Blogi | Ville Jalovaara

#Olohuonetentti tuo politiikan takaisin koteihin

Keskiviikko 18.3.2015 klo 23.33 - Ville

Eduskuntavaaleihin on aikaa enää muutama päivä päälle kuukausi. Matala äänestysaktiivisuus on viime vuosina ollut yksi vaalien huolestuttava kehityskulku. On paljon puhuttu siitä, että miten politikka ja poliitikot saataisiin lähemmäksi ihmisten arkea. Tapahtuuko se toreille jalkautumalla vai sosiaalisen median kautta vai kenties kutsumalla ryhmä kansanedustajaehdokkaita omaan kotiin tentattavaksi politiikasta?

Olen tällä viikolla osallistunut kahteen niin sanottuun olohuonetenttiin, jossa ryhmä eripuolueiden ehdokkaita oli ensin maanantaina vieraana yhdessä tapanilaisessa kodissa ja nyt keskiviikkona Käpylässä. Kuvassa näkyvät Käpylän tentissä tänään kanssani olleet Johanna Sumuvuori vihreistä ja Veronika Honkasalo vasemmistoliitosta. Aiemmin kahdet kuntavaalit, joista jälkimmäisessä minut valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon, läpikäyneenä näen olohuonetentin konseptin uudella tavalla raikkaana tapaa palauttaa poliittinen keskustelu sinne, minne oikeastaan parhaiten kuuluu, eli suomalaisiin koteihin. Olohuonetentin voi järjestää kuka tahansa. Ohjeet löytävät nettisivulta ja uskon, että moni kansanedustajaehdokas tulee mielellään kotiin vieraaksi, jos voin pyydetään.

Olohuonetentissä on jotain entisaikojen poliittisten tupailtojen tunnelmaa, joka vähentää paljon puhuttua politiikan vieraantumista arjesta. Naapuristo ja ystävät kokoontuvat kotiin pohtimaan oman kaupungin tai kunnan ja samalla Suomen tulevaisuuden kysymyksiä. Sekä Tapanilassa että Käpylässä puhuttiin paljon lähipalvelujen merkityksestä. Molemmilla alueilla on vuoden aikana tehty paljon keskustelua herättäneitä kouluverkkotarkasteluja, jotka nousivat keskusteluihin molemmissa paikoissa. Verrattuna perinteisempiin kahviloissa ja kouluilla järjestettyihin vaalipaneeleihin, jotka nekin ovat edelleen tärkeitä, olen huomannut, että olohuonetenttien keskustelut ovat astetta lähempänä arjen kysymyksiä. Olisikohan siis mahdollista, että #olohuonetentti voisi olla jo tututuksi tulleen somen sijaan näiden eduskuntavaalien uusi ihmisiä äänestämään innostava tuulahdus?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Äänestysaktiivisuus, Demokratia, Eduskuntavaalit 2015

Johtajuudesta ja sen puutteesta

Sunnuntai 15.3.2015 klo 22.43 - Ville

Kuntauudistus, metropolihallinto, pisara-rata ja sote-uudistus liittyivät tällä vaalikaudella toteutumatta jääneiden suurhankkeiden joukkoon. Siihen miksi tavoitteita ei saavutettu, on varmasti monia syitä. Niin politiikassa kuin liike-elämässäkin, tavoitteiden saavuttama jättäminen johtaa kuitenkin väistämättä keskustelun johtajuuteen tai pikemminkin sen puutteeseen.

Viime vuosien haaveksi jääneiden uudistusten, saldo on sellainen, että kansalaiset varmasti syystä kantavat huolta jo demokratiamme toimivuudestakin. Suomessa on nyt peräkkäin kahden hallituksen pääministeri vetäytynyt tehtävistään vapaaehtoisesti kesken kauden ilman, että hänen hallituksensa olisi saanut eduskunnalta epäluottamuslauseen tai hän olisi esimerkiksi hävinnyt puolueensa puheenjohtajavaalit.

Matti Vanhasen toinen hallitus muuttui käytännössä toimitusministeriöksi jouluna 2009, kun pääministeri ilmoitti polvileikkaukseen vedoten jättävänsä tehtävät seuraavana kesänä. Keväällä 2009, joka olisi ollut ratkaisevaa aikaa tarttua pahenevaan taloustilanteeseen, maata johti poliittisesta vastuusta luopunut pääministeri. Talouden sijaan politiikassa huomio oli päähallituspuolueen puheenjohtajavaalissa. Vanhasen seuraaja Mari Kiviniemi ei pystynyt enää tekemään moniakaan uusia avauksia, vaan huomio oli lähinnä vaikeutuvassa eurokriisissä ja keskustan kannatuksen hupenemisessa vaalien lähestyessä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen hallituspohjan ratkaisi vaalit selkein luvuin voittaneen perussuomalaisen puolueen haluttomuus asettamiensa kynnyskysymysten vuoksi lähteä hallitusvastuuseen.

Nyt voidaan nähdä, että Alexander Stubbin hallituksen pyrkimys toimia Kataisen hallituksen tekemien päätösten toimeenpanevana ministeriönä pitkälti epäonnistui. Vaalit olisi ollut parempi pitää jo viime syksynä. On helppo yhtyä pääministeri Stubbin omaan lauantaiseen arvioon siitä, että pääministerin olisi hyvä sitoutua tehtäväänsä vaalikaudeksi. Se, että Jyrki Katainen Brysselistä käsin esiintyy julkisuudessa ikään kuin sivullisena tarkkailijana asioihin, jotka häneltä jäivät puolitiehen, ei osoita suurta poliittisen vastuun kantoa. On todennäköistä, että jatkuvat vaihdokset niin pääministerin kuin yksittäisten ministerien paikalloilla, ovat osittain johtaneet siihen, ettei jo kertaalleen sovittuja päätöksiä ole saatu vietyä läpi. Kokemuksen ohella johtajuuteen kuuluu myös jatkuvuus. Tässä on ollut tällä vaalikaudella merkittäviä katkoksia.

