Alkavatko nyt pitkät jäähyväiset Suomen julkiselle terveydenhuollolle?

Keskiviikko 6.4.2016 klo 23.55 - Ville

Kokoomus sai yksityistämisen, keskusta lujitettua valtansa maakunnissa ja perussuomalaiset saivat olla mukana apumiehenä toteuttamassa edellä mainittujen valtapoliittisia tavoitteita. Jos sote-uudistus viedään läpi jotakuinkin nyt esillä olleella tavalla, se on laajin hallinnollinen uudistus Suomessa sitten 1865, kun kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan.

Timo Soinille ja perussuomalaisille ratkaisussa tärkeintä näytti olleen mahdollisuus jatkaa hallituksessa. Mitään itsenäistä puumerkkiä lopputuloksessa ei näy vaikka sosiaali- ja terveysministerin salkku on puolueella. Suurin voittaja on kokoomus tai oikeastaan yksityiset terveyspalveluiden tuottajat. Kokoomuksen vuosikaudet ajama valinnanvapaus, jossa asiakkaat voivat valita itse että käyttävätkö julkista vai yksityistä terveyspalvelua, vihdoin toteutuu.

Toteutuessaan vallinnanvapaus muuttaa historiallisella tavalla yksityisten palveluntarjoajien ja julkisen sektorin roolijakoa. Käytännössä tämä tarkoittanee julkisen terveydenhuollon hidasta alasajoa maastamme. Julkiset palvelut joudutaan yhtiöittämään, jotta ne voisivat edes teoriassa koittaa pärjätä kilpailussa Attendon, Mehiläisen ja Terveystalon kaltaisten yksityisten verosuunnittelua harjoittavien terveysjättiläisten kanssa. Tieto, että Suomessa on terveysalalla rahaa jaossa, voi tuoda myös uusia kansainvälisiä toimijoita apajille.

Mitä mahdollisuuksia julkisella sektorilla on pärjätä kisassa kansainvälisten terveysjättiläisten kanssa? Tuskin mitään.  Pidemmällä aikavälillä ei ole vaikea nähdä, että jos tälle tielle lähdetään, tunnelin päässä näkyy julkisen terveydenhuollon kuihtuminen ja lopulta katoaminen Suomesta. Tämän jälkeen monopoliasemaan päässeet yksityiset jättiläiset voivat hinnoitella palvelunsa miten tahtovat. Näin oltaisiin tilanteessa, jossa lääkäriin pääsy olisi Suomessa varallisuudesta kiinni. Onko tämä se, mitä Suomessa haluamme?

Korvaava kenttä tulisi avata nopeasti

Tiistai 5.4.2016 klo 8.53 - Ville

Malmin lentoaseman säilyttämisen kannattajat ovat ilmaisseet ymmärrettävän pettymyksensä Helsingin valtuuston tekemästä päätöksestä. Olen pahoillani, jos valtuuston keskustelusta välittyi Timo Hyvösen kuvaama (HS Mielipide 2.4.) vaikutelma, että kuntalaisaloitteeseen olisi suhtauduttu väheksyvästi.

Ilmailuun myönteisesti suhtautuvana valtuutettuna asia oli minulle hyvin vaikea. En kuitenkaan näe, että Finavian luopumispäätöksen jälkeen toiminnan jatkaminen olisi nykytilanteessa eri näkökulmat huomioiden mahdollista.

Finavian ja kaikkien ilmailuun myönteisesti suhtautuvien tahojen kannattaisi nyt kiinnittää huomio siihen, että Helsingin lähelle saadaan nopealla aikataululla avattua uusi toimiva pienilmailukenttä. Kuten valtuustopuheessani totesin, tämän asian kunnollisen valmistelun kanssa on jahkailtu liian kauan.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 5.4.2016.

Valtuustoaloite Vuosaaren metroaseman kehittämisestä

Perjantai 1.4.2016 klo 13.40 -

Aloitteen taustalla on Jalovaaran vuosaarelaisilta saama palaute ja se, että kulkuyhteys jäi metron rakennusvaiheessa 1990-luvulla tekemättä. Jalovaara uskoo, että aloite voi toteutuessaan tuoda lisää asiakkaita kauppakeskus Columbuksen liikkeisiin ja parantaa metroaseman ympäristön liikenneturvallisuutta. Kuudentoista kaupunginvaltuutetun allekirjoittamassa aloitteesta todetaan seuraavaa:

Vuosaaren metroaseman suunnitteluvaiheessa 1990-luvulla oli esillä ajatus,
että asemalta olisi suorakulkuyhteys sisälle viereiseen kauppakeskus
Columbukseen. Kulkureitti jätettiin kuitenkin tekemättä ja nyt
kauppakeskukseen matkalla olevat metronkäyttäjät joutuvat ensin ylittämään
varsin vilkasliikkeisen metroaseman edessä olevan joukkoliikennekadun.
Vilkas jalankulku metrosta ja metroon hidastaa myös Jokeri-linja 560:ntä ja
muiden linja-autojen ja taksien matkaa sekä saattaa aiheuttaa asemalla
vaaratilanteita.

