Opetusministeri Vuosaaressa 4.11.

Keskiviikko 16.10.2013 klo 16.10

Kaartin lasaretin puutalot ovat säilyttämisen arvoisia

Sunnuntai 29.9.2013 klo 16.49 - Ville

Helsingissä on tällä viikolla keskusteltu niin suunnitelmista rakentaa uutta kuin purkaa vanhaa. Alkuviikolla puhuttiin Guggenheimista ja Ilta-Sanomat nosti perjantaina keskusteluun suunnitelmat purkaa Kampissa sijaitsevasta Kaartin lasaretin korttelista kaksi vuonna 1882 valmistunutta harvinaista puutaloa. Historiallisten talojen purkusuunnitelma on ymmärrettävästi herättänyt kaupungissa ihmetystä.

Nykyisenä nopeasti muuttuvana aikana on hyvin ymmärrettävää, että helsinkiläiset haluavat pitää kiinni palasta kaupungin vanhempaa historiaa. Silloin kuin nyt purku-uhan alla olevat talot rakennettiin, katunäkymät Helsingissä olivat Senaatintorin ympäristöä lukuun ottamatta kovin erilaiset kuin millaisena tämän päivän kaupungin tunnemme. Kaupungin asukasluku oli noin 45 000, kun se on nyt hieman yli 600 000. Elettiin 1800-luvun lopun suuren muutoksen keskellä, mutta Senaatintorin ympärille rakennetun ”Pikku-Pietarin” naapurikortteleissa löytyi yhä matalia puutaloja, joista Helsingin on enää jäljellä vähän esimerkkejä. Harvinaisuuden vuoksi olisi tärkeätä, että vuonna 1882 rakennetut Kaartin lasaretin entinen eristyspaviljonki ja kuormastovaja säilytetään ja korjataan muistoksi jälkipolville vanhasta puu-Helsingistä.

Purkua perustellaan sillä, että kuntotarkistuksessa talojen nykyinen kunto on todettu paikoin heikoksi. Voidaankin kysyä, että miksi rakennukset omistava valtion Senaatti-kiinteistöt on päästänyt historialliset talot rapautumaan tähän tilaan? Kaartin lasaretin puutalojen purun mahdollistava kaavamuutoskäsittely on juuri alkanut ja se on määrä tulla kaupunkisuunnittelulautakunnan käsiteltäväksi loppukeväästä 2014 ja kaupunginvaltuustoon syksyllä 2014.

Helsingin historiaan päivätyöni kautta perehtyneenä kaupunginvaltuutettuna en pidä historiallisten rakennusten purkamista myönteisenä hankkeena ja uskon, että luottamuselimissä Helsingin päättäjistä löytynee muitakin jotka toivovat näiden rakennushistorian harvinaisuuksien säilyttämistä. Valtion Senaatti-kiinteistöjen tulisikin jo nyt ottaa tilanteesta vastuu ja harkita suunnitelmia talojen korjaamiseksi ja uuden historian huomioivan käyttötarkoituksen löytämiseksi esimerkiksi vuokraamalla ne kunnostuksen jälkeen pienyritystoimintaan.  

Kaupunki Guggenheimin varjossa

Torstai 26.9.2013 klo 16.28 - Ville

Nuorten asunnottomuus vakava ongelma Helsingissä

Torstai 12.9.2013 - Ville

Asunnottomuus on monelle todellisuutta nyky-Suomessa ja sen pääkaupungissa.  Ylen elokuun lopussa julkaiseman uutisen mukaan Suomessa ilman vakinaista asuntoa elävistä ihmisistä joka neljäs on alle 25-vuotias. Asunnottomien nuorten lukumäärä on jatkuvassa kasvussa ja eniten heitä on pääkaupunkiseudulla. 

Jätin tämän uutisen johdosta Helsingin kaupunginvaltuuston eiliselle - viimeiselle vanhainmuotoiselle kyselytunnille - vastattavaksi kirjallisen kysymyksen siitä, kuinka paljon Helsingissä on erityisesti nuoria asunnottomia ja mihin toimiin Helsingin kaupunki on ryhtynyt ongelman helpottamiseksi. Kysymystä ei käsitelty suullisella kyselytunnilla, mutta kaupungin johdon antama kirjallinen vastaus on luettavissa kaupungin verkkosivulta.

Sosiaali- ja terveystointa johtava apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty viittaa vastauksessa sosiaali- ja terveysvirastolta ja kiinteistövirastolta saatuihin tietoihin, ja toteaa, että Helsingissä asunnottomia oli vuoden 2012 lopulla arviolta 4100 ja heistä alle 25-vuotiaita oli 1100. Luvut ovat hälyttävän korkeita. Vastauksen mukaan nuorten asunnottomien määrä on vuodesta 2011 ja 2012 vuoteen on lähes kaksinkertaistunut. Nuorten asumistilannetta on pahentanut Helsingin vuokra-asuntotilanne ja korkeat vuokrat.

Nuorten asunnottomuutta on pyritty ehkäisemään muun muassa tukiasuntotoiminnalla. Lisäksi sosiaali- ja terveysvirasto on asunnottomuuden vähentämisohjelman puitteissa hankkinut Nuorisoasuntoliitto ry:ltä tuettuja asumispalveluja nuorille. Nuorten asumistilanteeseen kiinnitetään myös huomiota kaupungin vuokranasuntojen välityksessä. 

Kuten tilastoista näkyy, nämä kaikki toimet ovat toistaiseksi olleet asunnottomuusongelman ratkaisemiseksi riittämättömiä. Vastauksessa luvataan, että Helsingissä nuorille kohdistettu asuntotarjonta tulee kohenemaan tulevaisuudessa.  Jotta lupaus voidaan pitää, on selvää, että asunnottomuusongelman ratkaiseminen on otettava pääkaupungissamme nykyistä korkeammalle agendalle. 

Muistosanat Nokian suomalaisille matkapuhelimille

Tiistai 3.9.2013 klo 20.45 - Ville

Nokian suomalaista matkapuhelintuotantoa on tänään koko päivän saateltu koko kansan voimiin valtameren taakse Amerikkaan ja näin illan tullen lienee aika siirtyä muistelemaan suomalaisten Nokian puhelinten kanssa vietettyjä hetkiä ja samalla Nokian roolia ylipäätänsä meidän suomalaisten elämässä.

Päivän aikana on kuultu erilaisia arvioita Nokian liikennetoiminnan jatkonäkymistä Suomessa ja matkapuhelinteollisuuden mahdollisuudesta jatkua maassamme Microsoftin alaisuudessa. Näille suunnitelmille on pakko toivoa menestystä, vaikka viime vuosien kokemuksella monet meistä ovat tottuneet suhtautumaan suurella skeptisyydellä niihin puheisiin, että yrityssaneeraukset tai myynnit eivät vähentäisi työpaikkoja Suomessa.