Nykymenon dramaattisuutta korostettaessa on tietenkin hyvä muistaa, ettei menneinä vuosikymmeninä Suomessa ei istunut yhtään hallitusta täyttä vaalikautta. Urho Kekkosen Suomessa niin ennenaikaiset vaalit, virkamieshallitukset ja jatkuvat pääministerin vaihdokset olivat arkipäivää. Presidentillä oli enemmän valtaa ja hän myös käytti sitä. Ulkopoliittinen tilanne oli toinen. Neuvostoliito pyrki jatkuvasti sekaantumaan itsenäisen maan politiikkaan. Paluusta yksinvaltaa lähentyneen Kekkosen aikaan ei ole syytä haaveilla, vaan nykyinen valtioneuvostovetoinen hallintojärjestelmämme on saatava toimimaan paremmin. Se, että vaatiiko tämä myös lainsäädännällisiä muutoksia, saattaa olla keskustelun paikka, jos päätöksenteon vaikeudet jatkuvat ensi vaalikaudella. Syyllisten etsinnän ja rakentamattoman jälkiviisastelun sijaan viisaampaa on pohtia miten päästään eteenpäin.

Suomen pääministerin tehtävä on vaativa paikka ja jokaiselle sitä tavoittelevalle varmasti on nyt tarpeen suunnata kysymys, että onko henkilö valmis hoitamaan tehtävää seuraavat neljä vuotta, jos hänen puolueensa saa vaaleissa tähän riittävän kannatuksen? Äänestäjien vastuulle puolestaan jää sen pohtiminen, että kenellä puolueiden puheenjohtajista he uskovat olevan tähän tehtävään sen vaatimia johtajuustaitoja ja kykyä selviytyä työn mukaan tuomista vastuista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valtioneuvosto, hallitus, johtajuus, Stubb, Katainen, Vanhanen, kokoomus, keskusta, SDP

Ylen vaaligalleria

Sunnuntai 15.3.2015 klo 12.27

Ville Jalovaara, SDP, Ylen vaaligalleriassa. Katson vaalikonevastaukseni ja hieman alle neljän minuutin haastattelu tästä linkistä.

Kommentoi kirjoitusta.

13.3.1940

Perjantai 13.3.2015 klo 11.31 - Ville

Talvisodan päättymisestä 13.3.1940 on tänään tasan 75 vuotta. Tänä keväänä tulee kuluneeksi myös 70 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Suomen osalta sota päättyi Kilpisjärvellä saksalaisten vetäydyttä Norjan puolelle huhtikuun lopulla 1945 muutama päivä ennen Saksan lopullista antautumista. Suomella on näin ollen takanaan pian 70 vuotta kestänyt yhtenäinen rauhanaika, mistä voimme olla kiitollisia. Vastaa ajanjaksoa ilman sotilaallista konfliktia, ei ole helppo löytää historiastamme.

Talvisodan päättymisen muistopäivää vietetään tänään ilman suurempia historiapoliittisia väittelyitä sodan syistä ja seurauksista. Menneinä vuosikymmeninä asiat olivat toisin. Jossiteltiin olisiko sota voitu välttää Suomen puolelta erilaisin ratkaisun ja sodasta piti Neuvostoliiton takia puhua madalletuin äänenpainoin. Muistan vielä itse kouluajoilta, kuinka tilanne muuttui 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen myötä ja myös talvisodan historiasta alettiin puhua avoimemmin.

Tänä päivänä ajallinen etäisyys heijastuu tapaan muistella sotaa. Veteraanisukupolvi käy harvalukuisemmaksi ja talvisodan muisteluissa varsin keskeisellä paikalla on sodan kova inhimillinen hinta. Suomalaisia kaatui 25 904. Kotikaupungistani Helsingistä palaamatta elossa kotiin jäi 1239 miestä. Vastapuolen luvuista on enemmän epäselvyyttä, mutta arvioiden mukaan Neuvostoliiton puolella kaatuneita oli noin 127 000.

Harva, joka on sodan nähnyt oikeasti kaikessa kovuudessaan, haluisi sen ikinä toistuvan. Jos Suomi olisi kevättalvella 1940 miehitetty eläisimme tänään hyvin erilaisessa maassa. Miehityksen myötä Suomella olisi ollut edessä Baltian maiden kohtalo. Todennäköisesti miehitys olisi taistelujen jälkeen toteutunut vielä monin verroin ankarampana kuin Baltiassa. Tässä tapauksessa Suomesta olisi ehkä tullut myös Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämö vuosina 1941–1944, kuten kävi Baltian maille ja mahdollisesti olisimme uudelleen itsenäistyneet 1990-luvun alussa Viron ja sen naapurimaiden tavoin.

Sodan päättymispäivänä on hyvä muistaa kaikkia sodan uhreja ja jatkaa toisaalta ulkopolitiikan, uskottavan maanpuolustuskyvyn ylläpitämisen sekä kansainvälisen yhteistyön kautta jatkaa työtä sen eteen, että Suomi voi seuraavatkin 70 vuotta pysyä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Talvisota, toinen maailmansota, konfliktit, rauha, Neuvostoliitto, Suomi

Vieralijablogi: Lauri Ihalainen - Työelämän seurattava maailman muutosta

Tiistai 10.3.2015 - Työministeri Lauri Ihalainen

Suomi on joutunut samaan aikaan kohtaamaan mittavan rakennemuutoksen ja taloudellisen taantuman. Tilanne ei ole helppo.

Pitkään Suomessa on luotettu siihen, että riittävällä koulutuksella töitä löytyy kyllä. Osittain tämä pitää paikkansa: esimerkiksi pelkän peruskoulutuksen varassa olevien työurat jäävät tutkitusti merkittävästi lyhemmiksi, 25 vuoden tuntumaan. Vähintään toisen asteen koulutuksen suorittaminen pidentää työuraa jo kuudella vuodella.

Toisaalta korkeastikoulutettujen suhteellisen osuuden kasvaminen työttömien joukossa on herättänyt huomaamaan, ettei koulutus enää automaattisesti turvaa työpaikkaa.

Uskon, että jatkossakin Suomen menestys perustuu mahdollisuuksien tasa-arvolle, korkealle työllisyysasteelle ja laaja-alaiselle osaamiselle. Näiden edistäminen edellyttää erityisesti tiukassa taloustilanteessa selkeitä poliittisia arvovalintoja.

Maailma ympärillämme muuttuu kiihtyvään tahtiin. Tärkeimmät välineet muutoksen hallinnan kannalta ovat koulutus, monitaitoisuus ja osaaminen. Työn ja koulutuksen liittoa tulee entisestään vahvistaa.

Uutta ajattelua kaivataan myös itsensätyöllistäjien aseman parantamiseksi ja yrittäjyyden tukemiseksi. Tilastokeskus julkaisi syksyllä 2014 työ- ja elinkeinoministeriön toimeksiannosta ensimmäisen kattavan selvityksen itsensätyöllistäjistä Suomessa. Tutkimus osoitti, että omaehtoinen työllistyminen on suurimmalle osalle joko selkeä valinta tai monen sattumuksen summa – vain joka viides kertoi työskentelevänsä mieluummin palkkasuhteessa.

