Kaupunkia ei voi rakentaa palvelut unohtaen

Sunnuntai 12.4.2015 klo 10.00 - Ville

Helsingin Sanomat kertoi tänään Helsingin Meri-Rastilaa koskevista kaupungin täydennysrakentamissuunnitelmista. Kaupunginsuunnitteluviraston jopa lähes 5000 uutta asukasta tuovan ehdotuksen pohjalta näyttää, että kaupunki on toteuttamassa luonnoltaan arvokkaan Meri-Rastilan länsirannan rakentamisen ohella myös aikanaan sen säilyttämiseksi tehdyn Our city -vaihtoehtokaavaa mukailevan suunnitelma, jolle myös itse kannatin Helsingin valtuustossa joulukuussa 2013.  

Vuosaari on jo nyt 37 000 asukkaalla Helsingin suurin kaupunginosa ja esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden tarjonta on selvästi jäänyt asumäärän kasvusta jälkeen. Esimerkiksi terveysaseman käyttäjät saavat tämän päivittäin todeta pitkien jonotusaikojen muodossa. On vaikea ymmärtää, ettei varoja terveysaseman laajentamiseen tahdo löytyä kaupungin budjettiin, vaikka sosiaali- ja terveyslautakunnassakin on myönnetty tarve Albatrossin laajentamiselle. Sama koskee myös yhtälailla koulu- ja päivähoitopaikkojen riittävyyttä ja tasoa. Peruspalveluiden epäsuhta asukasmäärän kasvuun nähden ei koske Helsingissä vain Vuosaarta. Jos kaupunki aikoo suunnitelmien mukaan täydennysrakentaa lähiöihin, peruspalvelujen riittävyyden varmistaminen on sitovasti integroitava suunnitelmiin, jotta palvelujen puutteesta seuraavat alueiden eriarvoistumista lisäävät ongelmat voidaan välttää.

Miksi tuen Villeä eduskuntavaaleissa?

Lauantai 11.4.2015 klo 23.07 - tukitiimiläinen Merja Laukkanen

On vain viikko siihen ajankohtaan, kun me suomalaiset äänestämme itsellemme uudet kansanedustajat. Nyt on myös mahdollisuus nuorentaa eduskuntaa, äänestämällä ensikertalaisia, sivistyneitä ja eri elämän aloilta olevia ehdokkaita. Vaalityötä tehdessäni olen useasti sanonut epäröiville kansalaisille, että äänestäkää jokatapauksessa, silloin on sinunkin antamasi ääni huomioitu. Ja se ääni on luomassa uutta tässä muuttuvassa yhteiskunnassa. Muutos on edessä, emme voi näin jatkaa, työtä ja työntekijöitä on saatava, jotta tuleville sukupolville on muutakin kuin suuret summat meidän velkaa maksettavana.

Nämä vaalit ovat ensisijaisesti Suomen vaalit. Oman maan kohtalo muuttuvassa Euroopassa. Turvallisuus, huolenpito, uudistuva peruskoulu ja säännöllinen työ. Me tarvitsemme nyt eduskuntaamme ihmisiä, jotka ymmärtävät arkielämän epävakautta. Juuri siksi on niin tärkeätä äänestää: jokainen ääni merkitsee paljon. 

Elämme vaikeita aikoja. Tarvitsemme vaikeiden aikojen vaikuttajaa työskentelemään meidän puolestamme, ajamaan tavallisen ihmisen asiaa. Haluatko sinä sellaisen vaikuttajan Helsingissä edustamaan itseäsi, ajamaan taloudellista yhdenarvoisuutta ja rakentamaan turvallisempaa Suomea? Muista vaalinumero 138 Helsingin piirissä ennakkoäänestyksessä 8. - 14.4 sekä varsinaisena vaalipäivänä 19.4. Muista Ville Jalovaara ja osallistu turvallisemman, paremman huomisen rakentamiseen.

Koulutuspolitiikan remottitalkoot

Keskiviikko 8.4.2015 klo 20.39

Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

Lauantai 4.4.2015 klo 21.41 - Ville

Viime viikkojen iltalukemisena minulla on ollut kevään teemaan oivallisesti osuva Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn uutuuskirja Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Kirjassa tunnetut poliitikot kertovat, miksi ovat lähteneet mukaan. Toisaalta kirjassa on annettu ääni niille, jotka syystä tai toisesta eivät näe poliitikon uraa itselle sopivana yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotona.   Moni politiikassa mukana ollut myös tuo kirjassa esille työn raskaita puolia: jatkuvan julkisuuden valokeilassa olon, kokemuksen, ettei pysty vaikuttamaan riittävästi ja asioiden jäämisen populismin alle. Kirjasta kuulee myös, että kaikesta huolimatta politiikassa vaikuttaminen saattaa olla hyvinkin kiinnostavaa ja on monelle pidempään mukana olleelle suoranainen intohimo.

Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn kirjan lukeminen oman vaalityön keskellä on herättänyt paljon ajatuksia. Itse olen ollut niin sanotusti mukana politiikassa nyt seitsemän vuotta, eli vuoden 2008 kuntavaaleista alkaen, jonka ehdokkuuden myötä jäin aktiiviksi SDP:hen. Tämän myötä politiikka on tullut varsin luonnolliseksi osaksi arkeani erityisesti sen jälkeen, kun minut valittiin vuoden 2013 alusta Helsingin kaupunginvaltuustoon ja  opetuslautakuntaan.

