Helsingin keskustatunnellista

Perjantai 27.9.2019 klo 10.53 - Ville

SDP:n Helsingin valtuustoryhmässä päädyimme keskiviikkona perusteellisen keskustelun jälkeen johtopäätökseen, että meidän ryhmämme ei tue Helsingin keskustatunneliselvityksen jatkovalmistelua. Merkittävin syy päätökseen omalla kohdallani oli tunnelin korkeaksi arvoitu 1.4 miljardin euron hinta. Kokemukseni on, että tällaisissa suurhankkeissa hinta-arviot tapaa yleensä mieluummin reilusti ylittyä kuin alittua.  Lähiöstä valittuna kaupunginvaltuutettuna joutui väkisin pohtimaan, että miten Helsinkiä ja sen liikenneyhteyksiä voisi samalla rahalla muuten kehittää.

Kaupunki on strategiassaan sitoutunut kasvattamaan kestävien liikennemuotojen osuutta ja nyt tehdyt selvitykset osoittavat, että tunneli pikemminkin vähentäisi joukkoliikenteen käyttöä. Raideyhteyksiin on investoitu ja tullaan investoimaan pääkaupunkiseudulla merkittävästi lähivuosikymmeninä. Se, että tunneli valmistuisi vasta pitkän ajan päästä oli syy lisää olla hankkeeseen kriittinen. Ratkaisuja Helsingin liikennehaasteisiin tarvitaan nopeammin ja meidän on mahdoton kunnolla ennustaa mitkä ovat 2030 luvun Helsingin liikkumismuodot ja tarpeet.

Samaan aikaan ryhmämme painotti, että Jätkäsaaren ja Länsisataman liikenteen sujuvoittamiseen on etsittävä nopeasti ratkaisua. Ruuhkat ovat jo sataman ympäristöissä. Onko ratkaisu ramppi tai joku lyhyt tunneli alueella, vai mitä keinoja voidaan pohtia? Satamaliikennettä varten ei tarvitse vetää nelikaistaista parin miljardin moottoritietä keskustan ali. Liikenteen määrää myös Vuosaaren satamassa voidaan lisätä ja pohtia miten myös tämän sataman matkustajaliikennettä voisi kasvattaa esimerkiksi tulevaisuudessa jatkamalla metroa Vuosaaren keskustasta satamaan.

1 kommentti . Avainsanat: keskustatunneli

Kaupungistumista ei voi enää estää

Maanantai 29.5.2017 klo 8.59 - Ville

Kiitokset Helsingin tulevalle pormestarille Jan Vapaavuorelle (kok) ikävän totuuden lausumisesta ääneen koskien Juha Sipilän (kesk) hallituksen kaavailemaa maakuntauudistusta (HS 27.5.).

Hallituksen yritys kääntää kelloja taaksepäin kaupungistumis­kehityksessä vaikeuttaa Suomen mahdollisuuksia säilyttää tule­vaisuudessa elinvoimaisuutensa. Se on haitallinen myös muiden kuin suurten kaupunkien kannalta. Kaupungistuminen on glo­baali megatrendi, jonka etenemistä Suomessa pitäisi mieluummin tukea elinkeinopolitiikalla kuin yrittää vaikeuttaa kehitystä. Historia osoittaa, että nämä yritykset eivät ole ennenkään onnistuneet.
Nyt on jo selvää, että kokoomus maksoi sote-valinnanvapaudesta keskustalle kovan hinnan.Tämä tulee myös uuden hallintoportaan pystyttämisen kautta hyvin kalliiksi.
Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 29.5.2017.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, kauunginvaltuusto, kokooomus, keskusta, Jan Vapaavuori, maakuntamalli

Alkavatko nyt pitkät jäähyväiset Suomen julkiselle terveydenhuollolle?

Keskiviikko 6.4.2016 klo 23.55 - Ville

Kokoomus sai yksityistämisen, keskusta lujitettua valtansa maakunnissa ja perussuomalaiset saivat olla mukana apumiehenä toteuttamassa edellä mainittujen valtapoliittisia tavoitteita. Jos sote-uudistus viedään läpi jotakuinkin nyt esillä olleella tavalla, se on laajin hallinnollinen uudistus Suomessa sitten 1865, kun kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan.

Timo Soinille ja perussuomalaisille ratkaisussa tärkeintä näytti olleen mahdollisuus jatkaa hallituksessa. Mitään itsenäistä puumerkkiä lopputuloksessa ei näy vaikka sosiaali- ja terveysministerin salkku on puolueella. Suurin voittaja on kokoomus tai oikeastaan yksityiset terveyspalveluiden tuottajat. Kokoomuksen vuosikaudet ajama valinnanvapaus, jossa asiakkaat voivat valita itse että käyttävätkö julkista vai yksityistä terveyspalvelua, vihdoin toteutuu.

Toteutuessaan vallinnanvapaus muuttaa historiallisella tavalla yksityisten palveluntarjoajien ja julkisen sektorin roolijakoa. Käytännössä tämä tarkoittanee julkisen terveydenhuollon hidasta alasajoa maastamme. Julkiset palvelut joudutaan yhtiöittämään, jotta ne voisivat edes teoriassa koittaa pärjätä kilpailussa Attendon, Mehiläisen ja Terveystalon kaltaisten yksityisten verosuunnittelua harjoittavien terveysjättiläisten kanssa. Tieto, että Suomessa on terveysalalla rahaa jaossa, voi tuoda myös uusia kansainvälisiä toimijoita apajille.

Mitä mahdollisuuksia julkisella sektorilla on pärjätä kisassa kansainvälisten terveysjättiläisten kanssa? Tuskin mitään.  Pidemmällä aikavälillä ei ole vaikea nähdä, että jos tälle tielle lähdetään, tunnelin päässä näkyy julkisen terveydenhuollon kuihtuminen ja lopulta katoaminen Suomesta. Tämän jälkeen monopoliasemaan päässeet yksityiset jättiläiset voivat hinnoitella palvelunsa miten tahtovat. Näin oltaisiin tilanteessa, jossa lääkäriin pääsy olisi Suomessa varallisuudesta kiinni. Onko tämä se, mitä Suomessa haluamme?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sote, vallinvapaus, kokoomus, keskusta, perussuomalaiset

Onko maallamme malttia sivistyä?