Etenkin korkeasti koulutetuille oman työn kautta työllistyminen ja yrittäjyys on varteenotettava vaihtoehto, jota yhteiskunnan tulisi nykyistä selvemmin tukea. Työ- ja elinkeinoministeriössä haasteeseen on havahduttu ja esimerkiksi TE-palveluissa pyritään tarjoamaan yrittäjyyteen tukea yhtä lailla kuin palkkatyössä työllistymiseen. Myös korkeammin koulutetuille on yhteistyössä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa lisätty työvoimapoliittista koulutusta mm. muutoskoulutusta.

Suurimmat haasteet työsuhteesta yrittäjyyteen siirtymisessä liittyvät etenkin sosiaaliturvaan sekä verotukseen. Tilastokeskuksen tutkimuksen perusteella moni kokee esimerkiksi eläke- ja ennakkoveromaksatukset joustamattomina. Pulmia ilmenee myös työttömyysturvassa. Pahimmillaan orastavat yritysideat jäävät toteutumatta työttömyysturvan menettämisen pelossa. Järjestelmiä tulisi kehittää suuntaan, joka tukisi itsensätyöllistäjiä ja yrittäjyyden edellytyksiä laajemmin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lauri Ihalainen, työministeri

Onko apurahatutkijoille sijaa yliopistoilla?

Sunnuntai 8.3.2015 klo 10.13 - Ville

Suomen yliopistoissa tehtävästä tutkimuksesta merkittävä osa tehdään eri säätiöiden myöntämien apurahojen avulla. Apurahatutkijoiden asemaan tuli vuoden 2009 alusta tärkeä parannus eläketurvan myötä. Korjattavaa kuitenkin on edelleen työttömyysturvan ja terveydenhuollon osalta. Apurahatutkijoiden asema osana tiedeyhteisöä on viime viikkoina herättänyt keskustelua Helsingin yliopistolla apurahatutkijoiden tilavuokrien korostusten johdosta.

Helsingin yliopiston rehtori antoi helmikuun lopulla päätöksen, jossa suositetaan tiedekuntia perimään henkilökohtaisella apurahalla työskenteleviltä tutkijoilta 1600 euroa vuosikorvausta työtiloista. Jos ja kun suositus otetaan täysimääräisesti käyttöön tiedekunnissa, se tuo merkittävän korotuksen apurahatutkijoiden tilavuokriin. Ainoastaan Suomen Kulttuurirahasto on toistaiseksi ilmoittanut subventoivansa vuokraa, joten muiden kohdalla se jää tutkijoiden itsensä maksettavaksi. Kohtuullinen tilavuokra on ymmärrettävä, mutta nyt korotukset johtavat siihen, että monella apurahatutkijalla ei ole jatkossa varaa työskennellä yliopistolla. Siitä, että viekö tämän joukon ohjaaminen työskentelemään yksin kotona tai kirjastoissa, suomalaista tieteentekemistä eteenpäin, on aihe, josta olisi hyvä käydä laajempaa keskustelua.

Vuokrankorotus nostaa pintaan laajemman huolen apurahatutkijoiden asemasta. Vaikka apurahatutkijat tekevät identtistä tutkimustyötä palkatun henkilöstön kanssa, heille ei tarjota esimerkiksi työterveydenhuoltoa, vaan ”työterveyshoito” on kaupungin terveysasemilla. Kiireettömän lääkäriajan saaminen Helsingissä kestää nyt lähes pari kuukautta.

Apurahoin tehty tutkimus liitettään yliopiston tutkimuksenarviointeihin ja näin olleen tuo siis yliopistolle tuloja. Suomen yliopistoilla on viime vuodet eletty talouden kanssa haasteellisia aikoja, joten tätä kautta hyvin ymmärtää, että lisätuloja tarvitaan. Toinen kysymys on se, onko hyvin epävarmassa työtilanteessa, välillä töissä ja välillä työttömänä, olevien väitöskirjantekijöiden ja post doc tutkijoiden joukko se kenelle on kohtuullista suunnata uusia maksuja? Tässä suhteessa voi suunnata toivomuksen myös maan seuraavalle hallitukselle yliopistojen perusrahoituksen nostamisesta toiminnan kannalta kestävälle tasolle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsingin yliopisto, apurahatutkija, koulutuspolitikka, korkeakoulupolitikka

Kahden todellisuuden rajalla

Lauantai 28.2.2015 klo 12.34 - Ville

Venäläisen oppositiojohtaja Boris Nemtsovin viimeöinen murha Moskovan ydinkeskustassa uutiskuvista tuttujen Kremlin tornien lähellä herättää vakavaa huolta Venäjän kehityksen suunnasta. Venäjän hallituksen ensimmäisenä varapääministerinä vuosina 1997–1998 toiminut Boris Nemtsov tunnettiin presidentti Vladimir Putinin jyrkkänä arvostelijana ja Venäjän ahteella ajetun oppositiopuolueiden johtohahmona. Siinä, että saadaanko Nemtsovin murha nopeasti ja luotettavasti selvitettyä on myös puntarissa Venäjän nykyjohdon uskottavuus sekä kansainvälisen yhteisön että myös omien kansalaistensa edessä.

Olipa taustalla mikä taho hyvänsä se, että Moskovan keskustassa tapahtuu vuonna 2015 todennäköisesti poliittisesta motivoitu murha, herättää ymmärrettävästi huolta täällä meillä Suomessa. Venäjän kehitys vakautta tai epävakautta Euroopassa lisäävään suuntaan on vuosisatojen ajan heijastunut myös meidän maahamme, eikä nykyaika ole tässä suhteessa poikkeus.

Kylmän sodan aikana Suomen itäraja oli kahden hyvin erilaisen valtion välinen raja. Meillä elettiin demokraattisessa markkinataloudessa ja naapurimaassamme sosialistisessa valtiossa, joka oli käytännössä kommunistisen puolueen harvainvalta. Muistan tulleeni Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Vainikkalasta turistimatkalta rajan yli junalla Suomeen. Vaikka olin nuori, mieleen on jäänyt se, että kuinka voimakas kokemus tarkoin vartioiduin rajan ylittäminen oli. Kaikki matkavarat tutkittiin laukun pohjia myöten ja mahdollisia salamatkustajia etsittiin junan joka kolosta. Kun tultiin Suomen puolelle, ikkunasta avautui toisen näköinen maa. Maiseman ohella ilmapiiri muuttuivat rennommaksi. Pelko siitä, että jos turistina sanoo tai tekee jonkin sopimattoman liikkeen, voi päätyä miliisin kanssa tekemisiin, poistui.