Oman kokemukseni vuosi hieman vierastan kirjan esimerkeistä välittyvää nykyisin tunnistettavaa ”on – off” näkemystä, että politiikassa joka ollaan täysillä mukana tai sitten ei olla lainkaan. Menneinä vuosikymmeninä vastaava politiikan ammatillistuminen oli vierasta. Poliittisia luottamustehtäviä oli luontevaa hoitaa muun elämän ohessa. Jopa Helsingissä asuva opettajataustainen kansanedustaja saattoi vielä sodan jälkeen käy välillä opettamassa tunnin koulussa ja palata sitten eduskuntatalolle täysistuntoon. Tämä ei toki nykyään olisi tarkoituksenmukaista. Silti ehkä jotain hiemaan samaa asennetta suhtautumisessa politikkaan tarvittaisiin, jotta politiikka voitaisiin nähdä jälleen enemmän sinä yhteisten asioiden hoitona mistä siinä kuitenkin puolueiden välisistä näkemyseroista huolimatta on pohjimmiltaan kyse.

Mikä sitten saa ihmisen tänä päivänä lähtemään aktiivisesti mukaan poliittisen puolueen toimintaan? Uskon, että suurin syy on halua vaikuttaa johonkin oman elämän kokemuksen myötä tärkeäksi kokemaan asiaan. Itselläni keskeinen syy lähteä loppukesällä 2008 mukaan oli yleisen innostuksen ohella yliopistotyöelämää varjostava jatkuva epävarmuus työn jatkumisesta. Sen sijaan, että kotona päivittelee Suomen ja maailman ongelmia jo pienikin poliittinen aktiivisuus voi antaa tunteen, että voi olla itse mukana vaikuttamassa siihen, että mihin suuntaan asiat yhteiskunnassamme kehittyvät. Ei siis tarvitse olla hullun rohkea lähteäkseen mukaan politikkaan, vaan kuka tahansa voi liittää poliittisen puolueen toiminnassa mukana olemisen osaksi arkeansa. Suosittelen rohkeasti kokeilemaan!

Vaalipäällikön terveiset

Keskiviikko 1.4.2015 klo 11.54 - Teppo Suontakanen

Ei ole enää kuin runsaat kaksi viikkoa siihen ajankohtaan, kun me suomalaiset äänestämme itsellemme uudet kansanedustajat. Tuskin kukaan on voinut välttyä tältä tiedolta, sen verta selkeästi siitä on puhuttu ja sen verta useasta lähteestä sitä on tuputtamiseen asti tarjottu. Olen suureksi yllätyksekseni kuitenkin myös törmännyt yllättävän useasti ajatukseen, että on aivan yksi ja sama, ketä äänestää vai äänestääkö ollenkaan. ”Samat kuviothan ne siellä koko ajan on, mitään muutosta ei tapahdu ja EU:ssa kaikki päätetään.”

En nyt lähde sanomaan, etteikö istuvan eduskunnan kauden loppuvaihe olisi ollut suorastaan sietämättömän naurettava. Kansanedustajat itsekin ovat sitä mananneet ja monet muutkin ihmetelleet, että mikä ihme eduskuntaan on iskenyt. Meihin suomalaisiin on ainakin iskenyt harmaa epävarmuus sekä kaiken syövä epätietoisuus: kuulemme vain huonoja uutisia ja märehdimme niitä epätoivon vimmalla, koska mitään muutakaan ei ole. Tuollaisessa ilmapiirissä on vaikea uskoa huomiseen tai rakentaa mitään uutta. Tuhannet joutuvat elämään joka päivä epävarmuudessa siitä, saavatko palkkaa huomenna; ja samanlainen määrä onnettomia kamppailee sen pelon kanssa, että onko heillä enää pian työpaikkaa ja jos on, niin selviääkö siitä maksettavalla palkalla. Taloudellisten epävarmuustekijöiden lisäksi idän ja lännen vastakkainasettelu on palannut elämäämme ja yhä useampi seuraa kovin tarkoin turvallisuuteen liittyviä uutisia. Me pelkäämme ja olemme epävarmoja.

Miten nämä kaksi asiaa – eduskuntavaalit sekä yleinen epävarmuus ja epätietoisuus – sitoutuvat toisiinsa? Me tarvitsemme nyt eduskuntaamme ihmisiä, jotka ymmärtävät tätä arkielämän häilyvää olotilaa, jotka haluavat olla muutakin kuin tuuliviirejä. ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”, lausuttiin klassisessa Carl Barksin Aku Ankka -tarinassa. Kovat ajat kaipaavat sellaisia päättäjiä ja vaikuttajia, jotka ymmärtävät niitä aikoja eivätkä anna periksi. En haikaile kovien tai häikäilemättömien päättäjien perään: haikailen sellaisten ihmisten perään, jotka ymmärtävät mattimeikäläisen tuntemuksia noina kovina aikoina, jotka pistävät itsensä likoon ja saavat aikaiseksi jotain, valavat uskoa tulevaisuuteen. Tällaisia ihmisiä me tarvitsemme ja meillä on nyt mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Juuri siksi on niin tärkeätä äänestää: jokainen ääni merkitsee paljon. Me saamme itse päättää, mihin suuntaan Suomi menee.

