Jos emme muista historiaa, joudumme elämään sen uudestaan.

Tiistai 27.1.2015 - Ville

Päivälleen 70 vuotta sitten 27.1.1945 Natsi-Saksan vastaiseen liittoumaan kuuluneet puna-armeijan Ensimmäisen Ukrainan rintaman 60. armeijan joukot saapuivat Puolassa Krakovan lähellä sijaitsevalle Natsi-Saksan pahamaineiselle Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille ja vapauttivat elossa löytyneet noin 7 500 vankia. Tapahtuman johdosta vietetään tänään toisen maailmansodan kansanvainojen uhrien muistopäivää.

Vierailin vuoden 2013 joulukuussa ensimmäistä kertaa nykyisin museona olevalla valtavalla kahden leirin alueella. Käynti Euroopan historian suurimman teollisen joukkoteloituksen tapahtumapaikalla oli pysäyttävä kokemus. Leirialueella kulkiessa tuntuu, että aika on pysähtynyt. Piikkilanka-aidat ovat yhä paikoillaan, ja junan kiskot vievät kuvista tutun portin kautta lastauslaiturille, josta tuhansia ihmisiä marssitettiin suoraan raiteiden päädyssä oleviin kaasukammioihin.

Historiantutkijoiden arvioiden mukaan Auschwitzissa surmattiin noin 1 300 000 ihmistä: suurin osa oli junilla eri puolilta Eurooppaa tuotuja juutalaisia, lisäksi leirillä kuoli kymmeniä tuhansia puolalaisia, romaaneja, venäläisiä sotavankeja ja muihin natsien ali-ihmisinä pitämiin väestöryhmiin kuuluneita ihmisiä.

Puolalaisten ja monen muun Itä-Euroopan kansan kärsimykset eivät päättyneet vuonna 1945 natsivallan vapautumiseen, vaan vapauttajista tuli nopeasti uusia miehittäjiä, jotka pitivät itä-Eurooppaa lujassa otteessaan aina 1990-luvun alkuun.

Keskitysleirimuseon seinältä jäi mieleen espanjalaisen filosofin George Santayanan (1863 – 1952) lausuma “The one who does not remember history is bound to live through it again.” Jos emme muista historiaa, joudumme elämään sen uudestaan.

Olemmeko 70 vuodessa Euroopassa jo liiaksi unohtaneet mitä Auschwitzissa ja keskitysleireillä tapahtui, kun antisemitismi ja kaikenlainen muukalaisvastaisuus nostavat jatkuvasti enemmän päätään Euroopassa? Se, että toinen maailmansota kaikkine hirmutekoineen ei johtanut sotien loppumiseen ja rauhan aikakauteen, on myös asia, mitä on usein vaikea käsittää. Sotia on käyty niin Koreassa, Vietnamissa, Afganistanissa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kansamurhia on nähty niin Ruandassa kuin Jugoslavian hajoamista seuranneissa sodissa.

Samaan aikaa, kun maailman johtajia kokoontuu Auschwitzin muistamaan siellä tehtyä joukkomurhaa, rikoksia ihmisyyttä vastaan tehdään niin Syyrian sisällissodassa kuin Isiksen vallassa pitämillä alueilla Irakissa. Sota on läsnä jälleen myös Euroopassa. Samoilla alueilla Itä-Ukrainassa missä käytiin toisen maailmansodan aikana raskaita taisteluja Neuvostoliiton ja Saksan joukkojen välillä sota on viime ja tämän vuoden aikana vaatinut jo 5000 uhria. Sota on ihmiskunnan hirvittävin vitsaus ja rauhan palauttamiseksi kaikille konfliktialueille on nyt ja tehtävä aina kaikki voitava. Sitä, mitä Auschwitzissa tapahtui, emme saa ikinä unohtaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Holokausti, Puola, Toinen maailmansota

Millaisia kouluja näemme tulevaisuuden Helsingissä?