Kanssakäyminen Suomen ja Venäjän rajan yli on tänä päivänä helpompaa. Junia ei tutkita läpikotaisin edes idänsuuntaan mentäessä. Kaupankäynti ja turismi ovat olleet viime vuodet vilkasta, mutta silti Suomen itärajalla kohtaavat edelleen kaksi hyvin erilaista yhteiskuntamallia. Kylmän sodan päättymisen jälkeen meidänkin maassamme elätelty toive, Venäjän kehittymisestä länsimaiseksi demokratiaksi, on toistaiseksi osoittanut turhaksi. Pikemminkin erot ovat viimevuodet jyrkentyneet. Siinä missä meillä esimerkiksi vähemmistöjen kohtelussa laki on kehittynyt tasa-arvoisempaan suuntaan, Venäjällä kehitys on ollut aivan päinvastainen.

Erityisen suurta huolta herättävät monet merkit siitä, ettei oikeusvaltio Venäjällä toimi. Se, että esimerkiksi tänä päivänä puheissa olevan Anna Politkovskajan jo vuonna 2006 tapahtuneen murhan toimeksiantajia ei ole saatu vastuuseen teoistaan, herättää epäluottamusta viranomaisten toimintakykyyn Venäjällä. Suomen on erittäin tarkasti seurattava nyt Venäjän kehitystä ja pohdittava suhtautumistamme siihen. Uskon, että Boris Nemtsovin murhan jälkeen näin tekee myös moni naapurimaamme asukas.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Moskova, Boris Nemtsov, Neuvostoliitto, Vladimir Putin, Anna Politkovskaja

Tohtorin työnäkymät pitkäaikaistyöttömän ja huippututkijan välillä

Perjantai 20.2.2015 klo 16.06 - Ville

Tohtorien työllisyys nousi jälleen viime syksynä hetkeksi vilkkaan keskustelun kohteeksi. Debatti on hyväksi, silloin, kun sitä seuraa ongelmiin tarttuminen ja asioiden eteenpäin vieminen. Tehtävää riittää, sillä viime viikolla tulleiden tilastojen mukaan yliopistojemme tohtorituotannossa tehtiin vuonna 2014 uusi ennätys, peräti 1 860 uutta tutkintoa. Mitalin toinen puoli on tohtorityöttömyyden ennätys: 886 työtöntä tohtoria.

Tilastot eivät anna työllisyydestä koko kuvaa, sillä lukematon määrä tohtoreita samoin kuin tietenkin muutakin pätevää työvoimaa, on lyhytaikaisissa pätkätöissä ilman tietoa, että mistä leipä taas seuraavana keväänä löytyisi. Työttömyys ja työelämän sirpaloituminen ammattiin ja koulutukseen katsomatta on yksi tämän ajan suurimpia haasteita sekä yksilöiden että koko yhteiskunnan kannalta. Perustellusti voidaan kysyä, että mikä määrä talouselämän viisaiden peräänkuuluttamaa parempaa tuottavuutta katoaa tähän jatkuvaan työnetsimisen kierteeseen?

Itselläni on takana kohta viidentoista vuoden ura akateemisena pätkätyötutkijana Helsingin yliopistolla ja välistä sen ulkopuolelta vauhtia hakien. Näitä pätkiä ja pari työttömyysjaksoakin mahtuu noihin vuosiin niin monta, että olen jo ajat sitten pudonnut laskuista. Se, että historian tutkiminen itsessään on ollut niin mielenkiintoista, on antanut motivaation toistaiseksi jatkaa aina uusien pätkien etsimistä.

Työelämän sirpaleisuuden kanssa elävä voi nykyisin saada voimaa siitä, ettei ole haasteidensa kanssa yksin. Tieteentekijöiden Liiton puheenjohtajana tämän vuoden alusta aloittanut akatemiatutkija Petri Koikkalainen valotti tämän vuoden ensimmäisessä Acatimii -lehdessä monien tiedemaailmassa mukana olevan arjen realismia 2010-luvun Suomessa. Koikkalainen totesi haastelelussa hyvin, että ”kilpailu on aina kuulunut tieteen tekemiseen, ja akateemisen urapolun rakenne on perinteisesti ollut pyramidin mallinen, mutta nyt ollaan jo lähellä äärirajoja.” Satunnaisten tekijöiden vaikutus tiedemaailmassa menestymiseen alkaa olla niin suuri, että Koikkalaisen mukaan moni pohtii sitä, ovatko tiedeuralle pyrkimisen mahdolliset saavutukset ja jatkuva epävarmuus enää missä järkevässä suhteessa toisiinsa. Koikkalainen osui harvinaisen oikeaan myös arvioidessaan, että ”yliopistotaustainen ihminen voi suunnilleen samoilla meriiteillä olla nykyään yhtä hyvin kansainvälistä uraa tekevä tutkija kuin pitkäaikaistyötön.”

Tohtorien ja laajemmin korkeakoulututkinnon omaavien työllistymiseen liittyvät erityisongelmat näyttävät olevan nyt aiempaa paremmin yleisessä tietoisuudessa. On selvää, että koulutettujen tohtorien määrät eräillä aloilla ovat yksinkertaisesti liian korkeita ainakin siinä tilanteessa, että heidän osaamispotentiaali ei yliopistomaailman ulkopuolella riittävästi ymmärretä hyödyntää. Yliopistojen ongelma on edelleen se, että niiden rahoitusmalli palkitsee yhä liiaksi määrästä, kun pitäisi kiinnittää huomiota enemmän tutkimuksen laatuun. Tämän vuoden alusta on astunut voimaan hieman korjattu rahoitusmalli, jonka voi toivoa korjaavaan tilannetta edes joltain osin. Järeämpikin toimia tarvitaan. Akateemiseen työttömyyteen liittyvät ongelmat ovat jo sitä luokkaa, että seuraavan maan hallituksen ohjelmasta toivottavasti löytyy asiaan ennakkoluuttomasti tarttuvia uusia toimia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: akateeminen työttömyys, tohtori, Helsingin yliopisto, Tieteentekijöiden Liitto

Tohtoreita ei ole varaa pitää kortistossa

Sunnuntai 15.2.2015 klo 14.20 - Ville

Helsingin Sanomat kertoi (12. 2.) yliopistojemme tohtorituotannon yltäneen jälleen uuteen, 1 860 tutkinnon ennätykseen. Mitalin kääntöpuoli on tohtorien työttömyyden uusi ennätys: 886 työtöntä tohtoria. Väiteltyäni keväällä 2007 ensimmäinen paikka, jossa kävin esittelemässä todistustani, oli tuolloin vielä akateemisten alojen työttömiin erikoistunut Kluuvin työvoimatoimisto. Väitöksen jälkeinen työurani on ollut jatkuvaa apurahojen ja lyhyiden pätkätyösuhteiden vuorottelua. Toistaiseksi voimassa oleva työ on minulle ja monelle muulle vastaavassa asemassa olevalle kaukainen unelma.