Miksi Nokian menetys sitten saa taloushuolien ohella meidät niin jotenkin hartaiksi? Syy on selvä, koska Nokia ja sen puhelimet ovat olleet niin keskeinen osa arkeamme, viimeiset parikymmentä vuotta.

Oman suhteeni Nokiaan alkoi 1990-luvun puolivälin jälkeen Nokian 2110 mallista ja on sittemmin jatkunut puhelinta välillä vaihtaen - yhtä Motorola hairahdusta lukurunottomatta - katkeamatta aina nykyiseen parin vuoden ikään tulleeseen - ajoittain jumittavaan - Nokian älypuhelinmalliin. Niin ehkä naivilta, kun se saattaa tämän päivän uutisten valossa kuulostaa Nokian valitsemalla minä ja varmaan moni muukin on halunnut suosia kotimaista ja ehkä kuvitellut sen tuovan edes muutaman lisätyöpaikan Suomeen. Se, että Nokialla oli merkittävä rooli Suomen vetämisessä ylös 1990-luvun lamasta, varmasti osaltaan on vahvistanut tätä ajatusta Nokian työllisyysvaikutusten merkityksestä.

Tunnesiteemme Nokiaan johtunee monen muun asian ohella siitä, että Nokian 1990-luvulla lanseeraama teknologia oikeastaan muutti sen miten ihmiset Suomessa ja ympäri maailmaa kommunikoivat toisilleen. Enää ei oltu tavoitettavissa vain silloin, kun sattui olemaan kotona vastaamassa puhelimeen, vaan sinne minne nokialaisen otti mukaan ja saattoi soittaa tai lähettää tekstiviestin.  Se, että Nokia tippui kelkasta tämän kehityksen seuraavassa vaiheessa, eli älypuhelinteknologian yleistymisessä, ilmeisesti johti tämän päivän uutisiin.

Olen tänään myös pohtinut sitä, että mistähän Suomi jatkossa tunnetaan maailmalla, jos ei enää Nokiasta. Varsin usein kaukomailla käyty keskustelu on saattanut lähteä käyntiin siitä, että paikallisen kädessä on ollut suomalaisen yrityksen valmistama puhelin.  Juttu ulkomaalaisen kanssa on mennyt siihen, että Nokia on itse asiassa yhden suomalaisen paikkakunnan nimi ja aiemmin yritys valmisti etupäässä autonrenkaita ja kumisaappaita.  Tässä historia voi toistaa itseään. Kukaties, jos hyvin käy ja suomalaisilla riittää innovatiivisuutta, Nokia voidaan tulevaisuudessa tuntea maailmalla yrityksenä, joka aiemmin valmisti matkapuhelimia, mutta nyt aivan jotain muuta. Vaikka tämän päivän yllä on synkkyys, luovuttaa emme voi, vaan on rohkeasti pohdittava sitä miten jatkossakin voimme saada työpaikkoja Suomeen.

Arkipyhät agendalle jälleen kerran

Lauantai 31.8.2013 - Ville

Eilisen päivän työmarkkinauutisia kuunnellessa oli kuultavissa historian siipien havinaa, kun tietoon tuli, että työmarkkinajärjestöjen edustajat haluaisivat keskustella kirkon kanssa arkkipyhien loppiaisen ja helatorstain, siirtämisestä lauantaille.

Kirkkoon ei oltu asiasta oltu aiemmin yhteydessä ja sen johdon edustaja oli asiasta yhtälailla yllättänyt kuin arkkipiispa Martti Simojoki joulukuussa 1970, kun hän kuuli, että työmarkkinajärjestöt olivat päättäneet, että arkipyhät loppiainen, helatorstai ja toinen helluntaipäivä siirretäisiin lauantaihin. Päätöksen takana oli tuolloin presidentti Urho Kekkosen kätilöimä niin sanottu laaja UKK-työmarkkinasopimus. Vaikka kirkkoa kuulematta oli menty asioiden edelle, Simojoki ei asettunut heti kättelyssä vastustamaan muutosta, vaan totesi, että se vaatisi kirkolliskokouksen päätöksen.

Aihe on itselleni tuttu sikäli, että olen käsitellyt sitä syksyllä 2011 ilmestyneessä kirjassani Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962–1982. Vuonna 1972 tehdyn arkipyhäsiirron taustalla vaikutti vahvasti Suomen 1970-luvun alun jännittynyt yhteiskuntapoliittinen tilanne ja sitä sävytti keväällä 1971 nähty pitkäkestoinen metallityöläisten lakko. Vaikka neuvottelukosketus kirkon ja työmarkkinajärjestöjen välille syntyi, ajatus pyhien siirtämisestä herätti kirkollisissa piireissä alkuun runsaasti vastustusta. Miksi siirtoon sitten suostuttiin?

Kirkolliskokous päättää siirtää arkipyhät syksyllä 1971

Kirkkoon kohdistetut odotukset kävivät ilmeiseksi lokakuussa 1971, kun työmarkkinajohtajat saapuivat vierailulle Turkuun kirkolliskokouksen kokoontumispaikalle. Mukana delegaatiossa olivat STK:n toimitusjohtaja Timo Laatunen ja SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen. Vieraiden isäntänä toimineen siviilivaliokunnan puheenjohtajan, piispa Osmo Alajan mukaan kyse ei ollut painostuksesta, vaan ”työllä ja tuskalla saavutetusta työrauhasta suomalaisessa yhteiskunnassa”. Sen ylläpitäminen oli yhtä lailla kirkon intressi.

Alaja kertoi jälkeenpäin muistelmissaan, että vieraat kertoivat siviilivaliokunnassa, että jos UKK-sopimus kaatuisi kirkon vastarintaan, ”me emme tiedä pysyvätkö tapahtumat enää meidän hallinnassamme.” SAK:n edustajat olivat käyttäneet vastaavaa ilmaisua todetessaan Laatusen edeltäjälle Päiviö Hetemäelle syksyllä 1970 ennen UKK-sopimuksen solmimista, että ”yleislakon syntyessä ei pystytä hallitsemaan tilannetta”. Lakkoliikettä olivat ajaneet tuolloin kommunistit Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakovin tukemana. Huhuttiin jopa uusista ”Vaaran vuosista” ja suurlähettilään pyrkimyksistä masinoida Suomessa vallankumouksellista toimintaa. Niin tai näin kommunismin uhka oli argumentti, jonka Osmo Alaja entisenä asevelipappina erittäin hyvin ymmärsi.

Järjestöjohtajat tekivät vierailun yhteydessä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa selväksi, että UKK-sopimus oli hyväksyttävä muuttamattomana. Selostaessaan kirkolliskokoukselle tapaamisen kulkua Alaja kertoi sen muuttaneen täysin hänen käsitystään asiasta, koska hän koki, ettei kirkon luo ollut tultu taistelumielellä vaan yhteistyön kättä tarjoten. Taustalla oli tietenkin myös se tekijä, että jos kirkko olisi asettunut vastustamaan sopimusta, se olisi ollut protesti myös presidentti Kekkosta kohtaan, jonka nimeä sopimus kantoi.

