortteliin tapahtuneen iskun jälkeen epäonnistui todella monta asiaa ja raportin mukaan Breivik olisi pitänyt voida pidättää aiemmin. Näin varmasti oli. Raportin julkistamisen yhteydessä pääministeri Stoltenberg ei vähätellyt omaa vastuutaan tai pyrkinyt puolustamaan poliisitoiminnassa sattuneita virheitä. Tästä Verdens Gang sai lisäpontta erovaatimuksilleen. Raportti antaa ajattelemisen aihetta terroritekojen vastaisista turvatoimista Norjassa ja ehkä myös Suomessa. Asian toinen puoli on se missä määrin ja millä yksilönvapauden rajoituksin Norjan tai Suomen kaltainen avoin yhteiskunta voi olla etukäteen valmistautunut Breivikin kaltaisen henkilön toimintaan. On tietenkin mahdollista rakentaa poliisivaltio, jossa hallintokorttelia lähestyttäessä vastaan tulevat useat tarkastuspisteet, joissa auto tutkitaan moneen kertaan ja henkilöpaperit tarkastetaan. Varmasti Norjassa on tehty tiukennuksia vastaavien tekojen ennaltaehkäisemikseksi, mutta tähän mennessä yhteiskunnan avoimuutta ei ole haluttu merkittävästi lähteä kaventamaan. Nyt, kun iskuista on kulut vuosi, ja virallinen suruaika julistettu päättyneeksi, Norjaa humaanisti, mutta samaan aikaan varmatietoisesti kriisioloissa johtaneen Stoltenbergin erovaatimus maan yhden suurimman päivälehden taholta kuitenkin kertoo, että on vielä mahdollista, että Breivik sittenkin onnistuu tavoitteessaan kylvää epäsovun ja pelon siemenet. Toistaiseksi Stoltenbergilla on kansan enemmistön tuki, sillä tänään julkaistun mielipidemittauksen mukaan vain 21 prosenttia, mikä sekin on kieltämättä korkea määrä, norjalaisista on sitä mieltä, että Stoltenbergin pitäisi erota terrori-iskuja käsittelevän raportin johdosta. Eroa vastustaa 72 prosenttia, loput eivät tiedä mitä asiasta ajatella. Norjan suurkäräjät kokoontuvat piakkoin hätäistuntoon Utøya-raportin takia. Toivottavaa on, että tässä käsittelyssä enemmistö osaa antaa arvon Stoltenbergin poikkeuksellisissa oloissa osoittamalle johtajuudelle ja vastuunkannolle, eikä lähde Verdens Gangin jalanjäljissä vaatimaan hänen eroansa. |
Henkilöstömitoitus on kirjattava vanhuspalvelulakiinTorstai 9.8.2012 klo 22.43 - Ville Vanhustenhoidon puutteista ja liian pienistä hoitajamääristä on puhuttu viimeiset parikymmentä vuotta. Monella meistä on omakohtaista kokemusta siitä, ettei omaisen hoitopaikassa ole riittävästi henkilökuntaa. Puheita puutteiden korjaamisesta on kuultu paljon, konkreettisia tekoja on nähty liian vähän. SDP:n eduskuntaryhmä tuki Savonlinnassa pidetyssä kesäkokouksessaan peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin esitystä siitä, että vanhuspalvelulakiin tulisi sitova henkilöstömitoitus ja linjaus, että hoitajien vähimmäismäärä tulee käyttöön heti lain astuessa voimaan ensi kesänä. Hoitajien määrän kirjaaminen lakiin on vaikeasta taloustilanteesta huolimatta tai oikeastaan pikemminkin sen johdosta perusteltua. Kokemukset vastaavista tapauksista osoittavat, että jos minimiä ei ole selkeästi määritelty, mennään helposti siitä mistä aita on matalin. Tukea hoitohenkilökunnan määrän kirjaamiselle lakiin näyttää löytyvän SDP:n ohella useilta muilta hallituspuolueilta. Avoimimmin vastaan haraa kokoomus. Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) arvioi tänään antamassaan lausunnossa, että henkilöstön määrä ei ole ainut kriteeri vanhusten hyvän hoidon ja palveluiden turvaamiseksi. Ei varmasti ainut, mutta käsittääkseni tärkein. Ilman lisäselvityksiä lienee selvää, että hoitohenkilökunnan liian pieni määrä on ollut yksi vanhustenhoidon suurimmista ongelmista viime vuosina. Ihmetystä näin ollen herättääkin se, että mitä lisäselvityksiä asiasta vielä tarvitaan ja mitä uutta niillä voidaan saavuttaa.Ollaanko kokoomuksessa mahdollisesti huolissaan, että sen kannattamat kuntapalveluiden yksityistämiset eivät tuottaisi yrityksille riittävästi voittoa, jos henkilökunta vaadittaisiin enemmän vai mistä tässä on kyse? Yhteiskunnan arvopohjaa voidaan arvioida pitkälti sen perustella, miten se kohtelee niitä jäseniään, jotka ovat liian heikkoja itse puolustamaan omia oikeuksiaan. Tähän ryhmään kuuluvat erityisesti laitoshoidossa olevat vanhukset. Nykyään paremmassa asemassa ovat ne ikä-ihmiset, joilla on äänekkäitä omaisia vaatimassa riittävää hoitoa. Omaisvalvonta ei kuitenkaan voi olla edellytys hyvälle hoidolle, siksi lakiin on selkeästi kirjattava se, mikä on hoitajien minimimäärä, jotta viranomaiset voivat helpommin valvoa toteutuuko se. Selvää on, ettei vaikeassa taloustilanteessa valtion menoja voida merkittävästi lisätä. Jostain joudutaan todennäköisesti säästämään, jotta vanhukset saavat paremman hoidon. Todennäköistä on, että sopiva priorisointi kohde löytyy ja suomalaisten enemmistö on valmis hyväksymään linjauksen, kun se heille perustellaan. |
Helsingin ja Espoon metrofarssiTiistai 7.8.2012 klo 17.50 - Ville Helsingissä ja Espoossa on viimeisen vuoden ajan kiistelty äkkiseltään hieman erikoiselta kuulostavasta aiheesta: Espoon uusien metro-asemien laitureiden pituudesta. Espooseen louhitaan parhaillaan asemia joiden laitureille Helsingissä nykyisin ruuhka-aikoina käytössä olevat pitkät junat eivät mahtuisi. Lyhyiden asemien kannattajien mielestä tämä ei ole ongelma, koska automatisoinnin vakuutetaan tihentävän vuorovälejä niin, että riittävä kapasiteetti saavutetaan lyhyilläkin junilla. Laiturien pituuskiistan rintamalinjat eivät ole noudattaneet kaupunginrajaa. Osa Helsingin joukkoliikenteestä vastaavista virkamiehistä kannattaa pidempiä laitureita, osa ei. Kannattajia ja vastustajia löytyy ilmeisesti myös HKL:n johtokunnasta. Pidemmät asemat luonnollisesti maksavat enemmän. Metron automatisointiin liittyy kuitenkin siinä määrin paljon epävarmuustekijöitä, että on kyseenalaista voidaanko sillä poistaa junien lyhentymisestä mahdollisesti tulevaisuudessa idän metroliikenteelle aiheutuvia ruuhkia. Jos ja toivottavasti, kun metroa jatketaan Itä-Helsingin ja Sipoon uusille asunaluille, lyhyiden junien kapasiteetti ei välttämättä riitä. Koska en kuulu ruuhkamaksujen kannattajiin, näen, että joukkoliikenteen kilpailuvaltti yksityisautoiluun nähden on oltava mukavuus sekä kohtuulliset lippujen hinnat. Tämän vuoksi on perusteltua rakentaa asemia, jotka vielä vuosituhannen puolivälissäkin palvelevat tehokkaasti pääkaupunkiseudun asukkaita, jotta nyt mahdollisesti saatavat säästöt eivät tule myöhemmin korkojen kanssa takaisin, kuten metron ensimmäisen vaiheen kanssa on käynyt:1980-luvun alun idän asemia peruskorjataan parhaillaan