Juuri siksi minä kannatan Ville Jalovaaraa. Hän ei ole mikään poliittinen broileri, kuten tavataan sanoa, ja hänellä on aimo annos kokemusta siitä, minkälaista on elää taloudellisesti epävarmassa ja turvattomassa maailmassa. Hän tietää työnteon merkityksen ja miltä se tuntuu, kun ei tiedä, onko huomenna tuloja laisinkaan. Tuo tietoisuus nykyään aivan liian monelle aivan liian tutusta tunteesta on saanut hänet lähtemään politiikkaan mukaan: jos vain antautuu synkkyyden valtaan eikä tee mitään, ei saa muutosta aikaiseksi. Ville ei ole antautunut, vaan työskentelee uutterasti sen paremman huomisen vuoksi, sen puolesta, että kukaan ei jäisi vaille mitään tukea ja turvaa. Hän ymmärtää niin tavallista taloudellista epätietoisuutta kuin laajempaa turvallisuustilannetta, joka on niin monien mielessä tätä nykyä. Helsingin kaupunginvaltuustossa hän on uurastanut tavallisen ihmisen puolesta osana demarien valtuustoryhmää ja minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän jatkaisi tätä työtä.

Mukaan Villen tukiryhmään 2.4?

Tiistai 31.3.2015 klo 13.04

Ville vaalitukiryhmä kokoontuu viimeiseen kokoukseen ennen vaaleja Helsingin yliopisto Kaisa-kirjaston (Vuorikatu 7) kahvilaan torstaina 2.4 kello 17-18. Sovimme vaalien viimeisten viikkojen kampanjoinnista ja mukaan voit ottaa esitteitä jaettavaksi lähiseudun postilaatikkoihin. Tervetuloa mukaan myös kaikki uudet kiinnostuneet! Vaalityössäni voi olla mukana myös pienellä, vaikka parin kympin, taloudellisella tuella Holvi-sivuston kautta.

Puolustusyhteistyössä konkreettialla on merkitystä

Tiistai 24.3.2015 klo 16.07 - Ville

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön syventäminen on ollut viime vuoden aikana keskustelunaiheena molemmin puolin Pohjanlahtea. Tulevaisuutta pohtiessa on hyvä suunnata katse myös menneisyyteen ja arvioida, että miltä keskustelu sen valossa näyttää. Suomen ja Ruotsin suhteiden kivijalka on se historiallinen tosia, että lähes 700 vuoden ajan olimme yhtä ja samaa valtakuntaa.

Maidemme valtioyhteys katkasi reilu 200 vuotta sitten, kun Suomi liitettiin tappiollisen sodan seurauksena reiluksi sadaksi vuodeksi Venäjän keisarikuntaan. Historian siipien havinaa oli ilmassa lokakuun alussa 1809, kun Ruotsin armeijan viimeiset suomalaiset joukot pitivät katselmuksen Uumajan kirkon edessä. Kenraalimajuri von Döbeln piti kotiin lähdössä oleville suomalaisille puheen, josta päätelleen hän tavoitti hetken historiallisen painoarvon: ”Kun tulette takaisin synnyinseuduillenne, niin ilmoittakaa siellä Ruotsin kansan kiitollisuus kansaanne kohtaan. Te palaatte kulunein vaattein, katkotuin ja läpiammutuin jäsenin, mutta te viette mukananne rehellisen soturisielun näkyvän kaunistuksen. Ruotsalaisen emämaan vihollisia teistä ei koskaan voi tulla, siitä minä olen varma; mutta pysykää kaikkina aikoina sen ystävinä.

”Von Döbelnin toivomus toteutui. Suomen ja Ruotsin välillä ei ole sodittu valtionyhteyden katkeamisen jälkeenkään. Vakavin kriisi koettiin pian Suomen itsenäistymisen jälkeen, kun maat kiistelivät Ahvenanmaan asemasta. Kansainliitto ratkaisi saariryhmän omistussuhteen vuonna 1921 Suomen hyväksi. 1930-luvulla maat suunnittelivat salaista sotilasyhteistyötä, joka tosin maailmansodan myötä tarjosi Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Suomelle ja Saksaa pelänneelle Ruotsille vähän konkreettista turvaa. Ruotsi piti kiinni puolueettomuudesta, mutta lähetti talvisotaan 8000 vapaaehtoista. Kylmän sodan aikana YYA-Suomi teki salaista sotilasyhteistyötä länsinaapurinsa kanssa.

Viimeiset kymmen vuotta yhteistyötä on ollut avointa ja sitä on vauhdittanut molempien maiden puolustusbudjettien tiukentuminen. Viimeisen vuoden aikana dialogia on motivoinut Ukrainan kriisin myötä kiristynyt Europan turvallisuustilanne. Naapureilla on paljon yhteisiä intressejä puolustuksen saralla. Suomen vahvuudet ovat maavoimissa, kun taas Ruotsilla on iskukykyisempi laivasto ja ilmavoimat. Suomi ja Ruotsi ovat molemmat sotilasliitto Naton ulkopuolisia maita. Ruotsin nykyinen hallitus on linjannut, ettei jäsenyyttä haeta. Meillä puolueiden enemmistö suhtautuu jäsenyyteen varautuneesti.

Puolustusyhteistyötä tiivistämiseen asennoidutaan molemmin puolin Pohjanlahtea myönteisesti. Vaikka rauhanaikainen yhteistyö on myönteinen asia, puolustuskyvyn perimmäinen tarkoitus on muodostaa potentiaaliselle hyökkääjälle kynnys, joka auttaa yhdessä ulkopolitiikan kanssa pitämään maan sotilaallisten konfliktien ulkopuolella. Sekä Suomen että Ruotsin puolustuskyvyn lisäämiseksi olisi siksi tärkeätä avoimesti keskustella siitä, kuinka syvälle kriisinaikaista yhteistyövalmiutta halutaan lisätä.  Kriisiaikaan varautuminen tarkoittaa muutakin kuin armeijan varustelemista.  Nykyaikainen jo pelkästään sähkönsaannista riippuvainen yhteiskuntamme on kriisioloissa haavoittuva. Myös huoltovarmuuden ylläpitämisessä ja vakaviin luonnononnettomuuksiin varautumisessa naapurimaiden yhteistyötä on siksi viisasta kehittää

Kolumni Demokraatti -lehdessä 24.3.2015. 