Kirkolliskokouksessa asian päätösvaiheessa käyty keskustelu osoittaa, että vaikeasti teologisesti perusteltava arkipyhien siirto ajettiin vuoden 1971 lakkokevään jälkitunnelmissa läpi, piispa Alajaa lainaten ”työrauhan turvaamiseksi”, jottei”kirkon joustamattomuuden takia suurestikin järkyttäviä uusia ongelmia”syntyisi. Arkkipiispa Martti Simojoki ymmärsi työmarkkinajärjestöjen intentioita, ja kokouksessa kiersi sana, jonka mukaan arvostettu Simojoki oli pyhäpäivien siirron kannalla. Äänestyksessä kirkolliskokous päätyi äänin 112–21 toteuttamaan pyhäpäivien siirron.

Arkipyhien palauttaminen

Siitä, että kuinka vahvasti arkipyhien siirto oli lopulta kiinni kirkon johdon halusta miellyttää turvaksi kommunismia vastaan kokemaansa presidentti Urho Kekkosta, kertonee jotain se, että heti hänen kautensa päättymisen jälkeen vuonna 1982 kirkolliskokous esitti maan hallitukselle loppiaisen ja helatorstain palauttamista entisille paikoilleen. Tällöin toinen helluntaipäivä esitettiin poistettavaksi kirkollisten juhlapäivien joukosta.

Vuonna 1985 Kalevi Sorsan hallitus otti arkipyhäkysymyksen käsittelyyn ja ilmoitti suostuvansa kirkkolain muuttamiseen kirkon toivomalla tavalla. Päätös ei ollut yksimielinen, sillä SDP:n ministerit vaativat, että ennen eduskuunkäsittelyä tulisi selvittää sen työmarkkinavaikutukset.

Hallituksen esityksessä puuttui lain voimaantulo aika, eikä sitä ollut myöskään eduskunnan marraskuussa 1985 tekemässä päätöksessä. Huomiota herätti se, että tuolloin voimassa olevan -sittemmin muutetun lain mukaan - vain kirkkoon kuuluvat kansanedustajat saivat osallistua kirkkolain muutoksen käsittelyyn.

Lain voimaantulo-ajan puuttuminen hallituksen esityksestä johti siihen, että työmarkkinaongelmia ennakoiden presidentti Mauno Koivisto teki presidentin esittelyssä päätöksen siirtää lain voimaantuloa viidellä vuodella aina vuoden 1992 alkuun. Kuten Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen kolumnissaan eilen kertoi, asiasta nousi huomattava kohu.

Arkipyhäkeskustelu vuosimallia 2013

Entä miten kirkon tulisi nyt sitten suhtautua ajatuksen arkipyhien siirtämisestä? Vaikka suomalainen yhteiskunta on melko paljon muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa maallistuneempaan suuntaan, kysymyksessä ollaan edelleen kirkon yhteiskunnallisen aseman ja myös kirkon ja valtion suhteiden ytimessä. Neuvotteluja asiasta julkisoikeudellisen aseman omaava kirkko tuskin voi välttää. Eri asia on se mihin tulokseen näissä keskusteluissa päädytään. Päivien siirtäminen lauantaille tuskin lisäisi niiden arvostusta, joten puntarissa lienee se pidätkäänkö loppiainen ja helatorstai jatkossakin kansallisina vapaapäivinä vai ei. Toisaalta työntekijäpuoli ei todennäköisesti ole heti valmis vähentämään kahdella vuosittaisia vapaapäiviä. Itse päivien siirtämiseen Suomessa eri paikalle kuin missä ne ovat muissa länsimaissa, ei liene löydettävissä edelleenkään kovin toimivia perusteluja.

Vuosaaren terveysasemaa on laajennettava

Torstai 29.8.2013 klo 13.13 - Ville

Suomen ja pääkaupunkimme Helsingin taloudessa joudutaan tekemään tänä syksynä vaikeita valintoja. Kun kaikkeen ei ole varaa joudutaan tekemään ratkaisuja, mihin investoidaan.  Näkemykseni mukaan terveyttä ylläpitävät palvelut ovat kaupungin ydintehtävä ja jätin eilen valtuuston kokouksessa aloitteen, jossa ehdotan, että kaupunki selvittää mahdollisuuksia laajentaa Vuosaaressa sijaitsevaa sosiaali- ja terveysviraston palvelukeskus Albatrossia. 

Vuosaaren kauppakeskus Columbuksen viereen valmistui vuonna 1998 palvelukeskus Albatrossi, jossa toimii liiketilojen ohella Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston palvelukeskus.  Voimassa olevan asemakaavan mukaan keskusta on mahdollista laajentaa etelään vielä rakentamattomalla rakennuspiirustuksissa olevalla kolmannella siivellä, joka jätettiin aikanaan säästösyistä tekemättä. 

Vuosaaren kaupunginosassa on tällä hetkellä noin 37 000 asukasta ja määrä on jatkuvassa kasvussa. Nykyinen terveysasema on mitoitettu 30 000 asukkaalle. Vuosaaren terveyskeskuksen palveluiden käyttöaste on muuhun kaupunkiin nähden korkea.  Asukkailta tulleen palautteen mukaan lääkäriaikoja on jo nyt vaikea saada ja laboratoriotilat ovat ajoittain pahasti ruuhkautuneet. Lääkäripulan ohella tilannetta vaikeuttavat ahtaat tilat, joiden johdosta osa lääkäreistä joutuu työskentelemään varastotiloista vastaanottohuoneiksi muutetuissa käyttötarkoitusta vastaamattomissa huoneissa. 

Terveyskeskuksen lisätilan ohella ehdotan, että lisäsiipeen voitaisiin avata tiloja myös sosiaaliviraston vanhusten päiväpalvelukeskukselle. Vuosaaresta puuttuu tällä hetkellä tällainen keskus ja matkustaminen julkisilla kulkuneuvoilla esimeriksi lähimpään Myllypuron keskukseen ei ole kaikille ikä-ihmisille terveyssyistä mahdollista.

Helsingin kaupungin tietokeskukselta saamieni tietojen mukaan vanhusväestön määrä tulee seuraavan kymmenen vuoden aikana lisääntymään Vuosaaressa merkittävästi. Tämä lisää terveyspalveluiden käyttöä. Investointi palvelukeskukseen olisi kaupungille järkevä myös taloudellisesti vaikeina aikoina, sillä sen olemassa olo todennäköisesti vähentäisi ikä-ihmisten kotihoidon tarvetta Vuosaaressa ja tukisi heidän mahdollisuuksia asua kodeissaan pidempää.     