Vuosaaren metroasema on suunniteltu niin, että kulkuyhteyden jälkitoteutus
yksinkertaisesti on mahdollinen. Suora kulkuyhteys metroasemalle
todennäköisesti toisi kauppakeskus Columbuksen liikkeisiin uusia asiakkaita
ja hyödyttäisi näin ollen sen liiketoimintaa. Ehdotan valtuustoaloitteella,
että Helsingin kaupunki ryhtyy yhdessä kauppakeskus Columbuksen kanssa
suunnittelemaan ja toteuttamaan kulkuyhteyttä Vuosaaren metroasemalta
kauppakeskuksen keskusaukiolle.

Ehdolla HOK-Elannon vaaleissa - 29- Helsinki

Lauantai 26.3.2016 klo 23.02 - Ville

HOK-Elanto on maamme laajimmin omistettu, 600 000 jäsenen osuustoiminnallinen yritys. Sen ylin päättävä elin valintaan huhtikuussa pidettävässä vaalissa, jossa ovat äänioikeutettuja kaikki HOK-Elannon asiakasomistajat. 

Olen näissä vaaleissa ehdolla SDP:n Helsingin vaallistalla numerolla 29, koska haluan tarjota sen osaamisen mikä minulle on kertynyt eri luottamustoimissa myös tämän koko maamme kannalta tärkeä osuustoimintayrityksen käyttöön.

Minun ja SDP:n vaalilistan mielestä HOK-Elannon tehtävä on tarjota laadukkaita tuotteita ja palveluita edulliseen hintaan. Bonusten tehtävä on palkita ostoksien keskittämisestä.

S-ryhmän runsas vuosi sitten käynnistämää hintojen laskua on jatkettava kuitenkaan unohtamatta kattavan valikoiman, laadun ja hyvän asiakaspalvelun merkitystä. Henkilöstöpolitiikan on oltava vastuullista ja pitkäjänteistä. Aukioloaikojen vapauduttua henkilöstön kuuleminen työvuorosuunnittelussa on aiempaakin tärkeämpää.

Pääkaupunkiseutu on suomalaisten kulutustottumuksissa edelläkävijä. HOK-Elannon tulee aktiivisesti kehittää verkkokauppaa, valikoimiaan ja liikeideoitaan vastaamaan nopeammin muuttuvia tarpeita.

Perusta jäsenten etujen toteutumiselle on kannattava liiketoiminta. Osuuskunnan tavoite ei ole maksimoida voittoa, vaan edistää toiminnallaan jäsentensä hyvinvointia.

Korkeakoulujen irtisanomisille vielä etsittävä vaihtoehtoja

Torstai 3.3.2016 klo 8.41 - Ville

Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm teki sen mitä monelta johtajalta ja poliitikolta on viimeaikoina odotettu. Ylikirjastonjohtaja asettui upean kirjastonsa peruskorjauksen valmistumisen yhteydessä työntekijöidensä ja sivistysvaltion puolelle ja ilmoitti, ettei aio toteuttaa Kansalliskirjaston toimintaa pahoin vaikeuttavia irtisanomisia ennen kuin niiden perustuslaillisuus on selvitetty. Keskiviikkona hetken näytti jo, että opetusministeri olisi rientämässä Kansalliskirjaston avuksi, mutta nämä toiveet osoittautuivat pian ennen aikaisiksi.

Kirjastonjohtajan esimerkillinen toiminta sivistysvaltion puolesta ansaitsee laajan tunnustuksen. Vastaavaa solidaarisuutta alaisia kohtaan ei ole johtopaikoilta juuri viimeaikoina nähty.  Niin maan hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset kuin Helsingin yliopiston johdon käynnistämät suuret irtisanomiset oli aikakin kyseenalaistaa ja alkaa etsiä vielä vaihtoehtoja niiden korvaamiseksi.      