kovalla rahalla. Laiturin pituuskiistan ohella Helsingin ja pian Espoon metroliikenteen uskottavuutta on varjostanut automatisointiin liittyvät epäselvyydet. Keväällä näytti, että koko hanke kariutuu. Nykytiedon valossa metroa ollaankin taas automatisoimassa. Tässä matkassa saattaa olla vielä useampi mutka, jos HKL:n ja Siemensin sopu hankkeen toteutuksesta ajautuu uudestaan karille tai projektissa tulee vastaan odottamattomia teknisiä ongelmia, mikä ei ole lainkaan mahdotonta. Käytän Helsingin metroa lähes päivittäin matkustaessani Vuosaaresta Helsingin keskustaan ja olen saanut toista vuotta seurata niitä ongelmia, joita pelkkien laituriovien kokeilukäyttö ongelmat aiheuttavat liikenteelle. Näyttävästi asennetut kokeilu-ovet olivat Vuosaaren metro-asemalla alkuun vuoden päivät poissa käytöstä, kun kahden eri metrotyypin sovittamisessa oviin ilmeni odottamaton ongelma: oli tilattu väärän kokoiset ovet. Käytössä oli näin ollen vain yksi laituri, kun toisella seisoi turva-aidalla ympäröidyt upo-uudet turva-ovet. Alueperäiseen ongelmaan keksittiin lopulta ratkaisu ja kauko-ohjaushäiriön tahdittama testikäyttö alkoi tämän vuoden helmikuussa. Tämän kesän harvemman vuorovälin aikana junat lähtivät ovettomalta laiturilta, joten nähtäväksi jää, miten talvipakkaset ovien kanssa sujuvat. Matkustajien uskoa automaation hyötyihin ovifarssi on ainakin varsin tehokkaasti rapauttanut. Periaatteessa laituriovet ovat hyvä, turvallisuutta lisäävä uudistus. Niiden kanssa vastaan tulleet ongelmat ovat kuitenkin varsin havainnollinen ja varoittava esimerkki siitä, mitä edessä saattaa olla, jos koko metro automatisoidaan. Jos ja todennäköisesti kun ongelmia tulee, pidemmät asemat Espoossa saattavat hyvinkin olla tarpeen ja siksi ne olisi viisasta louhia nyt, kun porat ovat vielä valmiina tunneleissa. |
Talouskriisissä piilee demokratian kriisin vaaraPerjantai 27.7.2012 klo 22.54 - Ville Talouskriisi näyttää kiristävän otetaan Etelä-Euroopasta. Tänään tullut uutinen, jonka mukaan Espanjan työttömyys on nousussa ja maan työvoimasta nyt lähes neljännes on vailla työtä, oli tästä yksi hälyttävä esimerkki. Viimeksi työttömyysaste Espanjassa on ollut yhtä korkea 1970-luvun puolivälissä diktaattori Francisco Franconvaltakauden loppuvaiheessa. Erityisen vakava ongelma Espanjassa, kuten koko Euroopassa on hyvin korkea nuorisotyöttömyys.Kohonneet työttömyysluvut vahvistavat käsitystä, että Espanjan talous on painunut vahvasti taantumaan. Espanjan ja Kreikan tilanteiden yksi huolestuttavampia piirteitä on se, että hallitsemattoman talouskriisin vanavedessä seuraa helposti demokratian kriisi, joka taas äkkiä johtaa suurtyöttömyydessä ääriaatteiden kannatuksen nousuun. Joitain merkkejä tästä on jo nähtävissä. Näin kävi monessa Euroopan maassa 1930-luvulla. Historian valossa tämä kehitys on ennen pitkää todellinen vaara muutamissa Euroopan maissa, jos taloden syöksykierre syvnee, eikä löydy riittäviä keinoja suunnan kääntämiseen. Euroopan historiaan viimeisen sadan vuoden aikana ratkaisevasti vaikuttaneita tapahtumia ovat olleen ensimmäinen ja toinen maailmansota, jonka jälkinäytöksenä kylmän sodan kausi 1940-luvun lopulta 1980-luvun loppuun voidaan nähdä. Maailmansotien välisenä aikana Euroopassa ja koko maailmassa esiintyi mm. Kansainliiton puitteissa pyrkimystä järjestää asiat niin, etteivät maailmansodan kauhut enää toistuisi. Alkuun näytti, että tässä voitaisiin onnistua. 