Nähtäväksi jää miten minun ja usean eri puolueita edustavan valtuustokollegan allekirjoittamaan aloitteeseen suhtaudutaan, kun se nyt lähtee kaupungin lautakuntien, kaupunginhallituksen ja lopulta valtuuston käsiteltäväksi. Nykyiset tilat Vuosaaren terveyspalveluiden järjestämiselle ovat riittämättömät, joten jos tälle ehdotukselle ei löydy tukea, on kohtuullista kertoa, että miten Vuosaaren yhä paheneva sote-tilanpuute aiotaan ratkaista. Taloudellisesti vaikeina aikoina on tehtävä valintoja mihin kaupungin varoja käytetään ja tässä arvioinnissa terveyttä ylläpitävät hankkeet tulisi olla hyvin korkealla agendalla.

Syyriassa soditaan, kiinnostaako se ketään tarpeeksi?

Perjantai 23.8.2013 klo 10.23 - Ville

Syyriassa kolmentuhannen kilometrin päässä Helsingissä on käyty veristä sisällissotaa kahden ja puolen vuoden ajan. Arvioiden mukaan satatuhatta ihmistä on saanut surmansa ja kaksi ja puolimiljoonaa on joutunut lähtemään kodeistaan pakoon. Luvut kertovat valtavasta inhimillisestä kärsimyksestä, mutta siitä huolimatta ympäröivä maailma näyttää olevan kyvytön löytämään yhteistä näkemystä sodan lopettamiseksi.

Aina yli kuusikymmentä miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan päättymisestä alkaen on toivottu, että maailmassa olisi nähty sodan kauheuksia tarpeeksi, jotta yhteistä tahtoa sotilaallisten konfliktien estämiseksi olisi riittävästi. Toive rauhanajasta ei ole toteutunut. Niin Jugoslavian kuin Ruandankin kansanmurhien jälkeen suurvaltajohtajat ovat kyllä vakuutelleet, etteivät he koskaan enää salli vastaavien rikosten ihmiskuntaa vastaan toistua. Se, että ihmisiä parhaillaan kuolee tätä kirjoittaessa Syyriassa, osoittaa, että nämä ovat olleet pitkälti katteettomia puheita.    

Viimeiset uutiset Damaskoksen läheltä kertovat mahdollisesta kemiallisten aseiden laajasta käytöstä. Tästä huolimatta YK:n turvallisuusneuvosto ei saanut aikaan edes päätöstä asian kunnollisesta tutkimisesta. Turvallisuusneuvosto on osoittautunut kriisin ratkaisemissa toistaiseksi kyvyttömäksi, kun Venäjä ja Kiina estävät veto-oikeudellaan kaikki sitovat julkilausumat asiasta. Sen sijaan aseita sodan molemmille osapuolille virtaa kyllä monelta taholta.

Ilman YK:ta ja suurvaltojen konsensusta sisällissodan lopettaminen yksittäisten valtioiden sotilaallisella väliintulolla on todennäköisesti tuomittu epäonnistumaan. On ymmärrettävää, että Afganistanin ja Irakin esimerkit eivät houkuttele esimerkiksi Yhdysvaltoja puuttumaan yksin Lähi-idän räjähdystilassa olevalla alueella sisällissotaan.  Euroopan unionin tilasta ja hajanaisuudesta kertoo jotain se, että vaikka sota on käynnissä mantereemme kulmalla, mitään yhteistä suurta ponnistelua sen lopettamiseksi ei ole havaittavissa. Ratkaisun avaimet ovat siis yhä YK:n turvallisuusneuvoston salissa New Yorkissa.

Sen enempään suomalainen blogin kirjoittaja, kun ei edes Suomen valtio voi kuvitella juurikaan voivansa vaikuttaa siihen, että jatkuuko Syyriassa sota vielä vuosia vai nähdäänkö pian se tilanne, että maailmalla alkaa löytyä konsensus tilanteen rauhoittamiseksi. Yksittäisillä ihmisillä oikeilla paikoilla voi kuitenkin olla merkitystä, kuten tiedämme rauhannobelisti Martti Ahtisaaren onnistumisista sisällissotien rauhanvälittäjänä. Historiassa on esimerkkejä siitä, että sisällissotia on saatu päättymään ja on päästy olojen hitaan normalisoitumisen tielle. Siihen asti me täällä Suomessa kiistelemme Syyriaan verrattuna kovin vähäpätöisistä asioista ja toivomme, ettei oman maamme kohdalla milloinkaan enää sattuisi niitä kauheuksia joista katsomme kuvia tiedostusvälineiden välityksellä ja joiden loppumista Syyriassa odotamme.  

Ovatko Helsingin VPK:iden resurssit vajaakäytössä?

Maanantai 19.8.2013 klo 23.12 - Ville

Kävimme tänään useata eri puoluetta edustavan kunnallispolitiikkojen joukolla tutustumassa Vuosaaren vapaapalokunnan asemaan ja kalustoon Vuosaaren Kaivonkatsojantiellä. Käynti oli valaiseva ja mielenkiintoinen ja saimme hyvän kuvan siitä kuinka tärkeää työtä vapaapalokunnat tekevät tämän päivän Helsingissä.

Saamassamme infossa ilmeni kuitenkin, että kykyä ja valmiutta hoitaa tehtäviä olisi Vuosaaren VPK:lla enemmänkin kuin mitä pyydetään. Se, että hyvin koulutettu ja varustettu palokunta on vajaakäytössä, ei ymmärrettävästi ole sen motivoituneen väen toive. Tilanteessa on tapahtunut viime vuosina muutosta.  Sama ongelma on ilmeisesti VPK:illa eripuolilla kaupunkia.

Vapaapalokuntien alhainen käyttöaste ei ole sen enempää palokuntalaisten kuin Helsingin kaupunginkaan etu. Vapaapalokunnat tekevät tärkeää täytä ja niitä tarvitaan jo pelkästään sitä varten, että jos kaupunkiamme kohtaisi joskus joku suurempi onnettomuus, Helsingin pelastuslaitoksen resurssit voivat loppua nopeasti.   

 

Kun Suomessa oli 63 000 työtöntä, Kekkonen julisti "hätätilan"

Sunnuntai 11.8.2013 klo 14.20 - Ville

Viime viikkojen aikana tietoisuus Suomen talouden suurista vaikeuksista on lisääntynyt. Katse on kääntynyt Euroopasta ja muiden maiden ongelmien osoittelusta omalle kotiovelle. Viennistä riippuvainen Suomi elää seitsemättä niukkaa vuotta. Normaaliin kasvun verrattuna kansantuotteesta on kadonnut kymmeniä miljardeja ja verotuloistakin kymmenen miljardia. Kesäkuun lopussa työvoimatoimistoissa oli hieman yli 300 000 työtöntä työnhakijaa. Määrä oli lähes 43 000 suurempi kuin vuotta aikaisemmin. Tietoja YT-neuvotteluista tulee nyt melkein päivittäin. Erityisen huolestuttavaa on, että nuoria alle 25-vuotiaita työttömiä on lähes 45 000.