Jokaisen yhteiskunnan varoin koulutetun pitäminen kortistossa tai ikuisessa pätkätyökierteessä on Suomen osaamispotentiaalin tuhlaamista. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan sekä yleistä asennemuutosta suhteessa koulutuksen arvostamiseen että koulutuspoliittisten tavoitteiden tarkastelua sen osalta, missä määrin eri aloilla on todellista tarvetta korkeakoulututkinnoille.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 15.2.2015.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työttömyys, akateeminen työttömyys, Helsingin yliopisto

Jäähyväiset metropolille?

Perjantai 13.2.2015 klo 12.33 - Ville Jalovaara, SDP:n Helsingin valtuustoryhmän varapuheenjohtaja

Liikenne- ja kuntaministeri Paula Risikon eilinen ilmoitus, että kokoomus aikoo hallituksessa kaataa metropolihallinnon, ei yllättänyt, mutta oli vakava takaisku pääkaupunkiseudun kuntien yhteistyön kehittämiselle. Toivottaa on, että kun hallituspuolueiden puheenjohtajat kokoontuvat pääministeri Alexander Stubbin johdolla keskustelemaan asiasta, metropolin tulevaisuutta voitaisiin vielä kertaalleen harkita.

Esitysluonnoksen mukaan metropoli muodostuisi Helsingin seudun 14 kunnasta. Porvoo ja Lohja pääsisivät halutessaan mukaan. Uusi hallinto vastaisi maankäytöstä, asumisesta ja liikenteestä. HSL-kuntayhtymän tehtävät siirtyisivät metropolihallinnolle. Metropolihallinnolle tulisi demokraattisesti valittu metropolivaltuusto ja rahoitus tulisi alueen kunnilta.

Kokoomus on arvostellut metropolihallintoa byrokratiaa lisääväksi ”hallintohimmeliksi”, jolla on liian vähän valtaa päättää asioista ylikunnallisesti pääkaupunkiseudulla. Kritiikki osuu siinä mielessä omaan nilkkaan, että kokoomus on vastustanut vahvaa metropolihallintoa. Vaihtoehdoksi metropolihallinnolle kokoomus on tarjonnut pääkaupunkiseudun keskeiset kunnat yhteen liittävää metropolikaupunkia. Tämä mallia ei ole realistinen, koska muun muassa kokoomusjohtoinen Espoo vastustaa hanketta. Helsingin kokoomuksen takaportiksi tarjoama Espoon valtuuston ja samalla heidän espoolaisten puoluetovereiden kielteisen kuntaliitoskannan ohittava kansanäänestys ei ole realistinen vaihtoehto.

Me pääkaupunkiseudun poliittiset vaikuttajat olemme istuneet viime vuosina lukemattomia tunteja kokoussaleissa kuuntelemassa erinäisiä hallinto- ja kuntajako selvityksiä. Lopputulos paljosta puheesta näyttää nyt kokoomuksen eilen ottaman kannan mukaan olevan, se, että ei tule uutta pääkaupunkiseudun yhteistyötä parantavaa hallintoa, eikä myöskään kuntaliitoksia. Pääkaupunkiseudun yhteistyön kehittäminen siis pysähtyy ainakin vuoteen 2021, jolloin kuntavaalien yhteydessä olisi seuraava mahdollisuus tehdä merkittävämpi hallintouudistus. Voidaan kysyä, että ovatko kaikki yhteistyön jarruttajat nyt tyytyväisiä, kun mitään ei tapahdu ainakaan kuuteen vuoteen?

SDP on yli kuntarajojen ajanut metropolihallinnon kehittämistä, koska näemme, että se olisi askel eteenpäin kohti parempaa yhteistyötä maankäytössä, asumisessa ja liikenteessä Suomen elinkeinoelämän kannalta keskeisellä alueella. Kunnallispolitiikassa ihmisille on tärkeätä arkea lähellä olevat kysymykset ja hallintomalli on helppo leimata tarpeettomaksi ”himmeliksi” joka voidaan kevyesti heittää monen vuoden valmistelun jälkeen roskakoriin. Se, että kuntien välinen yhteistyö alueellamme ei parane, näkyy kyllä myös ihmisten arjessa ennen kaikkea siinä, että asumisen hintaa ei saada alennettua ja liikenneyhteyksien kehittäminen hidastuu.

Väistämättä tässä alkaa uskoa, että politiikka todellakin on kokoomuksen vaalislogania lainaten ainakin osittain ”rikki”, kun päätöksenteko jumittaa näin merkittävässä asiassa. Näinä päivinä olisi hyvä mahdollisuus purkaa viimeisiä juoksuhautoja pääkaupunkiseudun kuntarajoilta ja on toivottaa, että pääministeri Stubb osoittaa kesällä lupaamaansa johtajuutta ja vie hanketta eteenpäin siten, kun hallituksessa on jo aiemmin yhdessä sovittu. Jos hallintomalli ei ole nyt täydellinen, sitä on mahdollisuus myöhemmin korjata.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Alexander Stubbin hallitus, Espoo, Helsink, i Metropolihallinto, SDP

SDP:n ryhmäpuheenvuoro budjetin lähetekeskustelussa 11.2.15

Keskiviikko 11.2.2015 klo 20.07 - Valtuustoryhmän varapuheenjohtaja Ville Jalovaara

Kaupungistuminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jonka myötä kaupungeissa asuvan väestön osuus kokonaisväestöstä kasvaa. Suomen kaupungistuminen alkoi jo keskiajalla ja tänään illan teemana on, miten Suomen pääkaupunki suhtautuu tähän yhä jatkuvaan kehityskulkuun vuonna 2016.