1920-luvun alun nousukausi päättyi kuitenkin Wall Streetin pörssiromahdukseen vuonna 1929, mikä johti maailmanlaajuiseen lamaan. Erityisen pahasti 1930-luvun alun lama iski Saksaan, jossa hyperinflaation pelossa yritettiin pitää kiinni Saksan markan kultasidonnaisuudesta. Joustavampaa talouspolitiikkaa noudattaneet maat, kuten Britannia selvisivät vähemmällä. Saksassa seurauksena oli massiivinen työttömyys, jonka keskellä radikaalit ajatukset yhdistettynä epäoikeudenmukaisena koettuun Versailles'n vuoden 1919 rauhaan löysivät järkyttävin seurauksin kaikupohjaa. Kapitalismin kriisistä tuli liberaalin demokratian kriisi ja moni ensimmäisen maailmansodan jälkeen demokratian tielle lähtenyt maa päätyi autoritääriseen komentoon. Espanjassa käytiin vuosina 1936–1939 Francon valtanousuun päätynyt tuhoisa sisällissota. Adolf Hitlerin valtaannoususta Saksassa vuonna 1933 puolestaan kulkee suora tie 60 miljoonaa uhria vaatineeseen toiseen maailman sotaan, minkä jälkiseurausta puolestaan oli kylmä sota ja Itä-Euroopan maiden jääminen rautaesiripun taakse vuosikymmeniksi. Historiasta voisi hakea loputtomiin esimerkkejä siitä, kuinka talouskriisi voi johtaa vakavaan yhteiskuntajärjestystä järisyttävään poliittiseen kriisiin. Kommunististen maiden osalta näin tapahtui 1980-luvun lopulla eripuolilla maailmaa. Vielä muutama vuosi sitten olisi tuntunut lähes absurdilta nostaa esille 1930-luvun tapahtumia ja muistuttaa siitä, mihin vakavat talousvaikeudet ja massiivinen työttömyys pahimmillaan on voinut Euroopassa johtaa. Mahdollisimman negatiivisten skenaarioiden toteutumisen estämiseksi on onneksi vielä kriisimaidenkin osalta monta mahdollisuutta. Selvää on, että yksittäinen ihminen, jopa yksittäinen maa, on Euroopan kokonaisuudessa vähäinen tekijä, joten voi ainoastaan toivoa, että Euroopan päättäjillä yhdessä on viisautta pysäyttää sellainen kehitys, jolla voi pitkään jatkuessaan olla arvaamattomia seurauksia koko mantereen tulevaisuuden kannalta. |
Onnea Uusikaupunki!Tiistai 24.7.2012 klo 17.58 - Ville Viimeaikoina ei ole ollut päivää, jolloin aamun lehdestä ei olisi saanut lukea jotain negatiivista uutista Euroopan talousnäkymistä ja niiden heijastumisesta Suomeen. Tätä taustaa vasten tiistain uutinen, että Valmet Automotive ryhtyy valmistamaan Mercedes-Benz -autoja Uudenkaupungin autotehtaalla, saattoi tuntua yllättävältä. Kokonaisuuteen kuulumattomalta. Tehtaan lomautetut työntekijät pääsevät takaisin töihin ja myös muutamia satoja uusia työpaikkoja on tiedossa. Uudenkaupungin kannalta hieno uutinen on tärkeä uutinen koko Suomelle. Taloutta ja Suomen sekä Euroopan tulevaisuuden näkymiä tarkastellut keskustelu on viime aikoina ollut hyvin negatiivisesti värittynyttä. Totuutta ei tietenkään tarvitse, eikä pidä kierrellä. Paniikin levittäminen on eri asia. Aina ei uskoisi, että synkissä arvioissa puhutaan samasta maasta joka ponnisti itsensä ylös toisen maailmansodan tuhoista ja sotakorvauksista. Rakensi hyvinvointivaltion, jonka keskeiset pilarit ovat monista puutteistakin huolimatta, yhä pystyssä. Maasta, joka