Nykyisen taantuman ja 1990-luvun lama ero on siinä miten korkeakouluja ja yliopistoja kohdeltiin ja niissä reakoitiin säästöihin. Lamaa alettiin tuolloinkin ”hoitaa” varsin suurilla koulutusleikkauksilla, mutta 1990-luvun puolivälissä suunta muuttui. Talouskriisistä huolimatta Helsingin yliopiston opetus- ja muuta henkilökuntaa ei irtisanottu, vaikka virkoja jätettiin säästötoimena täyttämättä ja laitosmäärärahoja leikattiin ym. Helsingin yliopiston koko henkilöstö pakkolomautettiin vuonna 1993 kahdeksi viikoksi.

Vuosina 1991–1995 korkeakoulujen ja yliopistojen budjeteista leikattiin 16 prosenttia, eli noin 800 miljoonaa markkaa.  Vuosina 1996–1997 yliopistojen resurssikehityksestä tapahtui käänne parempaan, kun maan hallitusvaihdoksen jälkeen yliopistot saivat lisää varoja, vaikka muualta vielä säästettiin. Oli tehty strateginen valinta investoida tutkimukseen ja koulutukseen.

Miksi nyt toimitaan toisin? Eikö viimahen investoiminen on kansakunnan kannalta elintärkeää? Helsingin yliopistolla olisi myös syytä ottaa Kansalliskirjaston rohkean johtajan esimerkin mukaisesti aikalisä ja harkita vielä olisiko suurten irtisanomisten sijaan sittenkin muita keinoja päästä yhdessä henkilöstön kanssa yli vaikeasta taloustilanteesta. 

Suomella ei ole varaa hukata korkeasti koulutettujen osaamista

Torstai 25.2.2016 klo 9.42 - Ville

Suomessa on viimeajat keskusteltu tohtorityöttömyydestä ja laajemmin koulutuksen merkityksestä. Maan hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset ajavat lähivuosina tiedemaailman ahtaalle. Helsingin Sanomat kertoi (HS 21.2 URA) tohtoroiden aktiivisuudesta hakea töitä yliopistomaailman ulkopuolelta. Tätä liikehdintää on tervehdittävä iloilla, vaikka se on merkki myös yliopistojen yhä pahevasta ahdingosta. 

Nykyisten suurten tohtorikoulutusmäärien taustalla on 1980-luvun lopun käsitys, että tutkijoista tulee Suomessa pula, kun yliopistoissa 1960- ja 1970-luvuilla aloittaneet professorit jäävät eläkkeelle. Tohtorikoulutuksen tehostamiseksi 1990-luvun puolivälisissä perustettiin tutkijakoulujärjestelmä. Pula koulutetuista tutkijoista jäi kuitenkin tulematta. Jälkiviisaudella voidaan todeta, että tässä vaiheessa olisi ollut syytä kiinnittää vielä enemmän huomioita tieteen kansainvälistymiseen ja sen pohtimiseen, että miten tohtorikoulutettavat työllistyvät korkeakoulujen ulkopuolelle.

1990-luvun puolen välin jälkeen myös uskottiin siihen, että koulutuksen panostamalla Suomi nousee taantumasta. Investoinneilla tutkimukseen ja koulutukseen oli merkitystä siihen, että Suomi selvisi 1990-luvun lamasta. Kaikilta osin koulutukseen tehtyjä investointeja ei ole kuitenkaan osattu meillä esimerkiksi liike-elämän puolella täysimääräisesti hyödyntää.

Suomella ei yksinkertaisesti ole varaa hukata koulutukseen monen vuosikymmen aikana tehtyjä suuria investointeja. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan nyt maan johtoa myöten asennemuutosta suhteessa koulutuksen arvostamiseen. Suomen nostamiseksi ylös henkisestä ja taloudellisesta taantumasta ei ole taikatempun kaltaisia konsteja, vaikka niitä jatkuvasti etsitään. Vain pitkäjänteiset investoinnit koulutukseen, tutkimukseen ja sivistykseen rakentavat pääomaa, jolla pääsemme kohti valoisampaa tulevaisuutta.  

Valtuusto-aloite uuden matkailun markkinointipisteen perustamisesta lento-asemalle

Keskiviikko 17.2.2016 klo 21.46 - Ville

Nykyisessä vaikeassa taloudellisessa tilanteessa Suomi ja Helsinki tarvitsee uusia toimia työllisyystilanteen kohentamiseksi. Matkailun alalla on edelleen runsaasti käyttämätöntä potentiaali uusien työpaikkojen luomiseksi Suomeen. Viime kesänä valmistuneen Kehäradan ansiosta Helsinki-Vantaan lentokentältä pääsee noin puolessa tunnissa junalla Helsingin päärautatieasemalle. Helsinki liittyi näin lentokenttäjunayhteyden omaavien eurooppalaisten pääkaupunkien joukkoon. Uutta Helsingin keskustan saavutettavuutta parantavaa junayhteyttä on toistaiseksi vähän markkinoitu ulkomaisille matkailijoille.