#Olohuonetentti tuo politiikan takaisin koteihin

Keskiviikko 18.3.2015 klo 23.33 - Ville

Eduskuntavaaleihin on aikaa enää muutama päivä päälle kuukausi. Matala äänestysaktiivisuus on viime vuosina ollut yksi vaalien huolestuttava kehityskulku. On paljon puhuttu siitä, että miten politikka ja poliitikot saataisiin lähemmäksi ihmisten arkea. Tapahtuuko se toreille jalkautumalla vai sosiaalisen median kautta vai kenties kutsumalla ryhmä kansanedustajaehdokkaita omaan kotiin tentattavaksi politiikasta?

Olen tällä viikolla osallistunut kahteen niin sanottuun olohuonetenttiin, jossa ryhmä eripuolueiden ehdokkaita oli ensin maanantaina vieraana yhdessä tapanilaisessa kodissa ja nyt keskiviikkona Käpylässä. Kuvassa näkyvät Käpylän tentissä tänään kanssani olleet Johanna Sumuvuori vihreistä ja Veronika Honkasalo vasemmistoliitosta. Aiemmin kahdet kuntavaalit, joista jälkimmäisessä minut valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon, läpikäyneenä näen olohuonetentin konseptin uudella tavalla raikkaana tapaa palauttaa poliittinen keskustelu sinne, minne oikeastaan parhaiten kuuluu, eli suomalaisiin koteihin. Olohuonetentin voi järjestää kuka tahansa. Ohjeet löytävät nettisivulta ja uskon, että moni kansanedustajaehdokas tulee mielellään kotiin vieraaksi, jos voin pyydetään.

Olohuonetentissä on jotain entisaikojen poliittisten tupailtojen tunnelmaa, joka vähentää paljon puhuttua politiikan vieraantumista arjesta. Naapuristo ja ystävät kokoontuvat kotiin pohtimaan oman kaupungin tai kunnan ja samalla Suomen tulevaisuuden kysymyksiä. Sekä Tapanilassa että Käpylässä puhuttiin paljon lähipalvelujen merkityksestä. Molemmilla alueilla on vuoden aikana tehty paljon keskustelua herättäneitä kouluverkkotarkasteluja, jotka nousivat keskusteluihin molemmissa paikoissa. Verrattuna perinteisempiin kahviloissa ja kouluilla järjestettyihin vaalipaneeleihin, jotka nekin ovat edelleen tärkeitä, olen huomannut, että olohuonetenttien keskustelut ovat astetta lähempänä arjen kysymyksiä. Olisikohan siis mahdollista, että #olohuonetentti voisi olla jo tututuksi tulleen somen sijaan näiden eduskuntavaalien uusi ihmisiä äänestämään innostava tuulahdus?

Johtajuudesta ja sen puutteesta

Sunnuntai 15.3.2015 klo 22.43 - Ville

Kuntauudistus, metropolihallinto, pisara-rata ja sote-uudistus liittyivät tällä vaalikaudella toteutumatta jääneiden suurhankkeiden joukkoon. Siihen miksi tavoitteita ei saavutettu, on varmasti monia syitä. Niin politiikassa kuin liike-elämässäkin, tavoitteiden saavuttama jättäminen johtaa kuitenkin väistämättä keskustelun johtajuuteen tai pikemminkin sen puutteeseen.

Viime vuosien haaveksi jääneiden uudistusten, saldo on sellainen, että kansalaiset varmasti syystä kantavat huolta jo demokratiamme toimivuudestakin. Suomessa on nyt peräkkäin kahden hallituksen pääministeri vetäytynyt tehtävistään vapaaehtoisesti kesken kauden ilman, että hänen hallituksensa olisi saanut eduskunnalta epäluottamuslauseen tai hän olisi esimerkiksi hävinnyt puolueensa puheenjohtajavaalit.

Matti Vanhasen toinen hallitus muuttui käytännössä toimitusministeriöksi jouluna 2009, kun pääministeri ilmoitti polvileikkaukseen vedoten jättävänsä tehtävät seuraavana kesänä. Keväällä 2009, joka olisi ollut ratkaisevaa aikaa tarttua pahenevaan taloustilanteeseen, maata johti poliittisesta vastuusta luopunut pääministeri. Talouden sijaan politiikassa huomio oli päähallituspuolueen puheenjohtajavaalissa. Vanhasen seuraaja Mari Kiviniemi ei pystynyt enää tekemään moniakaan uusia avauksia, vaan huomio oli lähinnä vaikeutuvassa eurokriisissä ja keskustan kannatuksen hupenemisessa vaalien lähestyessä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen hallituspohjan ratkaisi vaalit selkein luvuin voittaneen perussuomalaisen puolueen haluttomuus asettamiensa kynnyskysymysten vuoksi lähteä hallitusvastuuseen.   