Torstai 14.1.2016 klo 12.46 - Ville

Suomessa on viimekuukausina keskusteltu aktiivisesti koulutuksen merkityksestä kansakunnan tulevaisuudelle. Koulutukseen ja tutkimukseen kohdistettavista leikkauksista on kantanut huolta poliittisten vaikuttajien ohella myös esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliitto.

Suomi on kyntänyt vuodesta 2008 asti talouden taantumassa. Kohta vuosikymmenen kestäneillä laihoilla vuosilla on ollut monia heijastuksia kansalaisten arkeen. Kerta toisensa jälkeen ideariihiin on kokoonnuttu pohtimaan, että miten maamme selviää nykyisistä vaikeuksista. Vaikka historiallinen tilanne on nyt kokonaan toinen kuin toisen maailmansodan jälkeisenä jälleenrakennusaikana, jotain näkökulmia voi tarjota tutustuminen siihen, mitkä olivat maamme sodanjälkeisen nousun keskeiset avaimet.

Suomen silloinen pääministeri sittemmin pitkäaikainen presidentti Urho Kekkonen kirjoitti vuonna 1952 sittemmin usein siteeratun teoksen Onko maallamme malttia vaurastua? Urho Kekkosen viesti kuului, että elintason kasvattamiseksi Suomen oli teollistuttava voimakkaasti. Teollistuminen taas vaati investointeja, jotka puolestaan edellyttivät pääomia. Kekkosen näkemyksen mukaan kulutuksestakin oli varaa tinkiä, jotta maa ja sen väestö pidemmällä tähtäimellä alkaisi voida paremmin. Erityisesti Pohjois-Suomeen kannatti investoida, jotta sen luonnonvarat voitaisiin ottaa käyttöön. Tämä ei Kekkosen mukaan ollut mahdollista ilman valtion merkittävää mukana oloa.

Urho Kekkonen kirjoitti teoksensa aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut seitsemän vuotta. 1950-luvun alussa Suomi uskalsi kuitenkin katsoa jo rohkeammin eteenpäin. Karjainen siirtoväestö oli asutettu uudelleen ja viimeinen sotakorvausjuna ylitti itärajan syksyllä 1952. Kesällä 1952 järjestettyjen Helsingin olympialaisten kautta Suomi nostettiin maailmankartalle.  Monista myönteisistä merkeistä huolimatta sen aikaiset johtavat poliitikot näkivät, että tämä ei riittänyt. Oli tehtävä enemmän.  Suomen ulkopoliittinen asema Neuvostoliiton naapurissa oli epävarma ja sisäpolitiikka monien ristiriitojen täyttämä. Halu rakentaa parempaa huomista kuitenkin yhdisti kansakuntaa ideologisista eroista huolimatta.

Korkeakouluverkon vahvistaminen tavoitteeksi

Teollisuuden kehittämisen ohella sodanjälkeisessä Suomessa uskottiin vahvasti koulutuksen ja sivistyksen voimaan. Koulutukseen oltiin valmiita investoimaan, vaikka lopputuloksesta ei ollut uusia yliopistokampuksia rakennettaessa vielä mitään takeita. Maamme yliopistolaitoksen toiminta oli jatkunut 1950-luvun alkuun asti pitkälti noudattaen vuosisataisia tapoja ja traditioita. Yliopistossa opiskeleminen oli harvojen ja valittujen etuoikeus. Se millaisen perheeseen oli syntynyt, vaikutti usein suoraan siihen, kuinka pitkä matka itse kullakin oli ponnistaa opiskelemaan niihin harvoihin korkeampiin opinahjoihin, joita maassa toisen maailmansodan päättyessä oli.

Sodanjälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien tuloon opiskelija-ikään alettiin maassa varautua 1950-luvun alussa. Korkeakoulutuksen määrän ja alueellisen tarjonnan lisäämistä pidettiin keskeisenä tavoitteena maan sodanjälkeisen jälleenrakentamisen ja talouskasvun kiihdyttämisen kannalta.  Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Suomeen perustettiin vuonna 1952 eduskunnan aloitteesta Korkeakoulukomitea, joka antoi suuntaviivat yliopistojen tulevalle kehitykselle. Ensimmäisessä vaiheessa maahan perustettiin uudet korkeakoulut Ouluun ja Jyväskylään vuonna 1958 ja Tampereelle vuonna 1960. Samaan aikaan Helsingin ja Turun asemaa yliopistokeskuksina vahvistettiin.

Reino Oittisen perintö koulumaailmalle

Korkeakoulukomitean asettamisen aikana vuonna 1952 Suomen opetusministerinä toimi SDP:n suurin sivistyspoliittisiin visionääreihin lukeutuva Reino Oittinen.  Hänen käsialaansa oli pitkälti SDP:n 1960- ja 1970-lukujen kulttuuripoliittiset ohjelmat. Kouluhallituksen pääjohtajana ja useiden sodanjälkeisten hallitusten opetusministerinä toimineen Oittisen suurin saavutus oli koulu-uudistus, jonka tuloksena Suomeen syntyi kaikille yhteinen ja ilmainen yhdeksänvuotinen peruskoulu. Uudistus auttoi elämän lähtökohtien osalta Suomen nuorison tasaveroisemmin yhtenäiselle viivalle.