Havahtuminen tilanteen vakavuuteen on ollut nähtävissä elokuun aikana niin hallituksen, opposition, median kuin työmarkkinajärjestöjen puolella ja voisiko sano myös meidän kansalaisten parissa. Voidaan tietysti kysyä, että miksi tässä laajuudessa vasta nyt vai eikö varoituksen tuojia ole haluttu aiemmin riittävästi kuunnella. Tuntuu, että Suomessa tarvitaan tietynlainen kriisitunnelma, että kokonaisuutta voidaan alkaa yhdessä tarkastelemaan oman intressiryhmän etuja pidemmälle.

Historian parissa päivätyötäni tekevänä viime viikoista on palautunut mieleen syksy 1975, kun presidentti Urho Kekkonen ”runnasi” kokoon ”kansallisen hätätilan hallituksen”, kun Suomessa oli 63 000 työtöntä ja taloudessa takana pidempään jatkunut laskusuhdanne.  Myös tuolloin kansainvälisen talouden vaikeuksilla oli ollut seurannaisvaaituksensa Suomessa.

Suomen sisä- kuin ulkopoliittinen tilannekin oli tietenkin 1970-luvun puolivälissä kovin erilainen nykyiseen verrattuna. Presidentillä oli laajemmat valta-oikeudet ja pyrkimystä käyttää niitä vähintäänkin lain sallimien valta-oikeuksien rajoissa. Parlamentarismi eli eräänlaisessa jatkuvassa kriisissä ja hallitukset olivat usein lyhytaikaisia. Presidentti oli hajottanut eduskunta toistaiseksi viimeisen kerran keväällä 1975.

Urho Kekkosen aikaan ei ole paluuta, mutta tietynlainen ”hätätila” tunnelma saattaa olla nyt perusteltu omaksua noista ajoista täksi syksyksi, että kaikki yhteiskunnassa vastuunalaiset tahot pystyvät toimimaan sen eteen, että Suomen talous voidaan kääntää nousuun ja työttömyys laskuun.

Sen ohella, että pitää tehdä ratkaisuja talouden nostamiseksi, on huolehdittava, että yhteiskunnan turvaverkot pysyvät vahvoina auttamaan työttömäksi jääneitä. Tietoisuus siitä, että yhteiskunnan tukeen voi varmuudella vaikeassa tilanteessa luottaa pitää yllä tulevaisuuden uskoa ja kannustaa työnhakuun. Kriisitunnelma ei saa nyt lamauttaa Suomea, vaan toivottavasti rohkaisee yhdessä etsimään sellaisia ratkaisuja, että maan myönteinen tulevaisuus voidaan turvata jatkossakin.

SDP:tä kiinnostavampaa on nyt Suomen tulevaisuus

Tiistai 6.8.2013 klo 11.26 - Ville

Sosialidemokraattisen puolueen gallupkannatusta on vatvottu nyt mediassa yötä päivää viime viikosta lähtien. Keskustelulle on paikkansa, mutta pian olisi ehkä aika siirtyä pohtimaan Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeämpiä kysymyksiä, kuten sitä miten selviämme ylös nykyisestä talouden taantumasta.

SDP:n gallupkannatuksen laskusta on esitetty useita varsin hyviä arvioita. Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen kaikki päätökset eivät ole olleet sen mukaisia, mitä sosialidemokraateilta on odotettu. Lähihistoriasta muistamme, että kyseessä todellakin on edelleen se sama kuuden puolueen hallitus, joka kaksi vuotta sitten kesällä perustettiin, kun muut vaihtoehdot olivat osoittautuneet mahdottomiksi. Poliittisia äärilaitoja edustavan hallituksen päätöksissä varmasti näkyy sen epäyhtenäinen pohja. Sitä missä määrin SDP olisi voinut kääntää joitakin keskeisiä päätöksiä hieman toiseen suuntaan, on helsinkiläisen kunnallispoliitikon vaikea arvioida.

Keskustelu SDP:n suunnasta on enemmänkin kuin tarpeellista. Forssan kokouksesta tulee nyt elokuussa kuluneeksi 130 vuotta. Syyskuussa Tampereella on aiheesta isompi tapahtuma. Aika on otollinen sen pohtimiselle, että millainen voisi olla uusi Forssan ohjelma tai millä nimellä sitä kutsuttaisiinkin. SDP:n periaate-ohjelmaa on uudistettu viimeksi vuonna 1999. Tavoitteeksi voisi nyt ottaa ohjelman päivittäminen kentän käymän keskustelun pohjalta toukokuussa Seinäjoen puoluekokouksessa. Ydinkysymyksiä lienee analysoida Suomen paikkaa osana Eurooppaa ja globaalia maailmaa ja pohtia sitä, millä tavoitteilla SDP voisi tulevaisuudessa edistää Suomen menestystä ja hyvinvointia.

Viime talvena yksi suosituimpia aiheita mediassa oli pohdiskelu SDP:n ministerikierrätyksellä. Jatkuva epävarmuuden tila ei ollut kenenkään etu. Puoluekokous on toukokuussa 2014 ja siihen asti nykyisellä johdolla on puheenjohtajasta puoluehallitukseen mandaatti hoitaa asioita parhaan kykynsä mukaan. Jos he haluavat jatkaa ja heillä on edelleen kokouksen enemmistön tuki, niin alkaa seuraava kaksivuotiskausi.  Kokousastelemista emme vielä tiedä mitään ja nyt niitä on liian aikaista alkaa pitkälle pohdiskelemaan, kun on maassa tärkeämpiäkin asioita hoidettavana.

Suomen taloudella on edessä vaikea syksy ja ehkä myös kylmä talvi. Nyt kaikki voimavarat tulisi suunnata siihen, että yhdessä löydämme ratkaisuja siihen, että miten työllisyys saadaan nousuun ja maa palautettua takaisin myönteisen kehityksen tielle. Tässä suhteessa keskitetyn tuloratkaisuun aikaansaaminen syksyllä olisi ensiarvoisen tärkeää.

Guggenheim Helsinki - osa kaksi

Keskiviikko 31.7.2013 klo 22.03 - Ville

Alku kesästä median kautta välittyi uutinen, että jo kertaalleen haudattu Helsingin Guggenheim taidemuseo hanke on herätty henkiin. Eilen kerrottiin, että Guggenheim-säätiön johto on elokuussa tulossa Suomeen ja haluaa tavata museohankkeen tiimoilta hallituspuolueiden edustajia.