on yksi parhaiten taloutensa hoitaneita Euro-maita. Vaikka Suomen kannalta on toivottaa, että yhteisvalutta Euro selviää vaikeuksistaan, meidän ei pidä täällä päivästä toiseen vain tuijottaa pelonsekaisesti sen vaikeuksista kertoviin uutisiin ja antaa niiden lamauttaa. Enemmän huomiota kannattaa laittaa uusien työpaikkojen luomiseen tähän maahan. Tässä uusilla innovaatioilla ja koulutuksella on merkittävä rooli. Osa myönteistä tulevaisuuden näkyä on myös se, että kansakuntana ollaan avoimia ulospäin. Ollaan valmiita ottamaan vastaan uusia vaikutteita maan rajojen ulkopuolelta ja myös tarjoamaan niitä muille. Uudestakaupungista tulleita uutisia kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Ne kertovat, että suomalaiseen osaamiseen ja ammattitaitoon luotetaan niin paljon, että tänne halutaan avata maailman ehkä tunnetuimman automerkin uusi tuotantolinja. Vastaavaa osaamista ja ammattitaitoa Suomelle on monilla aloilla. Sitä on rohkeasti tarjottava maailmalle. Itseluottamusta ja tulevaisuuden uskoa tarvitaan siihen, että Nokialta irtisanotun ammattitaitoisen työvoiman varaan Suomeen voidaan aikaansaada monia uusia pieniä ja keskisuuria korkean teknologina yrityksiä. Jolla on tästä lupaava esimerkki, jonka kaltaisia tarvitaan lisää. |
22.7.2011Sunnuntai 22.7.2012 klo 16.00 - Ville Aivan kuten tänään, vuosi sitten, moni suomalainen oli kesälomalla. Itse olin kyläilemässä Itä-Uudellamaalla, kun Ylen alku-illan uutisissa kerrottiin Oslon keskustassa tapahtuneesta voimakkaasta räjähdyksestä. Tuolloin ei tiedetty, että samaan aikaan kuin maailmalla pohdiskeltiin mitä on tapahtunut, murhenäytelmä Utøyan saarella kolmenkymmenen kilometrin päässä Oslosta jatkui. Puolitoistatuntia jatkuneessa silmittömässä ampumisessa moni nuori elämä päättyi ja satojen perheiden elämä muuttui pysyvästi. Moni nuori jäi palamaatta kesäleiriltä tai tuli sieltä kotiin sellaisten traumojen kanssa, joista selviämiseen menee vuosikaudet. Norjasta kantautuneiden ensiuutisten perusteella monet suomalaiset sekä ulkomaalaiset tv-kommentaattorit ja asiantuntijat pitivät varmana, että pommin takana oli ääri-islamistinen terrorijärjestö al-Qaeda. Isku täytti heidän mielestään al-Qaeda tekojen tuntomerkit. Näin ei kuitenkaan nyt ollut, vaan kyseessä oli islaminvastaisena taistelijana itseään pitänyt syntyperäinen norjalainen Anders Behring Breivik, jonka nimestä tuli pian surullisen kuuluisa koko maailmassa. Seurasin Norjan tilanteen kehittymistä vuosi sitten tarkoin myös siksi, että tiesin olevani matkustamassa elokuun alussa Norjan Tromssaan, siellä järjestettävään pohjoismaisten historiantutkijoiden konferenssiin. Vaikka maantieteellisesti Tromssa sijaitsee kaukana itse tapahtumapaikoista, Breivikin tekojen koko Norjalle ja aiheuttaman surun ja järkytyksen saattoi matkan aikana vahvasti aistia. Myös Tromssan nuoria oli jäänyt palaamatta Utøyalta. Terrori-iskuja käsiteltiin myös konferenssin juhlapuheissa, joissa Norjan naapurimaista tulleet edustajat halusivat ilmaista solidaarisuutensa Norjalle ja korostaa avoimen pohjoismaisen yhteiskunnan säilyttämisen merkitystä. Viimeksi mainitussa norjalaiset näyttävän ainakin ulkoapäin katsottuna onnistuneet varsin hyvin. Terrori-iskut olisivat hyvin