Sodanjälkeisessä monien ristikkäisten intressien ja voimaryhmien maassa Reino Oittinen osoitti kykynsä itsenäisenä ja suvereenina sivistys- ja kulttuuripoliitikkona. Vaikka Oittinen on jäänyt hiustoriaan nimenomaan suomalaisen peruskoulun kehittäjänä, ministerinä toimiessaan hän hoiti yhtälailla paneutuvasti muitakin ministerinsalkkuunsa kuuluvia sektoreita. Suhteissaan opetusministerin vastuualueisiin kuuluneisiin yliopisto- ja korkeakoulumaailmaan sekä luterilaiseen kirkkoon Oittinen veti asialinjaa, vaikka oma poliittinen tausta ja henkilöhistoria olisivat antaneet myös perusteita suhtautua hyvinkin varauksella edellä mainittuihin instituutioihin.

Suomalaisen korkeakoululaitoksen kehittämistarpeen taustalla vaikutti yhteiskuntapolitiikan ohella vuosi vuodelta kasvavat ikäluokat ja ylioppilasmäärät, jotka ajoivat poliitikot etsimään keinoja opiskelupaikkojen lisäämiseksi. Korkeakoulukomitean työn pohjalta eduskunta hyväksyi vuonna 1966 korkeakoululaitoksen kehittämiseen tähtäävän lain, jonka tavoite oli luoda Suomeen vuoteen 1981 mennessä 60 000 uutta opiskelupaikkaa. Opiskelijamäärien nopean kasvun myötä yliopistojen oli lisättävä myös opettajien määrää. Vaikka professuureja lisättiin, suurinta kasvu oli assistentuureissa, jotka Suomen yliopistoissa lähes nelinkertaistuivat 1960-luvun aikana.  Valtiovallan pyrkimykset ohjata tiiviisti tiedepolitiikkaa osaltaan edesauttoivat eurooppalaisten esikuvien mukaisesti 1960-luvun lopulla nähtyä yliopistomaailman politisoitumista.

Usko sivistykseen itseisarvona

Sodanjälkeisessä Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla opetusministerin salkkua kantoivat Suomessa puoluekantaan katsomatta henkilöt, jotka ymmärsivät koulutuksen ja erityisesti korkeakoulutuksen merkityksen kansakunnan tulevaisuudelle. Heistä voidaan mainita SDP:n Reino Oittisen ohella maalaisliiton ja myöhemmin Keskustan Johannes Virolainen ja Kokoomuksen Jussi Saukkonen. Ilman heidän presidentti Urho Kekkosen tuella osoittamaa määrätietoista johtajuutta Suomi ei olisi noussut sodanjälkeisinä vuosikymmenenä sellaisen vahvan koulutusosaamisen asemaan, jollaisena sen edelleen viime vuosien tällä saralla kohdatuista vaikeuksista huolimatta tunnemme.

Suomen koko sodanjälkeisen niin taloudellisen kuin henkisen nousunkin taustalla näyttää olleen pitkälti se, että uskallettiin tehdä riittävän kauaskantoisia suunnitelmia ja investoida tulevaisuuteen silloinkin kuin näiden panostusten kannattavuudesta ei ollut etukäteen tietoa. Keskeistä näyttää myös olleen usko sivistykseen ja koulutukseen itseisarvoina. Uskottiin siihen, että sivistykseen panostaminen muodostuu kansakuntaa kannattelevaksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi.

Suomen nostamiseksi ylös nykyisestä henkisestä ja taloudellisesta lamasta ei ole olemassa nopeita taikatempunomaisia konsteja. Investoinnit koulutukseen ja sivistykseen rakentavat edelleen pääomaa, jolla voimme kulkea kohti valoisampaa tulevaisuutta. Voidaan kysyä 1950-luvun keskeisten poliittisten toimijoiden tavoin, että onko maallamme malttia sivistyä ja vaurastua?

Julkaistu Aikamerkki-julkaisussa 14.1.2016.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Korkeakoulupolitikka, koulutusleikkaukset, Urho Kekkonen, Reino Oittinen, SDP, kokoomus, keskusta

Vetoomus Suomen Keskustalle Tamminiemen pelastamiseksi

Sunnuntai 22.11.2015 klo 11.19 - Ville

Suomessa on jälleen takana yt-neuvottelujen syksy. Vaikka kaikki puolueet olivat ennen vaaleja sitä mieltä, että koulutuksesta ei pidä leikata, jättimäisiä yt-neuvotteluja käydään yliopistoilla. Viimepäivinä otsikoissa on ollut Museoviraston yyteet. Ennestään vaatimattomalla budjetilla maamme kulttuuriperintö vaalivaa virastoa vaaditaan sopeuttamaan toimintaansa niin, että useita keskeisiä toimipisteitä uhkaa sulkeminen.

Museoviraston on karsittava menojaan noin kahdella miljoonalla eurolla. Henkilökunnan vähennystarve on enimmillään 35 henkilötyövuotta. Virastolla on vakituista henkilökuntaa 250. Viraston toimintamenoista yli puolet on henkilöstökuluja ja yli 30 prosenttia kiinteistöjen vuokria.

Leikkaustarve on niin suuri, että vaadittuja menojen vähennyksiä ei saada kokoon ilman henkilöstövähennyksiä. Viimepäivinä julkisuudessa on arvioitu, että keskeisistä museoista esimerkiksi Helsingin Meilahdessa sijaitseva Tamminiemi ja Kirkkonummen Hvitträsk olisivat jatkossa auki vain kesällä. Molemmat on suosittuja käyntikohteita ympäri vuoden. Kolmevuotta sitten peruskorjatun Tamminiemen sulkemista on erityisen vaikea ymmärtää.