Torstai 22.1.2015 klo 19.07 - Ville

Ensi viikonloppuna Helsingissä järjestävät Educa-messut nostavat kouluasiat keskiöön. Helsingin opetuslautakunnassa jatkamme ensi viikolla ennen joulua pöydälle jääneen opetusviraston ”Palveluverkkotarkastelun keskeiset linjaukset ja tavoitteet” käsittelevän linjapaperin käsittelyä. Paperi on Helsingin koulujen tulevaisuuden kehittämisen kannalta merkittävä ja sen johdosta siitä on laajan poliittisen keskustelun ohella hyvä käydä myös kansalaiskeskustelua.

Olen toiminut Helsingin opetuslautakunnan jäsenenä reilut kaksi vuotta ja saman ajan kaupunginvaltuutettuna. Ensimmäisenä lautakunta vuotenani 2013 ei käynnistetty  uusia kouluverkkotarkasteluja, mutta viime vuonna 2014 muun muassa Puistolassa, Tapanilassa ja Käpylässä aloitettiin paljon keskustelua ja ristikkäisiä mielipiteitä herättäneet tarkastelut. Tapanilan kouluverkon osalta asiaa käsitellään jälleen tiistain kokouksessa asian jäätyä yllättäen toistamiseen pöydälle joulukuun lautakunnassa.

”Palveluverkkotarkastelun keskeisiä linjauksista ja tavoitteita” käsittelevä linjapaperi etenee opetuslautakunnasta vielä myös Helsingin kaupunginhallitukseen päätösasiana, joten siellä edustettuina olevat poliittiset ryhmät joutuvat ottamaan kantaa siihen, millaisia kouluja ne toivovat, että Helsingissä tulevaisuudessa on. Helsingin kaupunginvaltuustoryhmät kokoontuvat ensi viikon lopulla Hyvinkäälle kaksipäiväiseen valtuustokauden puolivälitarkastelu seminaariin, jonka yhteydessä opetustoimen tulevaisuuteen liittyvät kysymykset todennäköisesti nousevat myös esille. Helsingin kaupungin yhtenä keskeisenä strategisena tavoitteena on valtuustokaudella 2013–2017 terveys- ja hyvinvointierojen kasvun kaventaminen. Tässä korostuu se, että jokaisessa lähikoulussa jokaisessa kaupunginosassa tulisi tarjota yhtä korkeatasoista opetusta.

Palveluverkkotarkastelun keskeisiä linjauksia ja tavoitteita koskevan linjapaperin mukaan Helsingissä olisi vain yli 500 oppilaan suomenkielisiä kouluja ja lukioita, jos opetusviraston suunnitelmat toteutuvat.  Sinänsä on ymmärrettävää, että kouluverkon kehittämiselle yritetään löytää joitain yhtenäisiä linjauksia, mutta tiukkojen matemaattisten lukujen kiinni lyöminen siitä minkä kokoisia kouluja kaupungissa voi olla, ei välttämättä ota riittävästi huomioon kaupunginosien eroja ja muita tarpeellisia kysymyksiä.  

On huomioita se, etteivät kaikki nykyiset koulutilat sijainniltaan todennäköisesti mahdollista tavoitteena olevia suuria opetuksen yksiköitä ja toteutuessaan suunnitelmapaperia saattaa edellyttää joidenkin koulujen lakkauttamisia ja ehkä puolestaan uusien koulurakennusten rakentamista. Kaupungin koulujen oppilaiden tarve vaihtaa koulurakennusta koulupäivien aikana muun muassa teknisen käsityön tai kotitalouden takia saattaa lisääntyä, jos koulujen hallinnolliset yhdistämiset lisääntyvät ja niiden rinnalla tehdään tiloista luopumisia.

Koulujen hallinnollisilla yhdistämisillä, vaikka ne eivät johtaisikaan aina tiloista luopumiseen, pyritään samaan aikaan hallinnollisia säästöjä useimmiten yhdistämällä kahden koulun rehtorin toimet.  Rehtorin tehtävä on edelleen koulun hyvinvoinnin kannalta keskeinen ja mitä isompi yksikkö on, sitä harvemmin rehtori on käytettävissä yksittäisen opettajan tai oppilaan asioiden hoitamiseksi. Monet rehtorit ovat jo nykyisellään kuormitettuja, joten on myös tarkkaan pohdittava, että miten isommat yksiköt vaikuttavat rehtorien ja sitä kautta heidän alaisinaan olevien opettajien työssä jaksamiseen.   