Nykyisin Helsinki-Vantaan kautta Aasiasta Eurooppaan kulkevista matkustajista noin 90 prosenttia jatkaa samana päivänä matkaansa muualle Eurooppaan poistumatta lentoasemalta. Osa voi odotella jatkolentoa monta tuntia lentoasemalla poistumatta sieltä. Tälle joukolle tarvittaisiin kohdennettu markkinointia mahdollisuudesta esimerkiksi pistäytyä junalla

Helsingin keskustassa ostoksilla ja tutustumassa nähtävyyksiin. Ainut matkailuneuvontapiste Helsingin lentokentällä sijaitsee tuloaulassa ja palvelee matkustajia, jotka ovat jo päättäneet vierailla Suomessa. Tätä neuvontapistettä ylläpitävät Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupungit sekä Uudenmaan liitto ja Visit Finland.

Ehdotan, että Helsingin kaupunki ryhtyy yhteistyössä edellä mainittujen tahojen kanssa toimiin toisen matkailun neuvonta- ja markkinointipisteen perustamiseksi lentokentän transit-alueelle. Markkinointipisteen toiminnan tarkoituksena olisi esitellä Helsingin seutua kauttakulkumatkailijoille mielenkiintoisena matkailukohteena 

Puheenvuoro vuoden 2017 budjetin lähetekeskustelussa

Keskiviikko 17.2.2016 klo 21.18 - Ville

Kaupunginvaltuusto käy tänään ensi vuoden budjetin lähetekeskustelun. Kuten jo todettu Helsingin toimintaympäristö, on kuluneen valtuustokauden aikana mennyt uuteen uskoon. Elämme toisenlaisessa maailmassa, Suomessa ja Helsingissä kuin keväällä 2013.  Meidän kysymys on se, miten reagoimme muutokseen, johon emme monilta osin pysty itse vaikuttamaan.  

Hieman tiivistäen voi todeta, että Suomen tulevaisuus ratkaistaan pitkälti Uudellamaalla ja Helsingissä. Se, että miten täällä pystytään ratkaisemaan työllisyyteen, maahanmuuttoon, asuntotuotantoon ja koulutukseen liittyviä kysymyksiä, vaikuttaa maan suuntaan. 

Kuten olemme aiemmin todenneet, Helsingin talouden kuva ei kaikilta osin vastaa Suomen varisin synkeää kuvaa. Kaupunkia ei nosteta kukoistukseen vajoamalla toivottomuuteen. Ensi vuonna kaupungin yliopistojen irtisanomisista seuraavat työpaikkojen menetykset ansaitsevat elinkeinopolitiikkamme erityishuomion.

Hyvinvointiyhteiskunta on jo Helsingissä kriisissä. Hätkähdin jokin aika sitten käydessäni Myllypurossa leipäjonon pituutta. Kolme kertaa viikossa 800 ihmistä jonottaa elämisen perustarpeita.  Kuitenkin kysyn, mitä tämän salin todellisuudessa aiotaan tehdä sen eteen, että tämä yhteiskuntamme haava voitaisiin parantaa? 

Helsingin tulevaisuuden kannalta eturintamassa ovat koulut. Opetuslautakunnan jäsenenä olen nähnyt, mitä jälkeä tiukka tuottavuustavoite on saanut aikaan kaupungin kouluissa.  Määrärahat koulujen korjauksiin ja uusien rakentamiseen ovat riittämättömät. Koulujen osalta on hyvä muistaa se, että niissä kasvaa Helsingin tulevaisuus, josta me kaikkien tehtävä on yhdessä huolehtia.     

PK-seutu äkillisen rakennemuutoksen alueeksi yliopistokriisin takia

Torstai 4.2.2016 klo 9.49 - Ville

Helsingin kaupungin toimet korkeakoulujen irtisanomisten johdosta

Keskiviikko 3.2.2016 klo 21.05 - Ville

Kaupunginvaltuutettu Ville Jalovaaran kysymys kaupunginvaltuuston kyselytunnilla 3.2.16

Suomen suurin ja vanhin vuonna 1640 Turussa perustettu Helsingin yliopisto on yhdessä olemassa olonsa vakavimmista kriiseistä. Henkilöstöä vähennetään lähes tuhannella. 570 irtisanontaan. Lisäksi Aalto-yliopisto irtisanoo lähes parisataa työntekijää. 

Luvut ovat niin suuria, että niillä on vaikutus pääkaupunkiseudun kokonaistyöllisyyteen. Näiden yliopistojen erityisosaajien ei ole helppo tässä muutenkin vaikeassa työllisyystilanteessa löytää uutta työtä pääkaupunkiseudulta.