 
Museoviraston leikkaukset eivät nosta kansaa barrikadeille ja mielenosoituksiin, vaikka syytä voisi olla. Tänä epävarmana aikakautena kansakuntamme tarvitsisi historian tuntemusta enemmän kuin pitkään aikaan. On historiallinen tragedia, että Juha Sipilän (kesk.) hallituksen leikkauspäätösten johdosta hänen johtamansa puolueen keskeisimmän vaikuttajan presidentti Urho Kekkosen elämäntyötä esittelevä Tamminiemi sulkisi ovensa. Kekkosen elämäntyötä arvostavaa keskustan kenttäväkeä Tamminiemen kohtalo olettaisi vähintäänkin kiinnostavan.  
Kaksi miljoonaa euroa on maan budjetissa pikkuraha. Museoviraston kohdalla kyse alkaa jo kuitenkin miltei olla elämästä ja kuolemasta. Näin ollen vetoan Suomen Keskustaan pääministeripuolueena, että hallitus vielä kerran arvioisi onko Tamminiemen sulkeva ja Museoviraston toiminnan lamauttavat leikkaukset täysin välttämättömiä Suomen talouden pelastamiseksi vai kannattaisiko kulttuuriperinnön vaalimiseen kuitenkin uhrata tämä vaatimaton summa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tamminiemi, Keskusta, Juha Sipilä

Onko köyhällä pian varaa lääkäriin?

Maanantai 9.11.2015 klo 13.06 - Ville

Pääministeri Juha Sipilän (kesk) hallituksen ajama sote-uudistus on laajin hallinnollinen uudistus Suomessa sitten vuoden 1865, kun kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan. Sekä kunnalliselle demokratialle että julkiselle terveydenhuollolle uudistus näyttää merkitsevän kuoliniskua.

Sotessa valta siirtyisi kunnilta kapeampiin käsiin itsehallintoalueille. Jos taas valinnanvapaus toteutuu kokoomuksen haaveilemalla tavalla, voimme sanoa hyvästit sille julkisen terveydenhuollon verkostolle, jota alettiin kehittää vuoden 1972 kansanterveyslain myötä.

Toteutuessaan valinnanvapaus muuttaisi historiallisella tavalla yksityisten palveluntarjoajien ja julkisen sektorin roolijakoa. Julkiset palvelut jouduttaisiin yhtiöittämään, jotta ne voisivat yrittää menestyä kilpailussa Attendon kaltaisten yksityisten verosuunnittelua harjoittavien terveysjättiläisten kanssa.

Julkisen sektorin katoamisen jälkeen yksityiset lääketalot voisivat vapaasti hinnoitella palvelunsa valtion maksukyvyn ulottumattomiin. Näin olisi palattu vuosikymmeniä ajassa taaksepäin, ja lääkäriin pääsy olisi Suomessa jälleen varallisuudesta kiinni.

Puolueensa aatteellisen perinnön kadottaminen ei näytä toimitusjohtajaa, pääministeri Sipilää, häiritsevän. Toivoa kuitenkin sopii, että keskustan kansanedustajilla ja kenttäväellä on johtajaansa enemmän aatehistorian tuntemusta, ja he vaatisivat sote-uudistuksen valmistelun palauttamista parlamentaariselle pohjalle.

Puntarissa on nyt, ei enempää tai vähempää kuin koko suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuus.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 9.11.2015. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sote, Juha Sipilä, keskusta, alkiolaisuus, kokoomus, kunta, seurakunta

Sipilän sote on julkisen terveydenhuollon sielunmessu

Sunnuntai 8.11.2015 klo 10.45 - Ville

Kokoomus sai yksityistämisen, keskusta bunkeroitua valtansa maakunnissa ja perussuomalaiset vältettyä vaalit alle kymmenen prosentin kannatuksella. Tässä tiivistettynä se, mitä perjantain ja lauantain välisenä yönä tehty sote ehkä tarjosi tekijöilleen. Jos Juha Sipilän sote-uudistus viedään läpi jotakuinkin nyt julkisuudessa esillä olleella tavalla, se on laajin hallinnollinen uudistus Suomessa sitten 1865, kun kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan. Näin merkittävä uudistus kannattaisi miettiä loppuun asti ennen toteutusta.

Keskustalaisten kuntapäättäjien ei kannata vielä huokaista helpotuksesta. Suurin osa heistä on todennäköisesti menettämässä valtansa. Sosiaali- ja terveystoimen lähdön myötä kuntapäättäjät menettävät suurimman osan todellisesta vallastaan itsehallinto-alueille. Itsehallinto-alueen päätöksentekijät on tarkoitus valita vaaleilla. Yleisradion tekemän selvityksen mukaan keskusta olisi suurin itsehallintopuolue puolessa kahdessatoista alueesta. Valtaa näin keskustalla on, mutta se on puoluessa yhä harvemmissa käsissä.    

Timo Soinille ja perussuomalaisille ratkaisussa tärkeintä näytti olleen mahdollisuus jatkaa hallituksessa. Mitään itsenäistä puumerkkiä lopputuloksessa ei näy vaikka sosiaali- ja terveysministerin salkku on puolueella. Soten suurin voittaja on todennäköisesti kokoomus tai oikeastaan yksityiset terveyspalveluiden tuottajat. Kokoomuksen vuosikaudet ajama valinnanvapaus, jossa asiakkaat voivat valita itse että käyttävätkö julkista vai yksityistä terveyspalvelua, vihdoin toteutuu. Se tarkoittanee, että asiakkaat saavat itse valita palveluntuottajan ja sote-alue toimittaisi rahat.

Toteutuessaan vallinnanvapaus muuttaisi historiallisella tavalla yksityisten palveluntarjoajien ja julkisen sektorin roolijakoa. Käytännössä tämä tarkoittaisi julkisen terveydenhuollon sielunmessua. Julkiset palvelut jouduttaisiin jatkossa paloittelemaan ja yhtiöittämään, jotta ne voisivat edes teoriassa koittaa pärjätä kilpailussa Attendon, Mehiläisen ja Terveystalon kaltaisten yksityisten verokeinottelua harjoittavien terveysjättiläisten kanssa. Tieto, että Suomessa on terveysbisneksessä rahaa jaossa, voisi tuoda myös uusia kansainvälisiä toimijoita apajille.