voineet johtaa norjalaisten voimakkaakseen kääntymiseen sisäänpäin. Poliisin toimintatapoja on varmasti tarkastettu vastaavien tilanteiden varalle, mutta mihinkään massiivisiin arki-elämän lamauttaviin joka paikassa näkyviin turvatoimiin ei Norjassa ryhdytty. Tärkeätä, vaikka varmasti asianosaisille kuluttavaa, on ollut Breivikin rikosten avoin julkinen käsittely tuomioistuimessa oikeusvaltion periaatteiden mukaan. Breivikin demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa vastaan suuntaamat iskut epäonnistuivat tavoitteidensa puolesta: Norja ei sulkeutunut. Kriisin taitava jälkihoito ei kuitenkaan poista niitä menetyksiä, jonka niin monen elämän varhainen katkeaminen hirvittävällä tavalla aiheutti. Kuolleiden omaiset ja Utøyalta henkiin jääneet kantavat mukaan järkyttäviä muistoja, jotka heijastuvat heidän elämäänsä loppuiän. 22.7.2011 on ja pysyy toisen maailman sodan miehitysajan kauhuihin verrattavana surullisena sivuna Norjan historiassa vielä pitkään. |
Ollako vai eikö olla Euroopassa?Perjantai 20.7.2012 - Ville Eduskunta hyväksyi tiukan keskustelun ja hallitus vastaan oppositio äänestyksen jälkeen Espanjan lainaohjelman. Perussuomalaisten tiukka vastustus ei varmasti yllättänyt ketään. Keskustan Eurooppa-linjan muutosta oppositioon siirtymisen jälkeen sen sijaan on edelleen vaikea hahmottaa. Päätös ei varmasti ollut kenellekään sen tekijälle mieluinen eikä helppo. Yksi vaikea päätös on takana, mutta on todennäköistä, että Euroopan talouskriisi tuo taas ennen pitkää uusia tummia pilviä meidänkin taivaalle. Pienikin hengähdystauko olisi hyvä käyttää siihen, että alettaisiin käydä nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä mikä ylipäätänsä on ollut ja on Suomen suhde Eurooppaan. Keskustelu on tarpeen, sillä juurikaan liottelematta voi sanoa, että Suomen kohtalon on koko tunnetun historian määritellyt suhde Eurooppaan. Se, että meillä on edes nykyisessä määrin itsellämme mahdollisuuksia vaikuttaa valintoihimme tässä kokonaisuudessa, on historian pitkässä linjassa varsin uutta. Usein aiemmin päätökset puolestamme on tehty pöydissä, missä meidän edustajamme eivät ole olleet läsnä ja tiedot ratkaisuista on kulkeutuneet tänne milloin diplomaattipostissa milloin vieraan sotajoukon muodossa. Vapaus osallistua ylikansalliseen päätöksentekoon ei ole ollut edes itsenäiselle Suomelle itsestäänselvyys. Kahdessa vuosikymmenessä varsin monilta on ilmeisen hyvin unohtunut se, että koko kylmän sodan ajan Suomen ulkopolitiikkaa ohjasi tasapainoilu länsi-integraation ja YYA-sopimuksen välillä. Läntiseen talousyhteistyöhön ei vapaasti osallistuttu, vaikka haluakin olisi ollut. Heti sodan jälkeen Suomi olisi halunnut ottaa vastaan Yhdysvaltojen Euroopan jälleenrakentamiseen tarjoamaa Marshall-apua, mutta tämä ei käynyt Moskovalle, jota kautta Suomen Eurooppa suhteet aina kylmän sodan päättymisen kulkivat. Taitavasti luovien Suomen oli mahdollista turvata elintärkeät kauppasuhteet idän ohella myös länteen. Suomi pääsi Eftan liitännäisjäseneksi, kun Nikita Hruštšov toi presidentti Urho Kekkoselle syyskuussa 1960 syntymäpäivälahjaksi luvan jäsenyydelle. Tie vuoden 1973 EEC-sopimukseen oli yhtä lailla kivinen. Vaikeuksista huolimatta Suomi pystyi omalta osaltaan