Itsessään on myönteistä, että Suomi kiinnostaa New Yorkin taidepiireissä niin, että vaikeuksista huolimatta Guggenheim säätiö on kiinnostunut museon saamisesta Helsinkiin. Se, että onko hallituspuolueiden edustajien tapaamisen taustalla pyrkimys mahdollisesti saada hankkeelle valtion rahoitusta, ei ole tiedossa.  

Ensimmäinen yritys tuoda Guggenheim museo Helsinkiin kaatui pitkälti asian avoimen valmistelun puutteeseen. Se, että kaupunginvaltuutetun infokanavana jälleen toimii lähinnä sanomalehtien nettisivut, antaa ymmärtää, ettei tiedotus strategian muutosta ole ainakaan vielä tehty. Vaikka hankeen uudelleen käynnistys olisi nyt vasta niin sanotusti tunnusteluvaiheessa, Helsingin kaupungin avoimen hallinnon periaatteiden mukaista olisi mielestäni pitää valtuusto ja myös kaupunkilaiset ajan tasalla siitä missä tässä mennään.  

Oman näkemykseni mukaan Guggenheim museo voi toteutua Helsinkiin vain selkeästi yksityisen rahan hankkeena. Helsingin kaupunki, eikä todennäköisesti myöskään Suomen valtio, voi nyt käsillä olevana taloudellisesti vaikeana aikana investoida merkittävästi uuteen taidemuseoon.  Se, että ovatko säätiön suunnitelmat rahoituksen osalta nyt edellisestä kerrasta merkittävästi muuttuneet ja yksityistä rahoitusta löytynyt enemmän, vaikuttaneen siihen, että miten hankkeelle löytyy Helsingistä kannatusta.

Historiaton aikakausi?

Torstai 18.7.2013 klo 13.52 - Ville

Kun vastarannan naapuri kärähtää urkinnasta

Torstai 4.7.2013 klo 17.23 - Ville

Der Spiegel kertoi kesäkuun lopulla tietovuotaja Edward Snowdenin paljastaneen, että Yhdysvallat on pidempään vakoillut EU:n keskeisiä virastoja.  Kiusallista väitettä ei ole amerikkalaisten taholta voitu kiistää, joten se lienee paikkansapitävä.  Vakoilun paljastuminen herättää moraalisen paheksunnan ohella kysymyksen siitä, mitä tarve urkkimiseen kertoo transatlantisten suhteiden nykytilasta.

Yhdysvalloilla ja Euroopalla on pitkä yhteinen historia. Pohdiskelin tätä viime viikolla vieraillessani Ranskan Normandiassa, jossa kävin tutustumassa 69-vuoden takaisiin taistelupaikkoihin. Vierailin myös Omaha-rannan, jossa amerikkalaiset joukot kärsivät kesäkuussa 1944 maihinnousun ensitunteina suuria tappioita, vieressä sijaitsevalla hautausmaalla, johon on haudattu kauas kotoa lähes 10 000 kaatunutta amerikkalaista.

Normandian rannoilla kierrellessä pohti sitä, että mikä oikeastaan sai viime vuosisadan aikana kahdesti sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana amerikkalaiset lähettämään joukkonsa selvittämään eurooppalaista sotaa. Se, että Saksa ensimmäisellä kerralla provosoi ja toisella kerralla julisti Yhdysvalloille sodan, on toki osa selitystä.  Joka tapauksessa maailmanhistoria olisi voinut mennä varsin toisin, puhuisimme Euroopassa nyt mahdollisesti pääkielenä joko saksaa tai venäjää, jos Amerikassa olisi valittu ajatus, että antaa Euroopan hoitaa itse omat ongelmansa.  Ilman heidän apua Hitlerin armeijoita ei olisi välttämättä lyöty tai, jos olisi, ilman Normandian maihinnousua, joka vaati amerikkalaisten resurssit, Neuvostoliitto todennäköisesti olisi ulottanut valtapiirinsä aina Englannin kanaalille asti.

Monissa Normandian kylissä kadun varsilla liehuvat yhä Amerikan liput muistona kesästä 1944. Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteissa on tapahtunut paljon sitten noiden päivien. Kylmän sodan jakolinja halkaisi Euroopan ja sodan jälkeen amerikkalaiset jättivät sekä joukot että taloudelliset resurssinsa Länsi-Euroopan avuksi.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Yhdysvallat on sekä sotilaallisesti että ehkä myös osittain mentaalisesti vetäytynyt Euroopasta.  Näkemykset niin Irakin sodasta kuin terrorisminvastaisen taistelun metodeista ovat usein menneet eurooppalaisten kanssa ristiin. Eniten ymmärrystä niille on löytynyt Britanniasta, jossa lähivuosina saatetaan äänestää kuulumisesta Euroopan unioniin.

Monet Euroopan poliittiset johtajat vaikuttivat Britanniaa lukuun ottamatta, jolla on itsellään oma ilmeisen tehokas nettivakoilukoneisto, varsin aidosti hämmästyneitä siitä, että Yhdysvallat on vakoillut EU:n edustustoja Atlantin molemmilla puolin. Vaikka urkintaa on harrastettu valtioiden välillä yhtä kauan kuin diplomatiaakin, Euroopan ”kaverina” pidetyn suurvallan julkinen kärähtäminen urkinnasta oli silti kiusallista ja kertoo – ehkä molemminpuolisesta – luottamuspulasta. 

Vakoiluskandaali on myös meille suomalaisille hyvä muistutus siitä, että suurvaltapolitiikassa on pohjimmiltaan kyse vallankäytöstä. Suomen kaltainen pieni valtio on tässä kokonaisuudessa lopulta yksin vähäinen toimija ja sen takia on tärkeätä, että olemme jatkossankin - nykyisistä vaikeuksista huolimatta - mukana itseämme suuremassa yhteistyössä Euroopan unionin kautta.

Helsingin valtuusto päätti peruskorjata Roihuvuoren koulun

Keskiviikko 19.6.2013 klo 23.27 - Ville

Helsingin kaupunginvaltuusto piti äsken kevään viimeisen kokouksensa ja samalla on ohi oma ensimmäinen valtuustokevääni. Tänään päähuomion vei keskustelu viimevuotta koskevasta tarkastuslautakunnan raportista ja päätös Roihuvuoren koulun peruskorjauksesta, jonka valtuusto teki pitkän keskustelun jälkeen äänin 58–26. Valtuusto suurimmista ryhmistä kokoomuksen enemmistö vastusti ja SDP ja vihreät kannattivat.

Koulun korjaaminen oli mielestäni perusteltua, sillä korjaustyö valmistuu uudisrakennusta nopeammin, mikä on oppilaiden kannalta tärkeää, tulee todennäköisesti edullisemmaksi ja oli alueen asukkaiden toivomus. Tänään ennen kokoustamme olin ryhmämme edustajana ottamassa vastaan valtuustoa tapaamaan tulleen asukkaiden delegaation, joka perusteli hyvin näkemyksiään. Lisäksi kokoomuksen enemmistö toivomaa purkulupaa rakennukselle tuskin olisi edes suojelusyistä saatu ja rakennuksen korjaus olisi joka tapauksessa jäänyt kaupungin vastuulle.