Pidemmällä aikavälillä ei ole vaikea nähdä, että jos tälle tielle lähdetään, tunnelin päässä näkyy julkisen terveydenhuollon kuihtuminen ja lopulta katoaminen Suomesta. Tämän jälkeen monopoliasemaan päässeet Attendot ja muut yksityiset jättiläiset voivat hinnoitella palvelunsa miten tahtovat. Näin oltaisiin tilanteessa, jossa lääkäriin pääsy olisi Suomessa jälleen lompakon paksuudesta kiinni. Kelloja siis käännettäisiin vuosikymmeniä takaisinpäin.

Ajoittain on syytä palata takaisin historiaan pohtimaan, että miksi ylipäätänsä maahamme rakennettiin 1970-luvun alussa laaja julkinen terveydenhuoltojärjestelmä. Sama järjestelmä, jota on tietoisesti vuosien ajan näivetetty ja joka nyt ollaan valmiita potkaisemaan roskakoriin sitä aikanaan mukana rakentamassa olleen Suomen Keskustan taholta.

Suomeen säädettiin kansanterveyslaki vuonna 1972 varmistamaan, että maassa jokainen pääsee varallisuudesta riippumatta asiantuntevaan hoitoon. Toimitusjohtajan ottein maata johtavaa pääministeri Juha Sipilää ei näytä puolueensa menneiden saavutusten romuttaminen häiritsevän. Toivo kuitenkin elää, että keskustan kansanedustajissa ja kenttäväessä olisi vielä niitä jotka julkisen terveydenhuollon arvon ymmärtävät. On toivottavaa, että heillä olisi rohkeutta puhaltaa Sipilän vallankeskittämis ja yksityistämishanke poikki ja vaatia sote-uudistuksen jatkamista maassamme parlamentaarisen kaikki eduskuntapuolueet mukaan ottavalta pohjalta. Uskon, että viime vaalikauden vaikeuksien jälkeen yhteistä tahtoa löytää maahan vuosikymmenet kestävä ja oikeudenmukainen järjestelmä nyt on.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sote, keskusta, kokoomus, perussuomalaiset, Sipilä

Sunnuntaina ratkaistaan Suomen suunta

Torstai 16.4.2015 klo 22.00 - Ville

Eduskuntavaalityö kääntyy loppusuoralle ja sunnuntai-iltana on selvillä se mihin suuntaan Suomessa kuljemme seuraavat neljä vuotta. Vaalien tulokset päätetään äänestämällä, ei mielipidemittauksilla, joille on jo nyt annettu meidän poliittisessa järjestelmissämme kohtuuttoman suuri rooli. Todettava on kuitenkin, että jos tänään ilmestyneen Ylen gallupin tulokset realisoituisivat, Suomeen tulee hyvin mahdollisesti kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten porvarihallitus. Se poliittinen linja olisi todennäköisesti selkeästi enemmän oikealla, kun jos SDP on mukana keskeisenä hallituspuolueena.   Nykyisessä poliittisessa tilanteessa SDP on kokoluokaltaan ainut vastavoimaksi kykenevä puolue.  Sen takia on tärkeätä, että mahdollisimman moni lähtee käyttämään äänioikeuttaan sunnuntaina ja omalta osaltaan tekee valinnan siitä, mihin suuntaan ja minkä puolueiden toimesta Suomi kulkee seuraavat vuodet.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: eduskuntavaalit, SDP, kokoomus, keskusta, perussuomalaiset, gallup, YLE

Johtajuudesta ja sen puutteesta

Sunnuntai 15.3.2015 klo 22.43 - Ville

Kuntauudistus, metropolihallinto, pisara-rata ja sote-uudistus liittyivät tällä vaalikaudella toteutumatta jääneiden suurhankkeiden joukkoon. Siihen miksi tavoitteita ei saavutettu, on varmasti monia syitä. Niin politiikassa kuin liike-elämässäkin, tavoitteiden saavuttama jättäminen johtaa kuitenkin väistämättä keskustelun johtajuuteen tai pikemminkin sen puutteeseen.

Viime vuosien haaveksi jääneiden uudistusten, saldo on sellainen, että kansalaiset varmasti syystä kantavat huolta jo demokratiamme toimivuudestakin. Suomessa on nyt peräkkäin kahden hallituksen pääministeri vetäytynyt tehtävistään vapaaehtoisesti kesken kauden ilman, että hänen hallituksensa olisi saanut eduskunnalta epäluottamuslauseen tai hän olisi esimerkiksi hävinnyt puolueensa puheenjohtajavaalit.

Matti Vanhasen toinen hallitus muuttui käytännössä toimitusministeriöksi jouluna 2009, kun pääministeri ilmoitti polvileikkaukseen vedoten jättävänsä tehtävät seuraavana kesänä. Keväällä 2009, joka olisi ollut ratkaisevaa aikaa tarttua pahenevaan taloustilanteeseen, maata johti poliittisesta vastuusta luopunut pääministeri. Talouden sijaan politiikassa huomio oli päähallituspuolueen puheenjohtajavaalissa. Vanhasen seuraaja Mari Kiviniemi ei pystynyt enää tekemään moniakaan uusia avauksia, vaan huomio oli lähinnä vaikeutuvassa eurokriisissä ja keskustan kannatuksen hupenemisessa vaalien lähestyessä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen hallituspohjan ratkaisi vaalit selkein luvuin voittaneen perussuomalaisen puolueen haluttomuus asettamiensa kynnyskysymysten vuoksi lähteä hallitusvastuuseen.   