Helsingin väkiluku on vuodesta 1875 lisääntynyt 600 000 tuhannella. Arvioiden mukaan meitä on vuonna 2050 860 000. Helsingin kasvu on yhä jatkuvaa kilpajuoksua sen kanssa, että saadaanko tänne työn perässä muuttaville uusille asukkaille riittävästi kohtuuhintaisia asuntoja, työpaikkoja ja terveydenhuoltoa.

Tuossa takanani olevassa kuvassa on kaksi maisemaa 1800-luvun lopun Helsingistä. Samaan aikaa, kun Helsingin ydinkeskustassa herrasväki käyskenteli, Punavuoressa elettiin niukkuudessa. Sosiaalinen segrekaatio oli voimakasta ja kuolleisuudessa merkittäviä kaupunginosakohtaisia eroja. Näistä ongelmista emme ole kokonaan päässet yli.

Jottei SDP:tä arvosteltaisi menneeseen jämähtämisestä, ei jäädä 1800-luvulle, vaikka edelleen kamppailemme täällä hyvin pitkälti samojen työhön, asumiseen ja terveydenhoitoon liittyvien ongelmien kanssa kuin yli sata vuotta sitten.

Esityslistan liitteenä olevissa aineistoissa maalataan Helsingistä kuva uppoavana Titanicina. Kuten olemme aiemmin todenneet, Helsingin talouden kuva ei kaikilta osin vastaa Suomen varisin synkeää kuvaa. Kaupunkia ei nosteta kukoistukseen toivottomuuteen vajoamalla. Tarvitaan luottamusta ja uusia työpaikkoja. Tässä hengessä SDP:n valtuustoryhmä tulee jättämään tänään merkittävän ryhmäaloitteen kaupungin työllisyyspolitiikan kehittämisestä. Pilvi Torsti kertoo kohta omassa puheenvuorossaan tästä tarkemmin.

Hyvinvointivaltio natisee Helsingissä liitoksissaan. Jonot kiireettömään lääkärinhoitoon on lähes kaksi kuukautta. Vapaaehtoistyötä tekevät järjestöt joutuvat paikkaamaan kaupungin palveluverkon aukkoja. Ne tekevät hienoa työtä, mutta julkisen vallan vastuita peruspalveluista, niille ei voida sälyttää. Yksinäisyyden helpottamisessa on jo riittävästi.

Nyt vaalikeväänä kaikki puolueet puhuvat yhteen ääneen koulujen puolesta. Helsingissä tässä on nyt aika siirtyä tekoihin. Yhden prosentin tuottavuustavoite saa aikaan ikävää jälkeä aikaiseksi kaupungin kouluissa muun muassa suurentamalla ryhmäkokoja. Eriarvoistuminen kaupungin ja yksityisten koulujen välillä myös lisääntyy. Väestömäärän kasvaessa koulujen lakkauttamisilla tai rehtorien työtaakkaa lisäävällä hallinnollisten yhdistämisten aallolla ei tukita opetusbudjetin aukkoja.

SDP näkee, että kouluverkon kehittämisessä on huomioitava kaupungin kokonaisetu. On pohdittava, että syntyykö oikeasti säästöä, jos jokin tila jää opetusvirastolta tyhjäksi, mutta laskun maksaa tilakeskus? Oikeudenmukaisuus, perheiden "arjen sujuvuus" ja pedagogiikka on meidän mielestämme otettava huomioon kouluverkon kehittämisessä.

Hyvinkäällä tietokeskus lupasi meille lisäselvityksiä terveys- ja hyvinvointierojen muutoksista. Jo nyt tiedämme esimerkiksi katsomalla opusta ”Sairastavuusindeksi Helsingissä peruspiireittäin”, että niillä alueilla, jossa työttömyysaste on korkea, myös sairastetaan enemmän. Kaupunginosien välinen segrekaatio on aika pysäyttää.

SDP näkee, että on nyt on toiminnan aika. Tarvitsemme lisää kohtuuhintaista asumista, työpaikkoja ja esimerkiksi mahdollisuuksia panostaa sote:ssa perheiden ennaltaehkäiseviin palveluihin sen sijaan, että nyt joudutaan keskittymään lähinnä vaurioiden korjaamiseen.

SDP näkee, että valtuustokauden puolivälitarkastelu on aito mahdollisuus tehdä korjaava liike terveys- ja hyvinvointierojen kasvuun. Talouskurissa me olimme onnistuneet, kuten Hyvinkäällä kuulimme, varsin hyvin.

Tuottavuustavoitetta sekä kaupungin investointikattoa on kriittisesti tarkasteltava ja huomioitava Helsingin todellinen väestökasvu ja väestönkasvun rakenne. Kasvava kaupunki tarvitsee kouluja ja terveyspalveluita. Jos korjaavia liikkeitä ei tehdä, kaupungin kehitys voi kääntyä negatiiviseksi. Emme rakenna tätä kaupunkia itseämme vaan tulevia sukupolvia varten.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, Helsingin kaupunginvaltuusto, budjetti

Maanpuolustuskurssilla oppii arjenkin arvostamista

Perjantai 6.2.2015 klo 21.02 - Ville

Olin tämän viikon arkipäivät Helsingissä Etelä-Suomen alueellisella maanpuolustuskurssilla. Tiivis kurssi vierailukäynteineen antoi pidemmäksi aikaa paljon ajateltavaa erityisesti nykyisen maailmanpoliittiseen tilanteen keskellä maamme kriisioloihin varautumisesta.

Viiden kurssipäivän aikana käsiteltiin Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta sekä niin puolustusvoimien, pelastusviranomaisten, terveydenhuollon, sivistystoimen ym. toimialojen varautumista poikkeusoloihin. Luentojen ja ryhmätöiden ohella kurssin ohjelmaan kuuluvat tutustumiskäynnit Kaartin jääkärirykmenttiin Santahaminassa sekä Helsingin pelastuslaitoksen Kallion paloasemalle. Kurssin realistisen oloisessa harjoitusskenaariossa sijaistin pari päivää Aluehallintoviraston ylijohtajaa. Harjoitukseen oli ylimäärisine uutislähetyksineen varsin helppo eläytyä nykyisen monin tavoin jännittyneen maailmantilanteen keskellä.