Linjapaperin yksi keskeinen kysymys on siinä, että sen muutostoimenpiteet näyttävät kohdistuvan vain kaupungin kouluihin. Erillisellä perusopetuksen järjestämisluvalla toimivat kaupungin sopimuskoulut, valtion koulut ja muut kaupungissa sijaitsevat yksityiset koulut voinevat jatkaa toimintaansa ennallaan yhteiskunnan tuella ilman uusia oppilasmäärävaatimuksia.  

Paperissa on peruskoulujen ohella myös lukijoiden ja ammatillisen koulutuksen järjestämistä koskevia muutoksia, joihin kaupungin päättäjien on syytä tarkoin tutustua ennen kuin linjaavat kantansa niihin. Itse näkisin, että niin kaupunkilaisia kuin työntekijäjärjestöjäkin olisi tarpeen myös kuulla ennen merkittävien koulutuspoliittisten linjausten tekemistä. Yhtälailla numeroiden ja faktojen lisäksi tarvittaisiin perusteellisempaa pedagogista keskustelua siitä miten koulun koko vaikuttaa oppimistuloksiin.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, opetusvirasto, kouluverkko

Millaisia kouluja näemme tulevaisuuden Helsingissä?

Torstai 22.1.2015 klo 19.07 - Ville

Ensi viikonloppuna Helsingissä järjestävät Educa-messut nostavat kouluasiat keskiöön. Helsingin opetuslautakunnassa jatkamme ensi viikolla ennen joulua pöydälle jääneen opetusviraston ”Palveluverkkotarkastelun keskeiset linjaukset ja tavoitteet” käsittelevän linjapaperin käsittelyä. Paperi on Helsingin koulujen tulevaisuuden kehittämisen kannalta merkittävä ja sen johdosta siitä on laajan poliittisen keskustelun ohella hyvä käydä myös kansalaiskeskustelua.

Olen toiminut Helsingin opetuslautakunnan jäsenenä reilut kaksi vuotta ja saman ajan kaupunginvaltuutettuna. Ensimmäisenä lautakunta vuotenani 2013 ei käynnistetty  uusia kouluverkkotarkasteluja, mutta viime vuonna 2014 muun muassa Puistolassa, Tapanilassa ja Käpylässä aloitettiin paljon keskustelua ja ristikkäisiä mielipiteitä herättäneet tarkastelut. Tapanilan kouluverkon osalta asiaa käsitellään jälleen tiistain kokouksessa asian jäätyä yllättäen toistamiseen pöydälle joulukuun lautakunnassa.

”Palveluverkkotarkastelun keskeisiä linjauksista ja tavoitteita” käsittelevä linjapaperi etenee opetuslautakunnasta vielä myös Helsingin kaupunginhallitukseen päätösasiana, joten siellä edustettuina olevat poliittiset ryhmät joutuvat ottamaan kantaa siihen, millaisia kouluja ne toivovat, että Helsingissä tulevaisuudessa on. Helsingin kaupunginvaltuustoryhmät kokoontuvat ensi viikon lopulla Hyvinkäälle kaksipäiväiseen valtuustokauden puolivälitarkastelu seminaariin, jonka yhteydessä opetustoimen tulevaisuuteen liittyvät kysymykset todennäköisesti nousevat myös esille. Helsingin kaupungin yhtenä keskeisenä strategisena tavoitteena on valtuustokaudella 2013–2017 terveys- ja hyvinvointierojen kasvun kaventaminen. Tässä korostuu se, että jokaisessa lähikoulussa jokaisessa kaupunginosassa tulisi tarjota yhtä korkeatasoista opetusta.