Nyt voidaan nähdä, että Alexander Stubbin hallituksen pyrkimys toimia Kataisen hallituksen tekemien päätösten toimeenpanevana ministeriönä pitkälti epäonnistui. Vaalit olisi ollut parempi pitää jo viime syksynä. On helppo yhtyä pääministeri Stubbin omaan lauantaiseen arvioon siitä, että pääministerin olisi hyvä sitoutua tehtäväänsä vaalikaudeksi. Se, että Jyrki Katainen Brysselistä käsin esiintyy julkisuudessa ikään kuin sivullisena tarkkailijana asioihin, jotka häneltä jäivät puolitiehen, ei osoita suurta poliittisen vastuun kantoa. On todennäköistä, että jatkuvat vaihdokset niin pääministerin kuin yksittäisten ministerien paikalloilla, ovat osittain johtaneet siihen, ettei jo kertaalleen sovittuja päätöksiä ole saatu vietyä läpi. Kokemuksen ohella johtajuuteen kuuluu myös jatkuvuus. Tässä on ollut tällä vaalikaudella merkittäviä katkoksia.

Nykymenon dramaattisuutta korostettaessa on tietenkin hyvä muistaa, ettei menneinä vuosikymmeninä Suomessa ei istunut yhtään hallitusta täyttä vaalikautta. Urho Kekkosen Suomessa niin ennenaikaiset vaalit, virkamieshallitukset ja jatkuvat pääministerin vaihdokset olivat arkipäivää. Presidentillä oli enemmän valtaa ja hän myös käytti sitä. Ulkopoliittinen tilanne oli toinen. Neuvostoliito pyrki jatkuvasti sekaantumaan itsenäisen maan politiikkaan. Paluusta yksinvaltaa lähentyneen Kekkosen aikaan ei ole syytä haaveilla, vaan nykyinen valtioneuvostovetoinen hallintojärjestelmämme on saatava toimimaan paremmin. Se, että vaatiiko tämä myös lainsäädännällisiä muutoksia, saattaa olla keskustelun paikka, jos päätöksenteon vaikeudet jatkuvat ensi vaalikaudella. Syyllisten etsinnän ja rakentamattoman jälkiviisastelun sijaan viisaampaa on pohtia miten päästään eteenpäin.

Suomen pääministerin tehtävä on vaativa paikka ja jokaiselle sitä tavoittelevalle varmasti on nyt tarpeen suunnata kysymys, että onko henkilö valmis hoitamaan tehtävää seuraavat neljä vuotta, jos hänen puolueensa saa vaaleissa tähän riittävän kannatuksen? Äänestäjien vastuulle puolestaan jää sen pohtiminen, että kenellä puolueiden puheenjohtajista he uskovat olevan tähän tehtävään sen vaatimia johtajuustaitoja ja kykyä selviytyä työn mukaan tuomista vastuista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valtioneuvosto, hallitus, johtajuus, Stubb, Katainen, Vanhanen, kokoomus, keskusta, SDP

Sata päivää vaaleihin - se on vähän!

Perjantai 9.1.2015 klo 17.24 - Ville

Huhtikuun kolmantena viikonloppuna pidettäviin kevään eduskuntavaaleihin on tänään aikaa tasan sata päivää. Se on itse asiassa vähän. Aika tulee menemään ehdokkaana olevilta ja vaalitöihin lähteviltä nopeammin kuin uskommekaan ja kohta ollaan vaalivalvojaisissa jännittämässä omaa ja puolueen menestystä.  Millainen kevät sitten on edessä? Mistä keskustellaan?

Vuosi sitten olisi voinut jo aavistaa, että Suomen talous- ja työllisyystilanne tulee olemaan yksi näiden vaalien pääteemoja.    Suomen lähitulevaisuuden suurempia haasteita on talouden syvän rakennemuutoksen selvittäminen ja työllisyysasteen merkittävä nostaminen. Hyvinvointivaltio, josta olemme voineet olla ylpeitä, on päivitettävä perinnöksi tuleville sukupolville. Puolueiden toistaiseksi julkaisemista vaaliohjelmista yhtenäistä näkemystä siitä, miten Suomi saadaan nousuun, on hieman vaikea löytää.  Koska yksikään puolue tuskin saa huhtikuussa yli 50 % kannatusta, kyky yhteistyöhön on ratkaisevaa. Toivottavaakin, että media haastaa tässä kuten muissa kysymyksissä rakentavaan keskusteluun.

Tammikuun 2014 alussa tuskin oli vielä aavistettavissa, että Suomen ulkopolitiikka muuten kuin EU:n osalta tulee nousemaan keskeiseksi vaaliteemaksi. Tässä luonnollisesti Suomen nykyiset turvallisuuspoliittiset ratkaisut ja sen arvioiminen, että missä määrin niitä on tarve päivittää, puhuttavat. Itse näkisin, että Nato-suhteen ohella olisi tarpeen käydä myös aktiivista keskustelua siitä, miten Suomen omaa puolustusta voidaan vaikeasta taloudellista tilanteesta huolimatta vahvistaa ja kuinka yhteistyötä Ruotsin kanssa voidaan tiivistää.  Viime päivien uutiset Ranskasta kertovat, että Euroopan ja Venäjän suhteiden ohella tullaan varmasti keskustelemaan Lähi-idän kriisien ja ääriliikkeiden Euroopan vakaudelle aiheuttamasta vaarasta ja niiden toimien mukanaan tuomista yhteiskunnallisista ristiriidoista.Sekä Suomen talouteen että maamme ulkopoliittisen toimintaympäristöön kohdistuu merkittäviä epävarmuutta lisääviä tekijöitä. Nopeaa ja yksikertaisin ratkaisuin tehtävää paluuta vuonna 2008 alkanutta talouskriisiä edeltävään aikaan tuskin on tiedossa.  Historiasta tiedämme kuitenkin, että yhteistyöllä olemme selvinneet vaikeuksista aiemminkin.