Se, että viisi päivää kuuntelee luentoja niin joukkotuhoaseiden uhista, pääkaupunkiseudun puolustuksen järjestelyistä, ulkopolitiikasta, palo- ja pelastustoimesta kuin huoltovarmuudesta saa pohtimaan sitä, että kuinka helposti haavoittuva moderni yhteiskunta olisi pelkästään pitkäaikaisen sähkökatkon takia. Toisaalta luennot kertoivat, että eri viranomaistahot ovat yhdessä kansalaisyhteiskunnan kanssa meillä varsin hyvin varautuneet kohtaamaan tarvittaessa hyvinkin merkittävästi niin sanotusta normaalista poikkeavia tilanteita.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on meillä tällä hetkellä ehkä hieman liaksi keskittynyt vain sotilaalliseen varautumiseen, kun tulisi laajemmin pohtia sitä, että mikä on maamme kokonaiskestokyky mahdollisessa kriisitilanteessa. Miten huoltovarmuutta voidaan lisätä ja miten erityisesti nykyisen vahvan sähköriippuvuuden aikana kestokykyämme voitaisiin vahvistaa tilanteessa, jossa energian saanti vaikeutuu.

Viikko erinäisten skenaarioiden äärellä siitä, miten asiat voisivat pahimmillaan mennä huonosti, saa toki myös arvostamaan sitä, miten varsin hyvin monet asiat haasteista huolimatta arjessa sujuvat maassamme päivästä toiseen.

Maanpuolustuskursseja on Suomessa järjestetty 1960-luvun alusta. Ajoittain erityisesti valtakunnallisia kursseja on kritisoitu puolustusvoimien lobbausorganisaatioksi. Ehkä osittain näinkin. Kuitenkin se, että niin siviilejä kuin sotilaitakin kootaan samoihin luentosaleihin pohtimaan poikkeusoloihin varautumista, on tunnusomaisesti suomalainen tapa varautua huolehtimaan maastamme myös poikkeusoloissa, oli kyseessä sitten sotilaallinen konflikti tai vakava luonnonkatastrofi. Näin ollen on toivottava, että erityisesti näitä paikallistason vaikuttajia kouluttavia alueellisia kursseja voitaisiin jatkossa lisätä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: maanpuolustukurssi, puolustusvoimat, Helsinki

Kysymys Helsingin kaupunginvaltuuston kyselytunnille 28.1.

Keskiviikko 28.1.2015 klo 18.57 - Ville Jalovaara

Metron automatisoinnin epäonnistumisen seurauksista liikenteen sujuvuudelle

Helsingin kaupunginhallitus päätti 19.1 irtisanoa metron automatisointiin liittyvät sopimukset Siemensin kanssa. Yritys automatisoida Helsingin vanhat metrojunat osoittautui kalliiksi virhearvioksi. Vuosaaren metroaseman reistailevat laituriovet ovat vaarassa jäädä projektin hiljaiseksi muistomerkiksi. Pari vuotta sitten käytiin vielä debattia siitä, että olisiko Espoon metrotunnelit kannattanut louhia samalla pidemmiksi, jotta pitkillä junilla voitaisiin operoida koko matka idästä länteen. Asemat jäivät jatkamatta, koska tätä pidettiin tarpeettomana, ja Itä-Helsingistä keskustaan kulkevissa junissa on siksi tulevaisuudessa tiedossa ahdasta. Erityisesti jatkuvasti asukaslukuaan kasvavassa Vuosaaressa tämä herättää huolta metronyhteyden toimivuudesta tulevaisuudessa.

Kysyn vastaavalta apulaiskaupunginjohtajalta, että miten Helsinki aikoo ratkaista metron automatisoinnin epäonnistumisesta metron kapasiteetille tulevaisuudessa aiheutuvat ongelmat?

Ville Jalovaara, kaupunginvaltuutettu (sd.)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metro, automatisointi

Jos emme muista historiaa, joudumme elämään sen uudestaan.

Tiistai 27.1.2015 - Ville

Päivälleen 70 vuotta sitten 27.1.1945 Natsi-Saksan vastaiseen liittoumaan kuuluneet puna-armeijan Ensimmäisen Ukrainan rintaman 60. armeijan joukot saapuivat Puolassa Krakovan lähellä sijaitsevalle Natsi-Saksan pahamaineiselle Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille ja vapauttivat elossa löytyneet noin 7 500 vankia. Tapahtuman johdosta vietetään tänään toisen maailmansodan kansanvainojen uhrien muistopäivää.

Vierailin vuoden 2013 joulukuussa ensimmäistä kertaa nykyisin museona olevalla valtavalla kahden leirin alueella. Käynti Euroopan historian suurimman teollisen joukkoteloituksen tapahtumapaikalla oli pysäyttävä kokemus. Leirialueella kulkiessa tuntuu, että aika on pysähtynyt. Piikkilanka-aidat ovat yhä paikoillaan, ja junan kiskot vievät kuvista tutun portin kautta lastauslaiturille, josta tuhansia ihmisiä marssitettiin suoraan raiteiden päädyssä oleviin kaasukammioihin.

Historiantutkijoiden arvioiden mukaan Auschwitzissa surmattiin noin 1 300 000 ihmistä: suurin osa oli junilla eri puolilta Eurooppaa tuotuja juutalaisia, lisäksi leirillä kuoli kymmeniä tuhansia puolalaisia, romaaneja, venäläisiä sotavankeja ja muihin natsien ali-ihmisinä pitämiin väestöryhmiin kuuluneita ihmisiä.

Puolalaisten ja monen muun Itä-Euroopan kansan kärsimykset eivät päättyneet vuonna 1945 natsivallan vapautumiseen, vaan vapauttajista tuli nopeasti uusia miehittäjiä, jotka pitivät itä-Eurooppaa lujassa otteessaan aina 1990-luvun alkuun.

Keskitysleirimuseon seinältä jäi mieleen espanjalaisen filosofin George Santayanan (1863 – 1952) lausuma “The one who does not remember history is bound to live through it again.” Jos emme muista historiaa, joudumme elämään sen uudestaan.

Olemmeko 70 vuodessa Euroopassa jo liiaksi unohtaneet mitä Auschwitzissa ja keskitysleireillä tapahtui, kun antisemitismi ja kaikenlainen muukalaisvastaisuus nostavat jatkuvasti enemmän päätään Euroopassa? Se, että toinen maailmansota kaikkine hirmutekoineen ei johtanut sotien loppumiseen ja rauhan aikakauteen, on myös asia, mitä on usein vaikea käsittää. Sotia on käyty niin Koreassa, Vietnamissa, Afganistanissa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kansamurhia on nähty niin Ruandassa kuin Jugoslavian hajoamista seuranneissa sodissa.