Helsingin Sanomat sivusi eilen tätä teemaa, mutta siinä yhteydessä ei ollut tarkemmin kaupunginjohdolta vielä tietoa siitä, mihin toimiin Helsingin kaupunki aikoo tässä tilanteessa ryhtyä yhdessä muiden toimijoiden kanssa.

Pääkaupunkiseutu on näkemykseni yliopistojen osalta niin sanottu äkillisen rakennemuutoksen alue ja olettaisi, että Valtioneuvostolta ja Euroopan unionilta voidaan saada tänne työllistämiseen ja uudelleenkoulutukseen tarkoitettua erityistukea. Näin on toimittu esimerkiksi taannoisten Nokian ja eräiden metsäyhtiöiden suurten irtisanomisten jälkeen. 

Kysynkin vastaavalta apulaiskaupunginjohtajalta, että mihin toimenpiteisiin Helsinki aikoo ryhtyä kaupungin yliopistoilta tänä keväänä työnsä menettävien uudelleen työllistämisen helpottamiseksi?

Onko Suomen hallitus ajan tasalla yliopistojen kriisissä?

Maanantai 1.2.2016 klo 9.32 - Ville

Epätäydellisellekin rauhanunionille on tarvetta

Perjantai 29.1.2016 klo 10.18 - Ville

Helsingin Sanomien Brysselin kirjeenvaihtaja Pekka Mykkänen analysoi osuvasti alkuviikosta EU:n tilannetta artikkelissaan ”Onko kriisistä toiseen tarpova EU kuilun partaalla?” (HS 26.1.) Se, että löytyykö pakolaiskriisiin tänä kevään Euroopassa yhteistä ratkaisua pitkälti määrittää unionin tulevaisuuden suuntaviivat. 

EU:n nykyisiä vaikeuksia arvioitaessa on hyvä kääntää katse maanosamme historiaan, jossa kriisitön vaihe on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Toisen maailmansodan päättymisestä aina 1990-luvun alkuun elettiin itä- ja länsiblogin välisen vaarallisen ydinase vastakkainasettelun aikaa. Tätä ennen Euroopan historia on pääpirteittäin jatkuvia sotia. Suunnan kääntämiseksi vuonna 1952 perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, joka tunnetaan EU:n edeltäjänä. Nykyisin on jotenkin totuttu ajattelemaan, että Euroopan ja maailman kehitys tulisi olla helppoa tai ongelmatonta tai koko systeemi joutaa romulavalle. Samaa kritiikkiä kuin EU:hun kohdistuu usein myös YK:hon. Ehkä sitäkään ei ole varaa lakkauttaa, vaikka syytä arvostella maailmanjärjestöä tehottomuudesta varmasti on.

Kylmän sodan päättymisestä seurannut lyhyt myönteisen kehityksen kausi, jota sitäkin varjostivat Balkanin sodat, näyttää luoneen monille illuusion, että rauhallinen kehitys Euroopassa on itsestäänselvyys. Näin ei ole ja tämän vuoksi Suomen kaltaisen pienen maa etu on se, että EU selviää vaikeuksistaan ja hajoamisen sijaan pikemminkin löytää uusia teitä eteenpäin.  Päinvastaisessa tilanteessa Suomi jäisi Euroopan itäiselle laidalle käytännössä yksin. Se, että miten se muuttaisi geopoliittista asemaamme herättää jo historian valossa monia vaikeita kysymyksiä.

Valtuusto voi jatkossakin päättää kouluverkosta

Tiistai 19.1.2016 klo 10.15 - Ville

Opetuslautakunta on toiminnassaan riippuvainen valtuuston sille antamasta budjettirahoituksen määrästä. Tämä takia on hyvä, että budjettipäätökset tekevät valtuutetut myös osallistuvat kouluverkosta päättämiseen.Toki on ymmärrettävää myös sen, että osa valtuustosta varmasti mielellään delegoisi vaikeat ja varmaan ehkä eniten keskustelua kaupunkilaisten kanssa herättävät koulujen sulkemispäätökset lautakunnan jäsenten poliittiselle vastuulle ja päättäisi itse vain rahoituksesta.

Onko maallamme malttia sivistyä?

Torstai 14.1.2016 klo 12.46 - Ville

Suomessa on viimekuukausina keskusteltu aktiivisesti koulutuksen merkityksestä kansakunnan tulevaisuudelle. Koulutukseen ja tutkimukseen kohdistettavista leikkauksista on kantanut huolta poliittisten vaikuttajien ohella myös esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliitto.