Nyt voidaan nähdä, että Alexander Stubbin hallituksen pyrkimys toimia Kataisen hallituksen tekemien päätösten toimeenpanevana ministeriönä pitkälti epäonnistui. Vaalit olisi ollut parempi pitää jo viime syksynä. On helppo yhtyä pääministeri Stubbin omaan lauantaiseen arvioon siitä, että pääministerin olisi hyvä sitoutua tehtäväänsä vaalikaudeksi. Se, että Jyrki Katainen Brysselistä käsin esiintyy julkisuudessa ikään kuin sivullisena tarkkailijana asioihin, jotka häneltä jäivät puolitiehen, ei osoita suurta poliittisen vastuun kantoa. On todennäköistä, että jatkuvat vaihdokset niin pääministerin kuin yksittäisten ministerien paikalloilla, ovat osittain johtaneet siihen, ettei jo kertaalleen sovittuja päätöksiä ole saatu vietyä läpi. Kokemuksen ohella johtajuuteen kuuluu myös jatkuvuus. Tässä on ollut tällä vaalikaudella merkittäviä katkoksia.

Nykymenon dramaattisuutta korostettaessa on tietenkin hyvä muistaa, ettei menneinä vuosikymmeninä Suomessa ei istunut yhtään hallitusta täyttä vaalikautta. Urho Kekkosen Suomessa niin ennenaikaiset vaalit, virkamieshallitukset ja jatkuvat pääministerin vaihdokset olivat arkipäivää. Presidentillä oli enemmän valtaa ja hän myös käytti sitä. Ulkopoliittinen tilanne oli toinen. Neuvostoliito pyrki jatkuvasti sekaantumaan itsenäisen maan politiikkaan. Paluusta yksinvaltaa lähentyneen Kekkosen aikaan ei ole syytä haaveilla, vaan nykyinen valtioneuvostovetoinen hallintojärjestelmämme on saatava toimimaan paremmin. Se, että vaatiiko tämä myös lainsäädännällisiä muutoksia, saattaa olla keskustelun paikka, jos päätöksenteon vaikeudet jatkuvat ensi vaalikaudella. Syyllisten etsinnän ja rakentamattoman jälkiviisastelun sijaan viisaampaa on pohtia miten päästään eteenpäin.

Suomen pääministerin tehtävä on vaativa paikka ja jokaiselle sitä tavoittelevalle varmasti on nyt tarpeen suunnata kysymys, että onko henkilö valmis hoitamaan tehtävää seuraavat neljä vuotta, jos hänen puolueensa saa vaaleissa tähän riittävän kannatuksen? Äänestäjien vastuulle puolestaan jää sen pohtiminen, että kenellä puolueiden puheenjohtajista he uskovat olevan tähän tehtävään sen vaatimia johtajuustaitoja ja kykyä selviytyä työn mukaan tuomista vastuista.

Ylen vaaligalleria

Sunnuntai 15.3.2015 klo 12.27

Ville Jalovaara, SDP, Ylen vaaligalleriassa. Katson vaalikonevastaukseni ja hieman alle neljän minuutin haastattelu tästä linkistä.

13.3.1940

Perjantai 13.3.2015 klo 11.31 - Ville

Talvisodan päättymisestä 13.3.1940 on tänään tasan 75 vuotta. Tänä keväänä tulee kuluneeksi myös 70 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Suomen osalta sota päättyi Kilpisjärvellä saksalaisten vetäydyttä Norjan puolelle huhtikuun lopulla 1945 muutama päivä ennen Saksan lopullista antautumista.  Suomella on näin ollen takanaan pian 70 vuotta kestänyt yhtenäinen rauhanaika, mistä voimme olla kiitollisia. Vastaa ajanjaksoa ilman sotilaallista konfliktia, ei ole helppo löytää historiastamme.

Tänä päivänä ajallinen etäisyys heijastuu tapaan muistella sotaa. Veteraanisukupolvi käy harvalukuisemmaksi ja talvisodan muisteluissa varsin keskeisellä paikalla on sodan kova inhimillinen hinta. Suomalaisia kaatui 25 904. Kotikaupungistani Helsingistä palaamatta elossa kotiin jäi 1239 miestä. Vastapuolen luvuista on enemmän epäselvyyttä, mutta arvioiden mukaan Neuvostoliiton puolella kaatuneita oli noin 127 000.

Harva, joka on sodan nähnyt oikeasti kaikessa kovuudessaan, haluisi sen ikinä toistuvan. Jos Suomi olisi kevättalvella 1940 miehitetty  eläisimme tänään hyvin erilaisessa maassa.  Miehityksen myötä Suomella olisi ollut edessä Baltian maiden kohtalo. Todennäköisesti miehitys olisi taistelujen jälkeen toteutunut vielä monin verroin ankarampana kuin Baltiassa. Tässä tapauksessa Suomesta olisi ehkä tullut myös Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämö vuosina 1941–1944, kuten kävi Baltian maille ja mahdollisesti olisimme uudelleen itsenäistyneet 1990-luvun alussa Viron ja sen naapurimaiden tavoin.

Sodan päättymispäivänä on hyvä muistaa kaikkia sodan uhreja ja jatkaa toisaalta ulkopolitiikan, uskottavan maanpuolustuskyvyn ylläpitämisen sekä kansainvälisen yhteistyön kautta jatkaa työtä sen eteen, että Suomi voi seuraavatkin 70 vuotta pysyä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella.

Vieralijablogi: Lauri Ihalainen - Työelämän seurattava maailman muutosta

Tiistai 10.3.2015 - Työministeri Lauri Ihalainen

Suomi on joutunut samaan aikaan kohtaamaan mittavan rakennemuutoksen ja taloudellisen taantuman. Tilanne ei ole helppo.

Onko apurahatutkijoille sijaa yliopistoilla?