Palveluverkkotarkastelun keskeisiä linjauksia ja tavoitteita koskevan linjapaperin mukaan Helsingissä olisi vain yli 500 oppilaan suomenkielisiä kouluja ja lukioita, jos opetusviraston suunnitelmat toteutuvat.  Sinänsä on ymmärrettävää, että kouluverkon kehittämiselle yritetään löytää joitain yhtenäisiä linjauksia, mutta tiukkojen matemaattisten lukujen kiinni lyöminen siitä minkä kokoisia kouluja kaupungissa voi olla, ei välttämättä ota riittävästi huomioon kaupunginosien eroja ja muita tarpeellisia kysymyksiä.  

On huomioita se, etteivät kaikki nykyiset koulutilat sijainniltaan todennäköisesti mahdollista tavoitteena olevia suuria opetuksen yksiköitä ja toteutuessaan suunnitelmapaperia saattaa edellyttää joidenkin koulujen lakkauttamisia ja ehkä puolestaan uusien koulurakennusten rakentamista. Kaupungin koulujen oppilaiden tarve vaihtaa koulurakennusta koulupäivien aikana muun muassa teknisen käsityön tai kotitalouden takia saattaa lisääntyä, jos koulujen hallinnolliset yhdistämiset lisääntyvät ja niiden rinnalla tehdään tiloista luopumisia.

Koulujen hallinnollisilla yhdistämisillä, vaikka ne eivät johtaisikaan aina tiloista luopumiseen, pyritään samaan aikaan hallinnollisia säästöjä useimmiten yhdistämällä kahden koulun rehtorin toimet.  Rehtorin tehtävä on edelleen koulun hyvinvoinnin kannalta keskeinen ja mitä isompi yksikkö on, sitä harvemmin rehtori on käytettävissä yksittäisen opettajan tai oppilaan asioiden hoitamiseksi. Monet rehtorit ovat jo nykyisellään kuormitettuja, joten on myös tarkkaan pohdittava, että miten isommat yksiköt vaikuttavat rehtorien ja sitä kautta heidän alaisinaan olevien opettajien työssä jaksamiseen.   

Linjapaperin yksi keskeinen kysymys on siinä, että sen muutostoimenpiteet näyttävät kohdistuvan vain kaupungin kouluihin. Erillisellä perusopetuksen järjestämisluvalla toimivat kaupungin sopimuskoulut, valtion koulut ja muut kaupungissa sijaitsevat yksityiset koulut voinevat jatkaa toimintaansa ennallaan yhteiskunnan tuella ilman uusia oppilasmäärävaatimuksia.  

Paperissa on peruskoulujen ohella myös lukijoiden ja ammatillisen koulutuksen järjestämistä koskevia muutoksia, joihin kaupungin päättäjien on syytä tarkoin tutustua ennen kuin linjaavat kantansa niihin. Itse näkisin, että niin kaupunkilaisia kuin työntekijäjärjestöjäkin olisi tarpeen myös kuulla ennen merkittävien koulutuspoliittisten linjausten tekemistä. Yhtälailla numeroiden ja faktojen lisäksi tarvittaisiin perusteellisempaa pedagogista keskustelua siitä miten koulun koko vaikuttaa oppimistuloksiin.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, opetusvirasto, kouluverkko

Laajasalon päiväkotien tilaongelmat ratkaistava viipymättä

Keskiviikko 21.1.2015 klo 18.48 - Ville Jalovaara, Mari Holopainen



Helsingin Uutiset (14.1.) kertoi viiden Laajasalossa ja Jollaksessa olevan päiväkodin tilanahtaudesta, jonka johdosta lasten vanhemmat ovat ilmaisseet huolensa Helsingin varhaiskasvatuslautakunnalle.

Viraston tilamitoitusohjeen tulkinnan seurauksena 21 lapselle mitoitetussa tilassa on hoidossa lähes 30 lasta. Se, että osa päivästä vietetään eri ryhmissä, ei riitä poistamaan tilanahtaudesta aiheutuvaa rasitusta. Hyväksyessään erityisesti uusia tiloja koskevat varhaiskasvatuksen tilanormien muutokset vuonna 2013 Helsingin valtuusto edellytti, että lasten terveyttä ja hyvinvointia ei saa huonontaa.