Suomi on kyntänyt vuodesta 2008 asti talouden taantumassa. Kohta vuosikymmenen kestäneillä laihoilla vuosilla on ollut monia heijastuksia kansalaisten arkeen. Kerta toisensa jälkeen ideariihiin on kokoonnuttu pohtimaan, että miten maamme selviää nykyisistä vaikeuksista. Vaikka historiallinen tilanne on nyt kokonaan toinen kuin toisen maailmansodan jälkeisenä jälleenrakennusaikana, jotain näkökulmia voi tarjota tutustuminen siihen, mitkä olivat maamme sodanjälkeisen nousun keskeiset avaimet.

Suomen silloinen pääministeri sittemmin pitkäaikainen presidentti Urho Kekkonen kirjoitti vuonna 1952 sittemmin usein siteeratun teoksen Onko maallamme malttia vaurastua? Urho Kekkosen viesti kuului, että elintason kasvattamiseksi Suomen oli teollistuttava voimakkaasti. Teollistuminen taas vaati investointeja, jotka puolestaan edellyttivät pääomia. Kekkosen näkemyksen mukaan kulutuksestakin oli varaa tinkiä, jotta maa ja sen väestö pidemmällä tähtäimellä alkaisi voida paremmin. Erityisesti Pohjois-Suomeen kannatti investoida, jotta sen luonnonvarat voitaisiin ottaa käyttöön. Tämä ei Kekkosen mukaan ollut mahdollista ilman valtion merkittävää mukana oloa.

Urho Kekkonen kirjoitti teoksensa aikana, jolloin sodan päättymisestä oli kulunut seitsemän vuotta. 1950-luvun alussa Suomi uskalsi kuitenkin katsoa jo rohkeammin eteenpäin. Karjainen siirtoväestö oli asutettu uudelleen ja viimeinen sotakorvausjuna ylitti itärajan syksyllä 1952. Kesällä 1952 järjestettyjen Helsingin olympialaisten kautta Suomi nostettiin maailmankartalle.  Monista myönteisistä merkeistä huolimatta sen aikaiset johtavat poliitikot näkivät, että tämä ei riittänyt. Oli tehtävä enemmän.  Suomen ulkopoliittinen asema Neuvostoliiton naapurissa oli epävarma ja sisäpolitiikka monien ristiriitojen täyttämä. Halu rakentaa parempaa huomista kuitenkin yhdisti kansakuntaa ideologisista eroista huolimatta.

Korkeakouluverkon vahvistaminen tavoitteeksi

Teollisuuden kehittämisen ohella sodanjälkeisessä Suomessa uskottiin vahvasti koulutuksen ja sivistyksen voimaan. Koulutukseen oltiin valmiita investoimaan, vaikka lopputuloksesta ei ollut uusia yliopistokampuksia rakennettaessa vielä mitään takeita. Maamme yliopistolaitoksen toiminta oli jatkunut 1950-luvun alkuun asti pitkälti noudattaen vuosisataisia tapoja ja traditioita. Yliopistossa opiskeleminen oli harvojen ja valittujen etuoikeus. Se millaisen perheeseen oli syntynyt, vaikutti usein suoraan siihen, kuinka pitkä matka itse kullakin oli ponnistaa opiskelemaan niihin harvoihin korkeampiin opinahjoihin, joita maassa toisen maailmansodan päättyessä oli.

Sodanjälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien tuloon opiskelija-ikään alettiin maassa varautua 1950-luvun alussa. Korkeakoulutuksen määrän ja alueellisen tarjonnan lisäämistä pidettiin keskeisenä tavoitteena maan sodanjälkeisen jälleenrakentamisen ja talouskasvun kiihdyttämisen kannalta.  Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Suomeen perustettiin vuonna 1952 eduskunnan aloitteesta Korkeakoulukomitea, joka antoi suuntaviivat yliopistojen tulevalle kehitykselle. Ensimmäisessä vaiheessa maahan perustettiin uudet korkeakoulut Ouluun ja Jyväskylään vuonna 1958 ja Tampereelle vuonna 1960. Samaan aikaan Helsingin ja Turun asemaa yliopistokeskuksina vahvistettiin.

Reino Oittisen perintö koulumaailmalle

Korkeakoulukomitean asettamisen aikana vuonna 1952 Suomen opetusministerinä toimi SDP:n suurin sivistyspoliittisiin visionääreihin lukeutuva Reino Oittinen.  Hänen käsialaansa oli pitkälti SDP:n 1960- ja 1970-lukujen kulttuuripoliittiset ohjelmat. Kouluhallituksen pääjohtajana ja useiden sodanjälkeisten hallitusten opetusministerinä toimineen Oittisen suurin saavutus oli koulu-uudistus, jonka tuloksena Suomeen syntyi kaikille yhteinen ja ilmainen yhdeksänvuotinen peruskoulu. Uudistus auttoi elämän lähtökohtien osalta Suomen nuorison tasaveroisemmin yhtenäiselle viivalle.