On hyvä jatkuvasti muistaa, että Suomi on viiden ja puolen miljoonan asukkaan maa Euroopan laidalla. Meillä ei oikeasti varaa syviin jakolinjoihin ja siksi vaaleissa on tärkeä puhua erimielisyyksien lisäksi myös siitä, mikä meitä kansakuntana yhdistää ja mitkä ovat Suomen myönteisen tulevaisuuden avaimet. Tämän vuoksi uskon, että kansamme haluaa tietää äänestyspäätöksiä tehdessään, että mitkä puolueet ovat aidosti halukkaita lähtemään kantamaan hallitusvastuuta ja ovat kyvykkäitä rakentavaan yhteistyöhön. Tänä vaalikautena nähtyyn vaalivoittajien välittömästä oppositioon siirtymisestä ja laajapohjaisen hallituksen ideologisista ristiriidoista johtuvaan osittaiseenkaan tyhjäkäyntiin, meillä ei ole toista kertaa varaa.

Politiikassa aktiiviselle ihmisille vaalit ovat, jos ei nyt ihan sentään elämän parasta aikaan, niin hyvin mielenkiintoista aikaa kuitenkin. Vaalitunnelmia voi tukiryhmien ja puolueiden kautta lähteä seuraamaan myös ne, joilla ei tämänkaltaisesta toiminnasta ehkä aikaisempaa kokemusta.  Puoluekantaa katsomatta lopuksi hatun nosto kaikille ehdokkaille ja heidän tukijoukoillensa siitä, että ovat valmiit tänä kevään laittamaan itsensä likoon pohtiakseen seuraavat sata päivää yhdessä maamme tulevaisuutta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vaalit, eduskuntavaalit, SDP, kokoomus, keskusta, perussuomalaiset, ulkopolitikka, talouspolitikka

Mitä keskusta kannatuksellaan tekisi?

Maanantai 3.11.2014 klo 13.31 - Ville

Taloustutkimuksen viime viikolla julkistamassa puoluegallupissa Suomen Keskustan kannatus kohosi peräti 25.5 prosenttiin. Hieno tulos, jonka pohjalta äänestäjiä alkaa varmasti vähitellen  kiinnostaa yksityiskohdat siitä mihin suuntaan keskusta pääministeripuolueena Suomea haluaisi luotsata, jos luvut ovat yhtään samansuuntaiset ensi huhtikuussa varsinaisissa vaaleissa.

Erinäisillä useamman kerran kuukaudessa julkaistavilla puolueiden kannatusmittauksilla on huomattava poliittista ilmapiiriämme ohjaava vaikutus. Sen mukaan, että onko kannatus nousussa vai laskussa mennään joko rinta rottingilla tai pää kumarassa. Mittaaminen on niin tiivistä, että välistä miltei tuntuu unohtuvan se, että eduskunnan paikkaluku muuttuu ainoastaan äänestämällä.

Ensi huhtikuun vaaleihin on vielä aikaa ja paljon ehtii tapahtua ennen sitä. Puheenjohtaja Juha Sipilän mallikkaasti johtama keskusta ei ole vielä joitain yksittäisiä, esimerkiksi virkamiesten rajua vähentämistä vaativia,  julkituloja lukuun ottamatta, juuri kertonut visiotaan siitä, miten se aikoisi maatamme vaalien jälkeen johtaa.

Kannatus näyttää nousseen lähinnä pitämällä matalaa kohteliasta profiilia.  Maailman epävakaa tilanne, Suomen talouden rakennemuutos ja siitä seurannut työttömyyden kasvu on tehnyt tehtävänsä. Alun perin kuuden, nyt neljän, puolueen ideologisesti epäyhtenäisen hallituksen taival ei ole ollut helppo. Siitä, että hallituksen pohjaan vaikutti keskustan kolme ja puolivuotta sitten kujanjuoksunsa jälkeen kärsimä vaalitappio ja kevään 2011 vaalivoittaja perussuomalaisten kieltäytyminen hallitutusvastuusta, ei juuri sympatiapisteitä nykyisille hallituspuolueille tuo.   

Olipa vaali-iltana puolueiden kannatusluvut miten päin tahansa, varmaa on, ettei yksikään puolue voi tätä maata yksin johtaa. Suomalaisen poliittisen järjestelmän haaste on, että äänestäjän on etukäteen vaikea tietää, antaako kannatuksensa porvarihallitukselle, sinipunalle, punamullalle tai vai kenties jollekin muulle pohjalle.
Toivottavaa olisi, että tällä kertaa vaalikeskusteluissa pääteema olisi se, miten puolueiden vaaliohjelmat vastaavat toisiaan ja kenen kanssa kukin on valmis oikeasti yhteistyöhön. Suomen tulevaisuuden haasteet ovat nyt sitä luokkaa, että tarvitsemme mahdollisimman toimintakykyisen hallituksen eduskuntavaalien jälkeen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: keskusta, vaalit, eduskuntavaalit, Juha Sipilä, gallup

Hajotusvaaleja ei tule palauttaa maan tavaksi

Sunnuntai 13.4.2014 klo 21.03 - Ville

Päättyvällä viikolla on mediassa spekuloitu ensi syksynä pidettävien ennenaikaisten eduskuntavaalien mahdollisuutta. Tätä on perusteltu pääministerin ja mahdollisesti muiden ministereiden vaihdoksilla. Opposition tehtävä on pyrkiä kaatamaan hallitus, joten puheet syysvaaleista on sen edustajille luontevaa retoriikkaa. Muutoin aikaistettujen vaalien perusteluja on vaikea historian esimerkkien valossa nyt nähdä ja on epävarmassa taloustilanteessa maan etu, että hallitus jatkaa pääministerin vaihdoksen jälkeen työtään ja vaalit pidetään ajallaan ensi keväänä.
Kuten viimepäivien keskustelussa on oikeusoppineiden taholta esitetty nykyisen lainsäädännön aikana kynnys eduskunnan hajottamiseen ja aikaistettujen vaalien järjestämiseen on hyvin korkea ja on erikoista, että asialla on nyt lähdetty innokkaasti spekuloimaan. Nykyisenä mediakeskeisenä aikana ministerien henkilöt ovat ehkä tarpeettomastikin korostuneet ohi sen linjan, mitä heidän on määrä puolueidensa edustajina hallituksessa ajaa.