Sunnuntai 8.3.2015 klo 10.13 - Ville

Helsingin yliopiston rehtori antoi helmikuun lopulla päätöksen, jossa suositetaan tiedekuntia perimään henkilökohtaisella apurahalla työskenteleviltä tutkijoilta 1600 euroa vuosikorvausta työtiloista. Jos ja kun suositus otetaan täysimääräisesti käyttöön tiedekunnissa, se tuo merkittävän korotuksen apurahatutkijoiden tilavuokriin.   Ainoastaan Suomen Kulttuurirahasto on toistaiseksi ilmoittanut subventoivansa vuokraa, joten muiden kohdalla se jää tutkijoiden itsensä maksettavaksi.  Kohtuullinen tilavuokra on ymmärrettävä, mutta nyt korotukset johtavat siihen, että monella apurahatutkijalla ei ole jatkossa varaa työskennellä yliopistolla. Siitä, että viekö tämän joukon ohjaaminen työskentelemään yksin kotona tai kirjastoissa, suomalaista tieteentekemistä eteenpäin, on aihe, josta olisi hyvä käydä laajempaa keskustelua.

Vuokrankorotus nostaa pintaan laajemman huolen apurahatutkijoiden asemasta. Vaikka apurahatutkijat tekevät identtistä tutkimustyötä palkatun henkilöstön kanssa, heille ei tarjota esimerkiksi työterveydenhuoltoa, vaan ”työterveyshoito” on kaupungin terveysasemilla. Kiireettömän lääkäriajan saaminen Helsingissä kestää nyt lähes pari kuukautta.

Apurahoin tehty tutkimus liitettään yliopiston tutkimuksenarviointeihin ja näin olleen tuo siis yliopistolle tuloja. Suomen yliopistoilla on viime vuodet eletty talouden kanssa haasteellisia aikoja, joten tätä kautta hyvin ymmärtää, että lisätuloja tarvitaan. Toinen kysymys on se, onko hyvin epävarmassa työtilanteessa, välillä töissä ja välillä työttömänä, olevien väitöskirjantekijöiden ja post doc tutkijoiden joukko se kenelle on kohtuullista suunnata uusia maksuja? Tässä suhteessa voi suunnata toivomuksen myös maan seuraavalle hallitukselle yliopistojen perusrahoituksen nostamisesta toiminnan kannalta kestävälle tasolle.

Kahden todellisuuden rajalla

Lauantai 28.2.2015 klo 12.34 - Ville

Olipa taustalla mikä taho hyvänsä se, että Moskovan keskustassa tapahtuu vuonna 2015 todennäköisesti poliittisesta motivoitu murha, herättää ymmärrettävästi huolta täällä meillä Suomessa. Venäjän kehitys vakautta tai epävakautta Euroopassa lisäävään suuntaan on vuosisatojen ajan heijastunut myös meidän maahamme, eikä nykyaika ole tässä suhteessa poikkeus.

Kylmän sodan aikana Suomen itäraja oli kahden hyvin erilaisen valtion välinen raja. Meillä elettiin demokraattisessa markkinataloudessa ja naapurimaassamme sosialistisessa valtiossa, joka oli käytännössä kommunistisen puolueen harvainvalta. Muistan tulleeni Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Vainikkalasta turistimatkalta rajan yli junalla Suomeen. Vaikka olin nuori, mieleen on jäänyt se, että kuinka voimakas kokemus tarkoin vartioiduin rajan ylittäminen oli. Kaikki matkavarat tutkittiin laukun pohjia myöten ja mahdollisia salamatkustajia etsittiin junan joka kolosta. Kun tultiin Suomen puolelle, ikkunasta avautui toisen näköinen maa. Maiseman ohella ilmapiiri muuttuivat rennommaksi. Pelko siitä, että jos turistina sanoo tai tekee jonkin sopimattoman liikkeen, voi päätyä miliisin kanssa tekemisiin, poistui.

Kanssakäyminen Suomen ja Venäjän rajan yli on tänä päivänä helpompaa. Junia ei tutkita läpikotaisin edes idänsuuntaan mentäessä. Kaupankäynti ja turismi ovat olleet viime vuodet vilkasta, mutta silti Suomen itärajalla kohtaavat edelleen kaksi hyvin erilaista yhteiskuntamallia. Kylmän sodan päättymisen jälkeen meidänkin maassamme elätelty toive, Venäjän kehittymisestä länsimaiseksi demokratiaksi, on toistaiseksi osoittanut turhaksi. Pikemminkin erot ovat viimevuodet jyrkentyneet.  Siinä missä meillä esimerkiksi vähemmistöjen kohtelussa laki on kehittynyt tasa-arvoisempaan suuntaan, Venäjällä kehitys on ollut aivan päinvastainen.

Erityisen suurta huolta herättävät monet merkit siitä, ettei oikeusvaltio Venäjällä toimi. Se, että esimerkiksi tänä päivänä puheissa olevan Anna Politkovskajan jo vuonna 2006 tapahtuneen murhan toimeksiantajia ei ole saatu vastuuseen teoistaan, herättää epäluottamusta viranomaisten toimintakykyyn Venäjällä. Suomen on erittäin tarkasti seurattava nyt Venäjän kehitystä ja pohdittava suhtautumistamme siihen. Uskon, että Boris Nemtsovin murhan jälkeen näin tekee myös moni naapurimaamme asukas.

Tohtorin työnäkymät pitkäaikaistyöttömän ja huippututkijan välillä

Perjantai 20.2.2015 klo 16.06 - Ville

Tohtorien työllisyys nousi jälleen viime syksynä hetkeksi vilkkaan keskustelun kohteeksi. Debatti on hyväksi, silloin, kun sitä seuraa ongelmiin tarttuminen ja asioiden eteenpäin vieminen. Tehtävää riittää, sillä viime viikolla tulleiden tilastojen mukaan yliopistojemme tohtorituotannossa tehtiin vuonna 2014 uusi ennätys, peräti 1 860 uutta tutkintoa. Mitalin toinen puoli on tohtorityöttömyyden ennätys: 886 työtöntä tohtoria.   