Sodanjälkeisessä monien ristikkäisten intressien ja voimaryhmien maassa Reino Oittinen osoitti kykynsä itsenäisenä ja suvereenina sivistys- ja kulttuuripoliitikkona. Vaikka Oittinen on jäänyt hiustoriaan nimenomaan suomalaisen peruskoulun kehittäjänä, ministerinä toimiessaan hän hoiti yhtälailla paneutuvasti muitakin ministerinsalkkuunsa kuuluvia sektoreita. Suhteissaan opetusministerin vastuualueisiin kuuluneisiin yliopisto- ja korkeakoulumaailmaan sekä luterilaiseen kirkkoon Oittinen veti asialinjaa, vaikka oma poliittinen tausta ja henkilöhistoria olisivat antaneet myös perusteita suhtautua hyvinkin varauksella edellä mainittuihin instituutioihin.

Suomalaisen korkeakoululaitoksen kehittämistarpeen taustalla vaikutti yhteiskuntapolitiikan ohella vuosi vuodelta kasvavat ikäluokat ja ylioppilasmäärät, jotka ajoivat poliitikot etsimään keinoja opiskelupaikkojen lisäämiseksi. Korkeakoulukomitean työn pohjalta eduskunta hyväksyi vuonna 1966 korkeakoululaitoksen kehittämiseen tähtäävän lain, jonka tavoite oli luoda Suomeen vuoteen 1981 mennessä 60 000 uutta opiskelupaikkaa. Opiskelijamäärien nopean kasvun myötä yliopistojen oli lisättävä myös opettajien määrää. Vaikka professuureja lisättiin, suurinta kasvu oli assistentuureissa, jotka Suomen yliopistoissa lähes nelinkertaistuivat 1960-luvun aikana.  Valtiovallan pyrkimykset ohjata tiiviisti tiedepolitiikkaa osaltaan edesauttoivat eurooppalaisten esikuvien mukaisesti 1960-luvun lopulla nähtyä yliopistomaailman politisoitumista.

Usko sivistykseen itseisarvona

Sodanjälkeisessä Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla opetusministerin salkkua kantoivat Suomessa puoluekantaan katsomatta henkilöt, jotka ymmärsivät koulutuksen ja erityisesti korkeakoulutuksen merkityksen kansakunnan tulevaisuudelle. Heistä voidaan mainita SDP:n Reino Oittisen ohella maalaisliiton ja myöhemmin Keskustan Johannes Virolainen ja Kokoomuksen Jussi Saukkonen. Ilman heidän presidentti Urho Kekkosen tuella osoittamaa määrätietoista johtajuutta Suomi ei olisi noussut sodanjälkeisinä vuosikymmenenä sellaisen vahvan koulutusosaamisen asemaan, jollaisena sen edelleen viime vuosien tällä saralla kohdatuista vaikeuksista huolimatta tunnemme.

Suomen koko sodanjälkeisen niin taloudellisen kuin henkisen nousunkin taustalla näyttää olleen pitkälti se, että uskallettiin tehdä riittävän kauaskantoisia suunnitelmia ja investoida tulevaisuuteen silloinkin kuin näiden panostusten kannattavuudesta ei ollut etukäteen tietoa. Keskeistä näyttää myös olleen usko sivistykseen ja koulutukseen itseisarvoina. Uskottiin siihen, että sivistykseen panostaminen muodostuu kansakuntaa kannattelevaksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi.

Suomen nostamiseksi ylös nykyisestä henkisestä ja taloudellisesta lamasta ei ole olemassa nopeita taikatempunomaisia konsteja. Investoinnit koulutukseen ja sivistykseen rakentavat edelleen pääomaa, jolla voimme kulkea kohti valoisampaa tulevaisuutta. Voidaan kysyä 1950-luvun keskeisten poliittisten toimijoiden tavoin, että onko maallamme malttia sivistyä ja vaurastua?

Julkaistu Aikamerkki-julkaisussa 14.1.2016.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Torstai 24.12.2015 klo 12.01

Suomen Turku voisi julistaa erityisen some-rauhan

Keskiviikko 23.12.2015 klo 10.08 - Ville

Viime lamasta noustiin panostamalla koulutukseen

Tiistai 22.12.2015 klo 9.31 - Ville

Helsingin yliopistolla joulua on odotettu paremmassakin tunnelmassa. Runsaasti yli tuhatta yliopistolaista koskevia yt-neuvotteluja on käyty, ja tieto siitä, kuka saa jäädä ja kuka lähtee, tulee vasta ensi vuoden alussa.