Vastakkaista lupauksista huolimatta näin näyttää nyt käyneen. Varhaiskasvatuslakiluonnos takaisi yli 3-vuotiaille 21 lapsen ryhmät. Helsingin esimerkit osoittavat, että selkeille ryhmäkokomääräyksille on tarve. Helsingin on ryhdyttävä viipymättä toimenpiteisiin päiväkodeissa havaittujen ryhmäkoko- ja tilaongelmien ratkaisemiseksi.

Mari Holopainen, kaupunginvaltuutettu (vihr)

Ville Jalovaara, kaupunginvaltuutettu (sd)

Mielipidekirjoitus Helsingin Uutisissa 21.1.2015

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pävähoito, Laajasalo, Helsinki

Vakiduuni on järkeenkäypä unelma myös nykysuomalaiselle

Lauantai 17.1.2015 klo 13.29 - Ville

Käydessäni 1990-luvun laman aikana lukiota Helsingissä opettajat rohkaisivat meitä, että sitten, kun olemme koulumme käyneet, tulevaisuuden Suomessa ei tule olemaan puutetta työpaikoista. Vaikka tuolloin Suomessa oli suurtyöttömyys, uskottiin, että viimeistään siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, työtä riittää kaikille.  Päätelmä oli johdonmukainen ja myös monien asiantuntijoiden mielestä todennäköinen tulevaisuuden näkymä.

Koulut on nyt käyty ja olen ennättänyt lähemmäs neljänkymmen vuoden ikään. Takana on viidentoista vuoden ura akateemisena pätkätyötutkijana Helsingin yliopistolla ja välistä sen ulkopuolelta vauhtia hakien. Erinäisiä pätkiä mahtuu noihin vuosiin niin monta, että olen jo ajat sitten pudonnut laskuista. Se, että historian tutkiminen itsessään on ollut niin kiintoisaa, on antanut motivaation jatkaa. Kesällä 2008 työelämän epävarmuus oli yksi syy lähteä mukaan politikkaan, mikä on tuonut elämääni paljon uusia mielenkiintoisia asioita.

Toistakymmentä vuotta sitten luvattua työvoimapulaa ei ole Suomeen vielä tullut. Työttömyys on yhä kiusanamme. Toisin kuin joskus menneinä aikakausina koulun penkillä istuminen ei tänä päivänä ole tae työpaikasta.  Akateemisten työttömien määrässä liikutaan kymmenissä tuhansissa. Työttömiä tohtoreitakin on jo tuhat. Tähän joukossa käymisestä on itsellänikin kokemusta. On hyvä, että työmarkkinoita ja yhteiskunnan turvaverkkoja kehitetään vastaamaan maailman muutosta. Samalla on merkille pantavaa se, että innokkaimmin pätkittäisyyttä lisääviä työelämän joustoja vaativat useimmiten sellaiset tahot, joilla ei välttämättä ole omakohtaista kokemusta jatkuvasta toimeentulon epävarmuudesta.

Suomi ei paini työelämän haasteiden kanssa yksin. Opintomatkat ovat usein avartavia, mutta aivan kaikkea näkemäänsä ei kannata tänne suoraan kopioida, jottei kulunutta sanontaa lainaten päätyisi niin sanotusti ojasta allikkoon.  Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jonka taloudesta meillä eurooppalaisilla on myös opittavaa, noin 20 miljoonaa työntekijää tekee pätkätöitä niin pienellä palkalla, että heillä on vakavia vaikeuksia tulla toimeen. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa suuri osa työvoimasta joutuu turvautumaan valtion ja hyväntekeväisyysjärjestöjen avustuksiin. Myös Britanniassa työssäkäyvien köyhien määrä on konservatiivihallituksen aikana noussut ennätyslukemiin. Nollasopimusten varassa kitkuttaa puolitoistamiljoonaa brittiä.  Matalista työttömyysluvuista tunnetussa Saksassa demarit ovat pyrkineet hallituksessa tarttumaan siihen, että yhä useampi tulisi työllään myös toimeen.