tukemaan kylmän sodan rauhanomaista päättymistä Helsingissä vuonna 1975 huipentuneen Ety-prosessin avulla. Liittyminen Euroopan unioniin oli Nato kielteiselle Suomelle vuonna 1995 myös turvallisuuspoliittinen ratkaisu, vaikka tästä puolesta ei meillä kovaan äänen yleensä haluta puhua. Hallituksemme vetää euromaiden tiukinta linjaa suhteessa talouskriisin hoitoon. Tämä tiedetään ilmeisesti kotimaata paremmin ulkomailla. Seuraava askel olisi käytännössä yhteistyöstä vetäytyminen. Laskusillan nostaminen Eurooppaan tuskin kuitenkaan olisi maamme kannalta nykyistä parempi ratkaisu. Vaikka sisäänpäin kääntyminen epävarmana aikana on normaali reaktio, se ei turvaa suomalaisia työpaikkoja ja takaa varmemmin maalle myönteistä kehitystä globaalissa maailmassa. Halusimmepa tai emme kohtalomme on sidottu Eurooppaan ja näin olleen on parempi, että Suomi on oikeuksiaan tiukastikin puolustaen, mukana siellä missä meitä koskevista asioista päätetään, koska ne joka tapauksessa ratkaisevasti vaikuttavat elämän edellytyksiin tässä maailmankolkassa. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Eurooppa, Espanja, Euro, Kekkonen, Neuvostoliitto, kriisi |
Mihin Suomi on matkalla?Torstai 5.7.2012 klo 19.11 - Ville Historiaa ei voi kirjoittaa ennen kuin se on tapahtunut ja monesti tarvitaan tietty ajallinen välimatka asioihin, jotta voisi selkeämmin nähdä mistä jossain ajanjaksossa oli kyse. Näin ollen on varsin ennenaikaista lähteä pohtimaan sitä mitä vaihetta Suomen historiassa elämme parhaillaan. Selvää on, että kriisivaiheesta voidaan varmasti puhua meihin merkittävästi vaikuttavan Euroopan talouskriisin johdosta. Kriisin keskellä päätöksentekijöiden huomio keskittyy ymmärrettävästi pyrkimyksiin ratkaista akuutit eteen tulevat kysymykset. Yksittäisten tapahtumien merkitys suuressa kuvassa hahmottuu myöhemmin. Jälkeenpäin tarkasteltuna Suomen historiasta voi nähdä selkeitä linjoja, jotka kulkevat Ruotsista irtautumisesta Venäjän vallan kautta maan itsenäistymiseen. Siitä tie kulkee sisällissotaan, demokratian vahvistumiseen, itsenäisyyden puolustamiseen maailmansodassa, jälleenrakennuskauteen, hyvinvointivaltion vahvistumiseen, jonka rinnalla kulkee itsemääräämisoikeuden puolustaminen kylmän sodan aikana suhteessa Neuvostoliittoon. Merkittävä uusi vaihe alkoi 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Suomi sai kansainvälisen politiikan kentällä vapauden tehdä omia itsenäisiä valintoja ilman, että niihin piti hakea Moskovasta hyväksyntää. Meillä kylmän sodan päättymisen aikaansaama helpotus tosin jäi pitkälti 1990-luvun laman ja myös naapurimme Venäjän epävakauden varjoon. Tuossa tilanteessa taloudellinen integraatio länteen tuntui luontevalta vaihtoehdolta ja se sai myös kansan enemmistön tuen. Aina viimevuosiin asti on ollut ilmeistä, että EU-jäsenyys on ollut Suomen ja sen talouden näkökulmasta myönteinen asia. 2000-luvun alkua maailmanpolitiikassa hallinneita Yhdysvaltojen 9.11 tapahtumia ja niistä seuranneita taisteluita Suomi seurasi pitkälti sivusta. Maailman ja Euroopan talouskriisin myötä vakavat ongelmat tulivat suoraan kotiovelle. Suomen Eurooppa projektin kriisiytiminen Euro-alueen vaikeuksien johdosta herättää kysymyksen siitä, että mikä on se laajempi näky