Sivistysvaliokunnan tuore päätös sivistää Suomea poistamalla apteekkikompensaatio oli yliopistolle jälleen ämpärillinen lisää kylmää vettä niskaan.

Se, miten Suomi nostetaan taloudellisesta ja henkisestä lamasta leikkaamalla koulutuksesta ja tutkimuksesta, ei ole avautunut monellekaan yliopistossa työskentelevälle.

Lähihistoriasta tiedämme, että edellisestä 1990-luvun lamasta selvisimme lopulta juuri koulutukseen ja tutkimukseen panostamalla. Hallituksen kannattaisi vielä kertaalleen pohtia, ovatko koulutusleikkaukset viisasta politiikkaa vai vievätkö ne maan niin sanotusti ojasta allikkoon.

Mielpidekirjoitus Helsingin Sanomissa 22.12.2015.

Lamautunut maa ei piristy koulutuksesta ja tutkimuksesta leikkaamalla

Tiistai 15.12.2015 klo 16.39 - Ville

Suomi otti tänään ison askeleen markkinaliberalismin suuntaan, kun eduskunta päätti vapauttaa kauppojen aukioloajat. Se, että miten päätös käytännössä vaikuttaa yhteiskuntaan ja talouteen jää nähtäväksi. Selvää on, että vain yöllä kaupassa käymällä ei Suomea nosteta taantumasta, vaan tämä tapahtuu saamalla ulkomaankauppaan vauhtia. Tämä puolestaan edellyttää yrityksiltämme kovassa kansainvälisessä kilpailussa huipputason osaamista. 

Osaamisen kasvattamiseen sijaan, kurssi näyttä kuitenkin olevan meillä päinvastainen. Antero Muikka käsitteli Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa viime sunnuntaina (HS 13.12) Juha Sipilän (kesk.) hallituksen koulutukseen kohdistamia leikkauksia korostaen sivistyksen suurta itseisarvoista merkitystä kansankunnan tulevaisuudelle. 

Juha Sipilän hallituksen tavoitteena on leikata neljän vuoden aikana leikkaa koulutuksesta ja opintotuista 611 miljoonaa euroa.  Helsingin yliopistolla hallituksen linjanvalinnan johdosta joulua on odotettu paremmassakin tunnelmassa. Helsingin yliopistoon kohdistuvat yhteensä 106 miljoonan euron leikkaukset hallituskauden loppupuolella. Tämä on 20 prosenttia yliopiston perusrahoituksesta. Reilusti yli tuhatta yliopistolaista koskevia YT-neuvotteluja on käyty tämä syksy ja tieto siitä, että kuka saa jäädä ja kuka lähtee, tulee vasta ensi vuoden alussa.

Eduskunnan sivistysvaliokunnan tuore päätös sivistää Suomea poistamalla apteekkikompensaatio oli jälleen yliopistolle ämpärillinen kylmää vettä.  Apteekkikompensaation poisto leikkaa Helsingin ylipiston perusrahoituksesta noin 30 miljoonaa euroa jo vuonna 2016. Kokonaisuudessaan säästötarve on ensi vuonna 54 miljoonaa euroa. Tämä vastaa 500 ammattiosaajan henkilötyövuotta. Se, että miten Suomi nostetaan taloudellisesta ja henkisestä lamasta leikkaamalla koulutuksesta ja tutkimuksesta ei ole avautunut monellekaan yliopistolla. Ennen vaaleja kaikki olivat vielä sitä mieltä, että koulutuksesta ei ole enää varaa leikata.

Lähihistoriasta tiedämme, että edellisestä 1990-luvun lamasta selvisimme lopulta juuri näihin kahteen panostamalla. Pienen maan paras valttikortti globaaleilla talousmarkkinoilla on huippuunsa viety koulutus ja tutkimus, jonka kautta yrityksille ja teollisuudella syntyy päteviä osaa ja uusia innovaatioita. Koska lama on myös henkinen, sivistykseen satsaamisella on se voittamisessa suuri merkitys. Tämän johdosta hallituksen kanttaisi vielä kertaalleen pohtia, että ovatko koulutusleikkaukset viisasta politikkaa vai vievätkö ne maan niin sanotusti ojasta allikkoon.

Mielipidekirjoitus Helsingin Uutissa 9.12.15

Perjantai 11.12.2015 klo 15.02 - Ville

Kaiken maailman dosentit liittykää yhteen!

Torstai 3.12.2015 klo 9.24