Huolimatta siitä, että monet ovat jo nostamassa käsiään pystyyn työelämän sirpaleisuuden edessä, unelma vakituisesta työpaikasta elää yhä vahvana, vaikka toki on niitäkin joiden elämäntilanteeseen pätkittäisyys sopii.  Vakituista työtä tavoitellaan, koska se tuo elämään tulleessaan suunnitelmallisuutta ja vakautta, jota myös nykysuomalainen osaa arvostaa. Entisaikojen vuosikymmenten pituiset työurat samassa työpaikassa ovat nykyään harvinaisia. Kuitenkin tiedämme, että vuosien kokemuksella ihminen kehittyy työssään ja hänen osaamisestaan voi tulla yritykselle korvaamaton resurssi. Energiaa menee työhön, eikä sen pohtimiseen, että mistä löytyy seuraava pätkä, kun nykyinen on ohi.  Maailma muuttuu ja työelämä sen mukana. Vakiduuni ja sen vakituinen tekijä on yhä kuitenkin suuri voimavara niin työntekijälle kuin työnantajalle. 

Kolumni Demokraatti -lehdessä 16.1.2015.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Akateeminen työttömyys, Pätkätyö, Taantuma, Työllisyyspolitiikka, Työmarkkinat

Terveys- ja hyvinvointierojen kaventaminen Helsingissä vaatii tekoja

Sunnuntai 11.1.2015 klo 15.24 - Ville

Helsingin Sanomat on viime päivinä uutisoinut Helsingin päivystyssairaaloiden ruuhkaisuudesta ja henkilökunnan työssä jaksamisesta. Joulupyhät ja uuden sairaalan avaaminen Malmille on varmasti kärjistänyt ongelmia, mutta uusia asia pitkät jonotusajat päivystykseen ja myös terveyskeskuslääkärin vastaanotolle Helsingissä eivät ole. Perusterveydenhuollon akuutin resurssikriisin selvittäminen vaati nyt kaupungin päättäjiltä toimenpiteitä.

Päivystyksen myös joulunpyhien ulkopuolella ilmenevän ruuhkaisuuden taustalla on meillä Helsingissä osittain se, että terveyskeskukset ovat osassa kaupunkia pahoin ruuhkautuneet.  Helsinkiläisenä kaupunginvaltuutettuna saan tästä aiheesta eniten kansalaispalautetta. Olen ottanut asian useaan kertaan esille kaupunginvaltuustossa muun muassa jättämällä huhtikuussa 2013 asiasta kirjallisen kysymyksen silloiselle sosiaali- ja terveystoimesta vastaavalle apulaiskaupunginjohtajalle.  

Hoitoon pääsyn epätasaisuus näkyy siinä, että lääkäriajan Laajasalossa saa viikossa, kotikulmillani Vuosaaressa, kiireettömälle vastaanotolle pääsyä joutuu nyt odottamaan lähes kaksi kuukautta.  Huomattavat erot johtuvat resurssien epätasaisen jakautumisen ohella siitä, että julkisten terveyspalveluiden kysynnässä on kaupunginosien sosioekonomisesta rakenteesta johtuvia eroja. Käytön volyymit ovat 620 000 asukkaan kaupungissa suuria. Vuonna 2013 Helsingissä oli 470 232 käyntiä terveyskeskuslääkärillä.  Helsingissä sote-uudistuksen yhteydessä on liioittelematta elämän ja kuoleman kysymys vahvistaa ja kehittää terveysasemaverkkoamme, jotta yksilönterveyttä uhkaavat jonot voidaan purkaa ja jonotusajat saadaan inhimillisiksi sekä potilaille että kovan paineen alla työskentelevälle henkilökunnalle    