Samaan aikaa, kun maailman johtajia kokoontuu Auschwitzin muistamaan siellä tehtyä joukkomurhaa, rikoksia ihmisyyttä vastaan tehdään niin Syyrian sisällissodassa kuin Isiksen vallassa pitämillä alueilla Irakissa. Sota on läsnä jälleen myös Euroopassa. Samoilla alueilla Itä-Ukrainassa missä käytiin toisen maailmansodan aikana raskaita taisteluja Neuvostoliiton ja Saksan joukkojen välillä sota on viime ja tämän vuoden aikana vaatinut jo 5000 uhria. Sota on ihmiskunnan hirvittävin vitsaus ja rauhan palauttamiseksi kaikille konfliktialueille on nyt ja tehtävä aina kaikki voitava. Sitä, mitä Auschwitzissa tapahtui, emme saa ikinä unohtaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Holokausti, Puola, Toinen maailmansota

Millaisia kouluja näemme tulevaisuuden Helsingissä?

Torstai 22.1.2015 klo 19.07 - Ville

Ensi viikonloppuna Helsingissä järjestävät Educa-messut nostavat kouluasiat keskiöön. Helsingin opetuslautakunnassa jatkamme ensi viikolla ennen joulua pöydälle jääneen opetusviraston ”Palveluverkkotarkastelun keskeiset linjaukset ja tavoitteet” käsittelevän linjapaperin käsittelyä. Paperi on Helsingin koulujen tulevaisuuden kehittämisen kannalta merkittävä ja sen johdosta siitä on laajan poliittisen keskustelun ohella hyvä käydä myös kansalaiskeskustelua.

Olen toiminut Helsingin opetuslautakunnan jäsenenä reilut kaksi vuotta ja saman ajan kaupunginvaltuutettuna. Ensimmäisenä lautakunta vuotenani 2013 ei käynnistetty uusia kouluverkkotarkasteluja, mutta viime vuonna 2014 muun muassa Puistolassa, Tapanilassa ja Käpylässä aloitettiin paljon keskustelua ja ristikkäisiä mielipiteitä herättäneet tarkastelut. Tapanilan kouluverkon osalta asiaa käsitellään jälleen tiistain kokouksessa asian jäätyä yllättäen toistamiseen pöydälle joulukuun lautakunnassa.

”Palveluverkkotarkastelun keskeisiä linjauksista ja tavoitteita” käsittelevä linjapaperi etenee opetuslautakunnasta vielä myös Helsingin kaupunginhallitukseen päätösasiana, joten siellä edustettuina olevat poliittiset ryhmät joutuvat ottamaan kantaa siihen, millaisia kouluja ne toivovat, että Helsingissä tulevaisuudessa on. Helsingin kaupunginvaltuustoryhmät kokoontuvat ensi viikon lopulla Hyvinkäälle kaksipäiväiseen valtuustokauden puolivälitarkastelu seminaariin, jonka yhteydessä opetustoimen tulevaisuuteen liittyvät kysymykset todennäköisesti nousevat myös esille. Helsingin kaupungin yhtenä keskeisenä strategisena tavoitteena on valtuustokaudella 2013–2017 terveys- ja hyvinvointierojen kasvun kaventaminen. Tässä korostuu se, että jokaisessa lähikoulussa jokaisessa kaupunginosassa tulisi tarjota yhtä korkeatasoista opetusta.

Palveluverkkotarkastelun keskeisiä linjauksia ja tavoitteita koskevan linjapaperin mukaan Helsingissä olisi vain yli 500 oppilaan suomenkielisiä kouluja ja lukioita, jos opetusviraston suunnitelmat toteutuvat. Sinänsä on ymmärrettävää, että kouluverkon kehittämiselle yritetään löytää joitain yhtenäisiä linjauksia, mutta tiukkojen matemaattisten lukujen kiinni lyöminen siitä minkä kokoisia kouluja kaupungissa voi olla, ei välttämättä ota riittävästi huomioon kaupunginosien eroja ja muita tarpeellisia kysymyksiä.

On huomioita se, etteivät kaikki nykyiset koulutilat sijainniltaan todennäköisesti mahdollista tavoitteena olevia suuria opetuksen yksiköitä ja toteutuessaan suunnitelmapaperia saattaa edellyttää joidenkin koulujen lakkauttamisia ja ehkä puolestaan uusien koulurakennusten rakentamista. Kaupungin koulujen oppilaiden tarve vaihtaa koulurakennusta koulupäivien aikana muun muassa teknisen käsityön tai kotitalouden takia saattaa lisääntyä, jos koulujen hallinnolliset yhdistämiset lisääntyvät ja niiden rinnalla tehdään tiloista luopumisia.

Koulujen hallinnollisilla yhdistämisillä, vaikka ne eivät johtaisikaan aina tiloista luopumiseen, pyritään samaan aikaan hallinnollisia säästöjä useimmiten yhdistämällä kahden koulun rehtorin toimet. Rehtorin tehtävä on edelleen koulun hyvinvoinnin kannalta keskeinen ja mitä isompi yksikkö on, sitä harvemmin rehtori on käytettävissä yksittäisen opettajan tai oppilaan asioiden hoitamiseksi. Monet rehtorit ovat jo nykyisellään kuormitettuja, joten on myös tarkkaan pohdittava, että miten isommat yksiköt vaikuttavat rehtorien ja sitä kautta heidän alaisinaan olevien opettajien työssä jaksamiseen.

Linjapaperin yksi keskeinen kysymys on siinä, että sen muutostoimenpiteet näyttävät kohdistuvan vain kaupungin kouluihin. Erillisellä perusopetuksen järjestämisluvalla toimivat kaupungin sopimuskoulut, valtion koulut ja muut kaupungissa sijaitsevat yksityiset koulut voinevat jatkaa toimintaansa ennallaan yhteiskunnan tuella ilman uusia oppilasmäärävaatimuksia.

Paperissa on peruskoulujen ohella myös lukijoiden ja ammatillisen koulutuksen järjestämistä koskevia muutoksia, joihin kaupungin päättäjien on syytä tarkoin tutustua ennen kuin linjaavat kantansa niihin. Itse näkisin, että niin kaupunkilaisia kuin työntekijäjärjestöjäkin olisi tarpeen myös kuulla ennen merkittävien koulutuspoliittisten linjausten tekemistä. Yhtälailla numeroiden ja faktojen lisäksi tarvittaisiin perusteellisempaa pedagogista keskustelua siitä miten koulun koko vaikuttaa oppimistuloksiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, opetusvirasto, kouluverkko