Tohtorien ja laajemmin korkeakoulututkinnon omaavien työllistymiseen liittyvät erityisongelmat näyttävät olevan nyt aiempaa paremmin yleisessä tietoisuudessa. On selvää, että koulutettujen tohtorien määrät eräillä aloilla ovat yksinkertaisesti liian korkeita ainakin siinä tilanteessa, että heidän osaamispotentiaali ei yliopistomaailman ulkopuolella riittävästi ymmärretä hyödyntää. Yliopistojen ongelma on edelleen se, että niiden rahoitusmalli palkitsee yhä liiaksi määrästä, kun pitäisi kiinnittää huomiota enemmän tutkimuksen laatuun.  Tämän vuoden alusta on astunut voimaan hieman korjattu rahoitusmalli, jonka voi toivoa korjaavaan tilannetta edes joltain osin. Järeämpikin toimia tarvitaan.   Akateemiseen työttömyyteen liittyvät ongelmat ovat jo sitä luokkaa, että seuraavan maan hallituksen ohjelmasta toivottavasti löytyy asiaan ennakkoluuttomasti tarttuvia uusia toimia.   

Tohtoreita ei ole varaa pitää kortistossa

Sunnuntai 15.2.2015 klo 14.20 - Ville

Jäähyväiset metropolille?

Perjantai 13.2.2015 klo 12.33 - Ville Jalovaara, SDP:n Helsingin valtuustoryhmän varapuheenjohtaja

Esitysluonnoksen mukaan metropoli muodostuisi Helsingin seudun 14 kunnasta. Porvoo ja Lohja pääsisivät halutessaan mukaan. Uusi hallinto vastaisi maankäytöstä, asumisesta ja liikenteestä. HSL-kuntayhtymän tehtävät siirtyisivät metropolihallinnolle. Metropolihallinnolle tulisi demokraattisesti valittu metropolivaltuusto ja rahoitus tulisi alueen kunnilta.

Me pääkaupunkiseudun poliittiset vaikuttajat olemme istuneet viime vuosina lukemattomia tunteja kokoussaleissa kuuntelemassa erinäisiä hallinto- ja kuntajako selvityksiä. Lopputulos paljosta puheesta näyttää nyt kokoomuksen eilen ottaman kannan mukaan olevan, se, että ei tule uutta pääkaupunkiseudun yhteistyötä parantavaa hallintoa, eikä myöskään kuntaliitoksia. Pääkaupunkiseudun yhteistyön kehittäminen siis pysähtyy ainakin vuoteen 2021, jolloin kuntavaalien yhteydessä olisi seuraava mahdollisuus tehdä merkittävämpi hallintouudistus. Voidaan kysyä, että ovatko kaikki yhteistyön jarruttajat nyt tyytyväisiä, kun mitään ei tapahdu ainakaan kuuteen vuoteen?

SDP on yli kuntarajojen ajanut metropolihallinnon kehittämistä, koska näemme, että se olisi askel eteenpäin kohti parempaa yhteistyötä maankäytössä, asumisessa ja liikenteessä Suomen elinkeinoelämän kannalta keskeisellä alueella. Kunnallispolitiikassa ihmisille on tärkeätä arkea lähellä olevat kysymykset ja hallintomalli on helppo leimata tarpeettomaksi ”himmeliksi” joka voidaan kevyesti heittää monen vuoden valmistelun jälkeen roskakoriin. Se, että kuntien välinen yhteistyö alueellamme ei parane, näkyy kyllä myös ihmisten arjessa ennen kaikkea siinä, että asumisen hintaa ei saada alennettua ja liikenneyhteyksien kehittäminen hidastuu.

Väistämättä tässä alkaa uskoa, että politiikka todellakin on kokoomuksen vaalislogania lainaten ainakin osittain ”rikki”, kun päätöksenteko jumittaa näin merkittävässä asiassa. Näinä päivinä olisi hyvä mahdollisuus purkaa viimeisiä juoksuhautoja pääkaupunkiseudun kuntarajoilta ja on toivottaa, että pääministeri Stubb osoittaa kesällä lupaamaansa johtajuutta ja vie hanketta eteenpäin siten, kun hallituksessa on jo aiemmin yhdessä sovittu. Jos hallintomalli ei ole nyt täydellinen, sitä on mahdollisuus myöhemmin korjata.

SDP:n ryhmäpuheenvuoro budjetin lähetekeskustelussa 11.2.15

Keskiviikko 11.2.2015 klo 20.07 - Valtuustoryhmän varapuheenjohtaja Ville Jalovaara

Kaupungistuminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jonka myötä kaupungeissa asuvan väestön osuus kokonaisväestöstä kasvaa. Suomen kaupungistuminen alkoi jo keskiajalla ja tänään illan teemana on, miten Suomen pääkaupunki suhtautuu tähän yhä jatkuvaan kehityskulkuun vuonna 2016.

Helsingin väkiluku on vuodesta 1875 lisääntynyt 600 000 tuhannella. Arvioiden mukaan meitä on vuonna 2050 860 000. Helsingin kasvu on yhä jatkuvaa kilpajuoksua sen kanssa, että saadaanko tänne työn perässä muuttaville uusille asukkaille riittävästi kohtuuhintaisia asuntoja, työpaikkoja ja terveydenhuoltoa.