Kuten valtuustossa käyttämässäni puheenvuorossa totesin, Helsingin kouluverkkoa on voitava tarkastella kokonaisuutena. Varat ovat suureen korjaustarpeeseen nähden vähäiset ja myös uusille kouluille on toisaalla enemmän tarvetta. Esimerkiksi Vuosaaren Tehtaanpuistossa lukio ja ylä-aste ovat olleet pitkään sijoitettuna samoihin ahtaisiin ja korjauksen tarpeessa oleviin tiloihin ja tämän pitkään toivotun lukiorakennuksen valmistelu olisi syytä viipymättä saada käynnistymään.

Loppuun vielä muutama sana ensimmäisestä valtuustokeväästä. On ollut mielenkiintoista, vaikka olen myös verrannut kevättä usein liikkuvaan junaan hyppäämiseen. Monet alkuvuodesta päätettäväksemme tulleet asiat olivat varsin pitkälle valmisteltu jo edellisen valtuuston aikana. Perehtymisessä uusiin asioihin ovat oma aktiivisuus ja pidempää tehtävissä olleiden puoluetovereiden neuvot ovat olleet tärkeitä, vaikka minullakin oli kokemusta kaupungin muista luottamustoimista edelliseltä valtuustokaudelta. Nyt on kuitenkin kesätauon aika ja sen jälkeen jälleen palataan uusiin haasteisiin, joita tässä kaupungissa - tänä taloudellisesti vaikeana aikana - on aivan riittävästi

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi jättää kolehtien varaan

Maanantai 10.6.2013 klo 10.43 - Ville

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 10.6.2013

Kaupunkisivujen juttu kertoi (HS 8. 6.), että keräys uuden lastensairaalan rakentamiseksi Helsinkiin on toistaiseksi tuottanut suuresta julkisuudesta huolimatta kolme miljoonaa euroa, kun tavoite on 30.

Parempi olisi ollut, että uudisrakennushanke oli saatu jo vuosia sitten käyntiin julkisin varoin. Koska näin ei tapahtunut, suhtauduin keräykseen myönteisesti.

Ilmeisesti Suomessa on kuitenkin totuttu huolehtimaan verovaroin siitä, että meillä on käytettävissämme ajanmukaiset sairaalat, eikä niitä varten tarvita keräyksiä. Jos lahjoitetaan, niin lahjoitetaan muihin kohteisiin. Esimerkiksi Kirkon yhteisvastuukeräyksen tuotto oli viime vuonna hieman yli neljä miljoonaa euroa.

Lastensairaalakeräykselle voi toivottaa edelleen menestystä, mutta olisi myös oltava suunnitelmia sen varalta, että tavoitteista jäädään huomattavasti. Tulevaisuuden kannalta lastensairaalakeräys on hyvä esimerkki siitä, että suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi rakentaa kolehtien varaan. Sen keskeisten pilarien toiminta on turvattava verovaroin, minkä edellytys puolestaan on toimivat työmarkkinat ja korkea työllisyysaste.

Helsingin poliisin Ankkuri-hanketta ei ole varaa lopettaa

Keskiviikko 5.6.2013 klo 13.59 - Ville

Viime viikolla Helsingin kaupunginvaltuustossa käsiteltiin Helsingin sosiaali- ja terveydenhuollon ja poliisin moniammatillista yhteistyötä koskevan työn tulevaisuutta koskenut kirjallinen kysymykseni. Kysymys ei mahtanut suulliselle kyselytunnille ja vastaus toimitettiin minulle kokouksen jälkeen. Valitettavasti sen pohjalta syntyy käsitys, että tämä ns. Ankkuri-hanke ollaan Helsingistä lakkauttamassa.

Tieto oli yllättävä, sillä Helsingin poliisi ja Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto ovat tehneet viime vuodet hyvää yhteistyötä poliisilaitoksella.  Psykiatrinen sairaanhoitaja ja lääkäri aloittivat toimintansa syksyllä 2010 aluksi ESR-rahotteisena lastensuojeluprojektina Helsingin poliisissa. Projektin kautta sekä Malmin että Pasilan poliisiin on ollut palkattuna kokopäivätoiminen psykiatrinen sairaanhoitaja ja osaviikkoisesti lääkäri. Työntekijät ovat tehneet yhteistyötä poliisin, poliisin sosiaalityöntekijöiden, koulujen, alueiden lastensuojelutyöntekijöiden, erikoissairaanhoidon, sekä kolmannen sektorin toimijoiden kanssa. 1.4.2012 alkaen terveydenhuolto on ollut osana Helsingin poliisiin perustettua moni ammatillista työryhmää.

Terveydenhuollon työntekijöiden työn tavoitteena on ollut arvioida rikoksiin syyllistyneiden lasten ja nuorten psyykkisen tuen tarvetta. Lisäksi asiakasryminä ovat olleet nuoret rikosten uhrit, perheväkivaltaperheissä elävät lapset ja nuoret, sekä heidän vanhempansa. Työn keskeinen tehtävä on ollut motivoida asiakkaita ottamaan vastaan apua ja ohjata vaikeasti oireilevat lapset ja nuoret  erikoissairaanhoidon tai muiden tukipalveluiden piiriin.

Moniammatillinen työtapa on tutkitusti tärkeätä, kun syrjäytymisvaarassa olevia lapsia ja nuoria pyritään arvioimaan ja auttamaan kokonaisvaltaisesti. Käytännön kenttätyössä on havaittu, että ryhmän auttamat nuoret uusivat rikoksiaan harvemmin.

Saamassani vastauksessa todetaan, että ”hankkeesta saadut kokemukset ja kehittämisehdotukset” tullaan huomioimaan tulevaisuudessa. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että tämä kyseinen työmuoto, josta on saatu hyviä tuloksia, on nyt mitä ilmeisimmin päättymässä tämän vuoden lopussa.

Kaupungin ensi vuoden budjettiraami on tiukka, mutta on myös niin, että väärästä paikasta säästämisestä koituu tulevaisuudessa lisää kuormitusta niin talouden kuin inhimillisen ongelmien lisääntymisen muodossa. Jos Ankkuri-hanke todellakin on loppumassa, sen jatkoa tulisi miele

Ripaus positiivisuuttakin kehiin, kiitos!

Maanantai 27.5.2013 klo 10.51 - Ville

Tänään aamulla matkalla töihin hieraisin silmiäni, kun näin, että lähikioskin ikkunassa molemmilla iltapäivälehdillä oli kerrankin kerrottavana jokin positiivinen viesti: kaikki tämän kevään ylioppilaat. Yleensä vastaavat lööpit kertovat siitä mitä ikävää on tapahtunut tai millainen suurtuho meitä seuraavaksi uhkaa esimerkiksi talven pakkasten myötä. Tästäkin talvesta on kuitenkin kesään selvitty.