Päivystyssairaaloiden ruuhkien osalta ei ole aikaa odottaa sote-uudistuksen toteumista vaan toimivia tarvitaan nyt. Suunnitelmat siirtää psykiatrinen päivystys tänä keväänä Aurorasta Malmin ruuhkien keskelle herättää erityistä huolta. Omalta osaltani olen valtuutettuna jälleen kerran pyytänyt kaupungilla näistä toiminnoista vastaavilta tahoilta selvitystä siitä, mitä tilanteen helpottamiseksi voidaan tehdä. Annettujen resurssien ollessa rajatut, on tietenkin ymmärrettävää, että sote-viraston mahdollisuudet toimia on rajalliset. Toivonkin siksi, että kun Helsingin valtuustoryhmät kokoontuvat tämän kuun lopussa Hyvinkäälle valtuustokauden puolivälitarkasteluseminaariin siellä yhteisenä huolenamme on pohtia sitä, miten perusterveydenhuoltomme tilannetta voidaan seuraavan kahden vuoden aikana korjata.


Helsingin kaupungin yhtenä keskeisenä strategisena tavoitteena tälle valtuustokaudelle on terveys- ja hyvinvointierojen kaventaminen. Perusterveydenhuollon hoitoon pääsyn vaikeudet tuskin ainakaan tulevat tämän päämäärän saavuttamista edesauttamaan, joten on hyvin tärkeätä, että tähän asiaan tullaan nyt puolivälitarkastelussa kiinnittämään yli puoluerajojen erityistä huomiota.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, sote,

Sata päivää vaaleihin - se on vähän!

Perjantai 9.1.2015 klo 17.24 - Ville

Huhtikuun kolmantena viikonloppuna pidettäviin kevään eduskuntavaaleihin on tänään aikaa tasan sata päivää. Se on itse asiassa vähän. Aika tulee menemään ehdokkaana olevilta ja vaalitöihin lähteviltä nopeammin kuin uskommekaan ja kohta ollaan vaalivalvojaisissa jännittämässä omaa ja puolueen menestystä.  Millainen kevät sitten on edessä? Mistä keskustellaan?

Vuosi sitten olisi voinut jo aavistaa, että Suomen talous- ja työllisyystilanne tulee olemaan yksi näiden vaalien pääteemoja.    Suomen lähitulevaisuuden suurempia haasteita on talouden syvän rakennemuutoksen selvittäminen ja työllisyysasteen merkittävä nostaminen. Hyvinvointivaltio, josta olemme voineet olla ylpeitä, on päivitettävä perinnöksi tuleville sukupolville. Puolueiden toistaiseksi julkaisemista vaaliohjelmista yhtenäistä näkemystä siitä, miten Suomi saadaan nousuun, on hieman vaikea löytää.  Koska yksikään puolue tuskin saa huhtikuussa yli 50 % kannatusta, kyky yhteistyöhön on ratkaisevaa. Toivottavaakin, että media haastaa tässä kuten muissa kysymyksissä rakentavaan keskusteluun.

Tammikuun 2014 alussa tuskin oli vielä aavistettavissa, että Suomen ulkopolitiikka muuten kuin EU:n osalta tulee nousemaan keskeiseksi vaaliteemaksi. Tässä luonnollisesti Suomen nykyiset turvallisuuspoliittiset ratkaisut ja sen arvioiminen, että missä määrin niitä on tarve päivittää, puhuttavat. Itse näkisin, että Nato-suhteen ohella olisi tarpeen käydä myös aktiivista keskustelua siitä, miten Suomen omaa puolustusta voidaan vaikeasta taloudellista tilanteesta huolimatta vahvistaa ja kuinka yhteistyötä Ruotsin kanssa voidaan tiivistää.  Viime päivien uutiset Ranskasta kertovat, että Euroopan ja Venäjän suhteiden ohella tullaan varmasti keskustelemaan Lähi-idän kriisien ja ääriliikkeiden Euroopan vakaudelle aiheuttamasta vaarasta ja niiden toimien mukanaan tuomista yhteiskunnallisista ristiriidoista.Sekä Suomen talouteen että maamme ulkopoliittisen toimintaympäristöön kohdistuu merkittäviä epävarmuutta lisääviä tekijöitä. Nopeaa ja yksikertaisin ratkaisuin tehtävää paluuta vuonna 2008 alkanutta talouskriisiä edeltävään aikaan tuskin on tiedossa.  Historiasta tiedämme kuitenkin, että yhteistyöllä olemme selvinneet vaikeuksista aiemminkin.