Jottei SDP:tä arvosteltaisi menneeseen jämähtämisestä, ei jäädä 1800-luvulle, vaikka edelleen kamppailemme täällä hyvin pitkälti samojen työhön, asumiseen ja terveydenhoitoon liittyvien ongelmien kanssa kuin yli sata vuotta sitten.

Esityslistan liitteenä olevissa aineistoissa maalataan Helsingistä kuva uppoavana Titanicina. Kuten olemme aiemmin todenneet, Helsingin talouden kuva ei kaikilta osin vastaa Suomen varisin synkeää kuvaa. Kaupunkia ei nosteta kukoistukseen toivottomuuteen vajoamalla. Tarvitaan luottamusta ja uusia työpaikkoja. Tässä hengessä SDP:n valtuustoryhmä tulee jättämään tänään merkittävän ryhmäaloitteen kaupungin työllisyyspolitiikan kehittämisestä. Pilvi Torsti kertoo kohta omassa puheenvuorossaan tästä tarkemmin.

Hyvinvointivaltio natisee Helsingissä liitoksissaan. Jonot kiireettömään lääkärinhoitoon on lähes kaksi kuukautta. Vapaaehtoistyötä tekevät järjestöt joutuvat paikkaamaan kaupungin palveluverkon aukkoja. Ne tekevät hienoa työtä, mutta julkisen vallan vastuita peruspalveluista, niille ei voida sälyttää. Yksinäisyyden helpottamisessa on jo riittävästi.  

SDP näkee, että kouluverkon kehittämisessä on huomioitava kaupungin kokonaisetu. On pohdittava, että syntyykö oikeasti säästöä, jos jokin tila jää opetusvirastolta tyhjäksi, mutta laskun maksaa tilakeskus? Oikeudenmukaisuus, perheiden "arjen sujuvuus" ja pedagogiikka on meidän mielestämme otettava huomioon kouluverkon kehittämisessä.

SDP näkee, että on nyt on toiminnan aika. Tarvitsemme lisää kohtuuhintaista asumista, työpaikkoja ja esimerkiksi mahdollisuuksia panostaa sote:ssa perheiden ennaltaehkäiseviin palveluihin sen sijaan, että nyt joudutaan keskittymään lähinnä vaurioiden korjaamiseen.

SDP näkee, että valtuustokauden puolivälitarkastelu on aito mahdollisuus tehdä korjaava liike terveys- ja hyvinvointierojen kasvuun. Talouskurissa me olimme onnistuneet, kuten Hyvinkäällä kuulimme, varsin hyvin.

Tuottavuustavoitetta sekä kaupungin investointikattoa on kriittisesti tarkasteltava ja huomioitava Helsingin todellinen väestökasvu ja väestönkasvun rakenne. Kasvava kaupunki tarvitsee kouluja ja terveyspalveluita. Jos korjaavia liikkeitä ei tehdä, kaupungin kehitys voi kääntyä negatiiviseksi. Emme rakenna tätä kaupunkia itseämme vaan tulevia sukupolvia varten.  

Maanpuolustuskurssilla oppii arjenkin arvostamista

Perjantai 6.2.2015 klo 21.02 - Ville

Viiden kurssipäivän aikana käsiteltiin Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta sekä niin puolustusvoimien, pelastusviranomaisten, terveydenhuollon, sivistystoimen ym. toimialojen varautumista poikkeusoloihin. Luentojen ja ryhmätöiden ohella kurssin ohjelmaan kuuluvat tutustumiskäynnit Kaartin jääkärirykmenttiin Santahaminassa sekä Helsingin pelastuslaitoksen Kallion paloasemalle. Kurssin realistisen oloisessa harjoitusskenaariossa sijaistin pari päivää Aluehallintoviraston ylijohtajaa.   Harjoitukseen oli ylimäärisine uutislähetyksineen varsin helppo eläytyä nykyisen monin tavoin jännittyneen maailmantilanteen keskellä.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on meillä tällä hetkellä ehkä hieman liaksi keskittynyt vain sotilaalliseen varautumiseen, kun tulisi laajemmin pohtia sitä, että mikä on maamme kokonaiskestokyky mahdollisessa kriisitilanteessa. Miten huoltovarmuutta voidaan lisätä ja miten erityisesti nykyisen vahvan sähköriippuvuuden aikana kestokykyämme voitaisiin vahvistaa tilanteessa, jossa energian saanti vaikeutuu.   

Viikko erinäisten skenaarioiden äärellä siitä, miten asiat voisivat pahimmillaan mennä huonosti, saa toki myös arvostamaan sitä, miten varsin hyvin monet asiat haasteista huolimatta arjessa sujuvat maassamme päivästä toiseen. 

Maanpuolustuskursseja on Suomessa järjestetty 1960-luvun alusta. Ajoittain erityisesti valtakunnallisia kursseja on kritisoitu puolustusvoimien lobbausorganisaatioksi. Ehkä osittain näinkin. Kuitenkin se, että niin siviilejä kuin sotilaitakin kootaan samoihin luentosaleihin pohtimaan poikkeusoloihin varautumista, on tunnusomaisesti suomalainen tapa varautua huolehtimaan maastamme myös poikkeusoloissa, oli kyseessä sitten sotilaallinen konflikti tai vakava luonnonkatastrofi. Näin ollen on toivottava, että erityisesti näitä paikallistason vaikuttajia kouluttavia alueellisia kursseja voitaisiin jatkossa lisätä.

Kysymys Helsingin kaupunginvaltuuston kyselytunnille 28.1.

Keskiviikko 28.1.2015 klo 18.57 - Ville Jalovaara