Välitöntä maailmanloppua ennustavat lööpit osaa jättää pitkälti omaan arvoonsa, mutta samaa taipumusta nostaa esille etupäässä vain asioita, jotka ovat huonosti, on myös muulla medialla. Ei ole tarpeen lähteä vähättelemään maamme haasteita ja ratkaisemattomia ongelmia ja tarvetta puuttua niihin kaikella perusteellisuudella, mutta on myös kiinnitettävää huomiota siihen, ettei tulevaisuudesta maalataan vain synkkää kuvaa. Siitä tulee helposti itseään toteuttava ennustus, kun sitä tarpeeksi päivästä toiseen toistellaan.  

Ilman rohkeaa katsetta tulevaisuuteen ja näkemystä, että me selviämme nykyisestä talouden rakennemuutoksesta, voimme ratkaista nuorisotyöttömyyden ongelmia, tarjota paremmat terveyspalvelut suomalaisille tulevaisuudessa ja niin edelleen eivät asiat varmasti korjaannu. Tämä on kuitenkin yhä se sama maa joka selvisi itsenäisenä toisen maailmansodan kuohuista ja toteutti sodan jälkeen onnistuneen jälleenrakennustyön.  

Median voi ja sen pitää myös kertoa yhteiskunnan kipukohdista vähintäänkin nykyisellä avoimuudella. Oikeastaan kepeiden -sotku, gate-, kohu-, ja mitä muita tämän kevään suosikkitermejä on ollut, heittojen sijaan toivoisi pikemminkin vielä pidemmälle menevää taustoihin pureutuvaa ja niitä eri näkökulmista tarkastelevaa journalismia. 

Kevääseen, koulujen päättymiseen ja opintojen valmistumiseen liittyy myönteinen viesti siitä, että nuorilla on edessä tulevaisuus kaikkine mahdollisuuksineen. Tätä viestiä meidän tulisi pyrkiä vahvistamaan myös muilla elämän alueilla, jotta pystymme ratkaisemaan niitä haasteita, joita tähän aikaan erityisesti kohdistuu. 

Tornitalo Jätkäsaareen?

Perjantai 10.5.2013 klo 12.46 - Ville

Opetuslautakunta ja Alppilan koulun tapaus

Tiistai 7.5.2013 klo 22.56 - Ville

Helsingin opetuslautakunnassa käsittelimme tänään kuukauden päivät otsikoissa olleen Alppilan koulussa sattuneen välikohtauksen johdosta erotetun opettajan tekemän oikaisuvaatimuksen. Lautakunta perehtyi asiaan perusteellisesti ja teki päätöksen hyväksyä opettajan oikaisuvaatimuksen. 

Lautakunnan näkemyksen mukaan opettajan voimankäyttö kyseisessä tilanteessa oli kuitenkin siinä määrin ylimitoitettua, että siitä oli paikallaan antaa kirjallinen varoitus, mutta ei lähteä työsuhteen purkuun, mikä on rankin mahdollinen toimenpide, jonka työnantaja voi kohdistaa työntekijään, kun arvioi tämän toimineen työssään sopimattomasti. Päätöstä puolsi myös se, ettei kyseisen opettajan aiemmasta toiminnasta ole tullut huomautettavaa.

Alppila on viimeisten viikkojen aikana ollut vahvasti lautakunnan jäsenen agendalla. Median tiedusteluista huolimatta olen pitänyt kiinni kannasta, etten lähde arvioimaan etukäteen tulevan päätöksen suuntaan julkisuudessa. Tämä on hyvän hallintotavan mukainen käytäntö ja muutenkin perusteltua. 

Yksi valitettava piirre koko tapauksessa on ollut ne seuraukset, joita kohtuuttomat mittasuhteet saaneesta julkisuudesta on epäilemättä seurannut kaikille asianosaisille ja myös Alppilan kouluyhteisölle. Sinänsä julkinen keskustelu koulurauhasta ja opettajan oikeuksista ja velvollisuuksista on tarpeellista, mutta jokaisen yksityisyyden suoja tulee voida aina taata.  Tässä tilanteessa se luonnollisesti on ollut haasteellista, koska opettaja itse toi tapauksensa julkisuuteen, minkä sinänsä ymmärrän perustelluksi hänen näkökulmastaan.  Oikeusvaltion toimintaperiaatteet maassamme on oltava sellaiset, että yksilö voi luottaa siihen, että hän saa niin työnantajan kuin oikeusviranomaisten taholta oikeudenmukaisen kohtelun riippumatta siitä, että onko asian ympärillä niin sanottua julkista painetta vai ei. Tämän vuoksi on tärkeätä kiinnittää huomiota siihen, miten vastaavankaltaisia koulussa sattuneita konfliktitilanteita jatkossa hoidetaan alusta asti.  

Viranomaisten tulisi mielestäni selkeyttää käytäntöjä siinä, missä määrin ne voivat lähteä julkisesti käymään keskustelua vastaavanlaisen koulussa sattuneen tapauksen yksityiskohdista.  Nykyisenä aikana, jolloin niin perinteisen kuin sosiaalisenkin median rooli voimakkaasti korostuu, yksilön yksityisyyden ja oikeusturva on voitava turvata nykyistä paremmin. Niin viranomaisten tiedotuspolitiikkaa kuin virallisten asiakirjojen salassapitomääräyksiä olisi näkemykseni mukaan syytä tarkastella, kun hallituksen valmistelee parhaillaan niin sanotun koulurauhalain uudistusta.

Koulurauhalain uudistuksen yhteydessä on syytä arvioida myös, onko kurinpito-, ojentamis- ja turvaamistoimenpiteitä käsittävää perusopetuslain 36 pykälää tarpeen selkeyttää, koska sen tulkinnasta Alppilan tapauksen yhteydessä esitetty toisistaan merkittävästi poikkeavia tulkintoja.   

Opetuslautakunnan tänään tekemän päätöksen jälkeen on toivottavaa, että julkinen keskustelu Alppilan selkkauksen ympärillä pian rauhoittuu ja niin Alppilan koulun työrauhaa kuin asiassa mukana olleiden henkilöiden yksityisyyttä kunnioitetaan.

Tulevaisuuden kannalta tärkeintä on se, että kriisitilanteita kouluissa pystyttäisiin mahdollisimman pitkälle ennalta ehkäisemään ja niiden sattuessa selvittämään asioita mahdollisimman pitkälle kouluyhteisössä. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että oppilashuoltoon, koulun ja kodin yhteistyön kuin opettajien työssä jaksamiseen on käytettävissä riittävät resurssit. Tässä vastuu on koko yhteiskunnalla.