Ajatus aikaistetuista vaaleista saattaa kuulostaa kiehtovalta, mutta on hyvä huomata, että viimeksi näin on tehty vuonna 1975 presidentti Urho Kekkosen aikana, jolloin laki salli presidentille vapaan oikeuden ennen aikaisten vaalien määräämiseen silloin, kun hän näki sen tarpeelliseksi.  Vuoden 1975 keväällä Ety-kokouksen alla tapahtuneen eduskunnan hajottamisen takana oli pitkälti kotimaan valtapoliittiset syyt. Kekkonen totesi niille, jotka olivat huolissaan siitä, että miten Keijo Liinamaan virkamieshallitus selviäsi Suomen historian tärkeimmästä kansainvälisestä kokouksesta, että ”Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan”.   

Edelliset hajotusvaalit oli käyty vuoden 1972 alussa ja niiden taustalla oli pitkälti se, että vuoden 1970 vaalit voittaneet puolueet SMP ja kokoomus eivät olleet tuon ajan Suomessa Neuvostoliiton ja Tamminiemen näkökulmasta hallituskelpoisia ja hallitus oli muodostettava ilman heitä. Ensimmäinen Kekkosen kauden eduskunnanhajotus tapatti marraskuun 1961 noottikriisin aikana ja liittyi suoraan tuohon ajankohtaiseen ulkopoliittiseen kriisin ja seuraavan tammikuun presidentinvaaleihin.  Ennen Kekkosen aikaan ennen aikaiset vaalit oli järjestetty neljä kertaa: 1924 (Ståhlberg); 1929 ja 1930 (Relander); 1953 (Paasikivi).

Suomi siirtyi Kekkosen ajan jälkeen Mauno Koiviston ja hänen seuraajiensa toimesta vahvasta presidentinvallasta parlamentaariseen demokratiaan, jossa hallitukset ovat lähtökohtaiset istuneet koko vaalikauden. Sen, että valtioneuvostossa ajoittain vaihtuu jäseniä, ei muuttaa tätä laajempaa kuvaa. Samalla on kuitenkin todettava, että hallituksen vetäjänä pääministerin rooli on keskeinen ja nyt toistamiseen tapahtunut pääministeripuolueen intresseihin sopiva taktinen johtajanvaihdos vuosi ennen vaaleja ei toivottavasti vakiinnu tavaksi. Viiden ja puolenmiljoonan asukkaan Suomen vahvuus on maailmanpolitiikan laineilla ollut poliittinen vakaus ja tätä arvoa ei kannata alkaa romuttaa sillä, että ennenaikaisista vaaleista alettaisiin jälleen palauttaa maan tavaksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hallitus, ennenaikaiset vaalit, Katainen, kokoomus, keskusta, SDP, Kekkonen

Helsingin Keskustakirjaston näkymistä

Torstai 6.2.2014 klo 19.19 - Ville

Osallistuin tänään Helsingin poliittisille päättäjille Lasipalatsin Kohtaamispaikalla järjestettyyn Helsingin keskustakirjastohankkeen nykytilannetta esittelevään informaatiotilaisuuteen, jossa pohdittiin hankkeen toteuttamisnäkymiä laajasti eri näkökulmista.

Ajatus siitä, että Töölönlahdelle saataisiin hyvin saavutettava kaikkien kaupunkilaisten käytettävissä oleva olohuone, on ollut mielestäni periaatteessa kannettava. Keskustaan tarvitaan muitakin kuin kaupallisia tiloja. Monissa eurooppalaisissa kaupungeissa keskustakirjastosta on tullut merkittävä turistikohde, jota tullaan katsomaan kauempaakin.

Keskustakirjaston kaltaisten suurten rakennushankkeiden suurimpana haasteena on luonnollisesti - erityisesti näinä taloudellisesti vaikeina aikoina - rahoitus. Kirjaston rakennuskuluiksi on arvioitu nyt noin 96 miljoonaa euroa. Kirjaston olisi määrä valmistua joulukuussa 2018 ja valtio luvannut osallistua tähän itsenäisyyden juhlavuoden hankkeeseen 30 miljoonalla eurolla ja Helsingin kaupungin budjetissa on varaus 50 miljoonaan euroon.  Tällä hetkellä rahoitussuunnitelmissa on siis 16 miljoonan aukko, johon kaupunki edelleen etsii kumppaneita esimerkiksi yritysmaailmaan puolelta.  Olen pitänyt hankkeen kannattamisen ehtona, että kulut eivät jää liiaksi Helsingin kaupungin vastuulle, eikä keskustakirjaston rakentaminen vaaranna - pitkälläkään tähtäimellä - tärkeätä lähiöiden elinvoimaisuutta tukevaa lähikirjastoverkkoamme.

Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa Helsingin kulttuurihankkeita olisi mielestäni syytä tarkastella laajasti kokonaisuutena. Vaikka Kauppatorin laidalle suunnittelun Guggenheim taidemuseon mahdollinen rakentaminen alkaisi vasta pari vuotta Keskustakirjasto valmistumisen jälkeen, jo tässä vaiheessa olisi syytä linjata, että missä kulttuurin suurhankkeissa kaupunki aikoo olla seuraavan kymmenen vuoden aikana mukana.

Oma näkemykseni on ollut, että kaupungin ei tulisi lähteä mitenkään merkittävässä määrin rahoittamaan kannattavuusnäkymiltään hyvin epävarmaa Guggenheim museota.  Jos jostain merkittäviä kulttuurirakennushankkeita tullaan seuraavan kymmenen Helsingissä toteuttamaan, kallistuisin sen puolelle, että tuo hanke olisi jo arkkitehtuurikilpailun läpäissyt Keskustakirjasto. Tämänkin osalta kaupungin lähivuosien talouden kokonaisnäkymiä on vielä tarkoin arvioitava.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, keskustakirjasto, Guggenheim