Suomen tulevaisuudesta, jota kohti olemme menossa. Mihin Suomi on matkalla? Negatiivisten tulevaisuuden näkymien maalailijoista ei ole viimeaikoina ollut puutetta. Pessimismillä vaan on valitettavasti taipumus tulla itsensä toteuttavaksi profetiaksi, joten myös myönteisiä tavoitteita pitäisi olla rohkeutta asettaa. Aikaisemman historian pohjalta tiedämme, että kansakunnan myönteinen tulevaisuuden kehittyminen on edellyttänyt positiivista visiota tulevaisuudesta ja kansaa yhdistäviä tavoitteita. Tämä näkyi esimerkiksi sodan jälkeisessä jälleenrakennusvaiheessa, jonka aikana suuretkaan poliittiset erimielisyydet eivät, kuten nyt jälkikäteen tiedämme, johtaneet maata täysin pois raiteiltaan. Yhteiskunnan moniarvoistumisen ohella se, että selkeää tulevaisuuden visiota on nyt vaikea hahmottaa, on varmasti osaltaan johtanut siihen, että monien nuorten on vaikea löytää paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Varmasti helppoja vastauksia kysymykseen Suomen suunnasta ei ole. Emme voi kuitenkaan jättää vain historian tutkijoiden jälkeenpäin selvitettäväksi sitä, että mikä oli Suomen tarina 2010- ja 2020-luvuilla, vaan meidän on jo nyt tärkeä käydä keskustelua siitä, miten aiomme kirjoittaa Suomen kertomukseen myönteisiä jatko-osia. |
Vaikeuksista selviäminen edellyttää myönteistä näkyä Suomen tulevaisuudestaTorstai 14.6.2012 klo 17.02 - Ville Uutiset Nokian lähes neljän tuhannen henkilön irtisanomisista tippuivat pommin lailla suomalaiseen yhteiskuntaan kesälomien alla. Samaan aikaan Euroopan talouskriisi näyttää yhä vakavampia merkkejä ja poliittista keskustelua hallitsee kiistely Suomen suhteista Euroopan unioniin. Vaikka sisäänpäin kääntyminen epävarmana aikana on luontainen reaktio, se ei ratkaise vientivetoisen taloutemme ongelmia. |
Suomalainen peruskoulu on maailmankuulu. Ulkomailta asti ovat delegaatiot viime vuosina matkustaneet tänne tutustumaan siihen, miten olemme päässeet Pisa tutkimuksissa kärkisijoille. Samaan aikaan kotimaassa on alettu kantaa huolta siitä, että koulujen väliset taso-erot ovat jyrkentyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana.
On äärimmäisen tärkeää, eikä hetkeäkään liian aikaista, että Suomessa on demarien aloitteesta noussut keskustelu veroparatiiseista. Toinen eurooppalaisen sosialidemokratian suurhanke – rahoitusmarkkinavero - kumpuaa samoista oikeudenmukaisuuden arvolähtökohdista. Sekin etenee. 
Keskusteluissa kouluista, opettajista ja oppilaista on ollut käytössä useita näkökulmia. Ensimmäinen syyllisti opettajat, kun ne ei enää ole niin kuin ennen. Seuraava syyllisti oppilaat, jotka eivät ole kuin ennen. Kolmas syyllisti vanhemmat. Nekään ei ole kuin ennen. Kaikki ovat muuttuneet - ja kaikki huonompaan suuntaan.
Asumisen huikean korkea hinta ja kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen puute on vakava ongelma Helsingissä ja koko pääkaupunkiseudulla. Se vaikeuttaa monien ihmisten arkea ja saa monet pohtimaan muuttoa pois kauemmas Helsingistä. Sen sijaan, että kunnallisvaalien aikana puhutaan asioista joista päättämisellä valtuustoilla ei ole osaa eikä arpaa, keskustelun tulisi enemmän kohdistua siihen mistä tämä asunto-ongelma johtuu, mitä siitä seuraa ja mitä sen korjaamiseksi olisi tehtävä.