On hyvä jatkuvasti muistaa, että Suomi on viiden ja puolen miljoonan asukkaan maa Euroopan laidalla. Meillä ei oikeasti varaa syviin jakolinjoihin ja siksi vaaleissa on tärkeä puhua erimielisyyksien lisäksi myös siitä, mikä meitä kansakuntana yhdistää ja mitkä ovat Suomen myönteisen tulevaisuuden avaimet. Tämän vuoksi uskon, että kansamme haluaa tietää äänestyspäätöksiä tehdessään, että mitkä puolueet ovat aidosti halukkaita lähtemään kantamaan hallitusvastuuta ja ovat kyvykkäitä rakentavaan yhteistyöhön. Tänä vaalikautena nähtyyn vaalivoittajien välittömästä oppositioon siirtymisestä ja laajapohjaisen hallituksen ideologisista ristiriidoista johtuvaan osittaiseenkaan tyhjäkäyntiin, meillä ei ole toista kertaa varaa.

Politiikassa aktiiviselle ihmisille vaalit ovat, jos ei nyt ihan sentään elämän parasta aikaan, niin hyvin mielenkiintoista aikaa kuitenkin. Vaalitunnelmia voi tukiryhmien ja puolueiden kautta lähteä seuraamaan myös ne, joilla ei tämänkaltaisesta toiminnasta ehkä aikaisempaa kokemusta.  Puoluekantaa katsomatta lopuksi hatun nosto kaikille ehdokkaille ja heidän tukijoukoillensa siitä, että ovat valmiit tänä kevään laittamaan itsensä likoon pohtiakseen seuraavat sata päivää yhdessä maamme tulevaisuutta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vaalit, eduskuntavaalit, SDP, kokoomus, keskusta, perussuomalaiset, ulkopolitikka, talouspolitikka

Metropolihallinnon valmistelua jatkettava Suur-Helsinki puheista huolimatta

Lauantai 3.1.2015 klo 15.23 - Ville

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen jatkoi tänään Helsingin Sanomissa kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lasse Männistön alkuviikosta aloittamaa keskustelua, jossa ehdotetaan pääkaupunkiseudun metropolihallinnon korvaamista suurkaupungilla. Siihen nähden, että Helsingin kaupunginhallituksen enemmistö kesäkuussa ja Alexander Stubbin hallitus elokuussa ovat linjanneet edistää metropolihallinto hanketta nämä kannanotot sen kuoppaamisesta herättävät hämmennystä.

Alkuviikosta julkaisin asiasta yhdessä kaupunginhallituksen jäsen Kaarin Taipaleen kanssa kannanoton, jossa esittämämme toivomus siitä, että nyt kaikesta jarrutuksesta huolimatta lopulta kalkkiviivoille edenneen metropolihallintosuunnitelman valmistelua jatkettaisiin, on hyvä jälleen toistaa. On hyvin valitettavaa, jos vuosikaudet valmistelu metropolihallintohanke jää Stubbin hallitukselta puolitiehen, kuten nyt vaalikauden lopun lähestyessä ja jarrutuksen yhä jatkuessa uhkaavasti näyttää.

Helsingin naapurikunnista tuoreeltaan kuullut Helsingin Sanomien uutisoimat lausunnot kertovat, että pääkaupunkiseudun kuntaliitosten toteuttaminen Helsingistä annettavalla ohjeistuksella ei jälleen kerran ole omiaan rakentamaan sitä luottamusta, mitä kuntien tiiviimpi yhteistyö täällä koko Suomen talouden kannalta keskeisellä alueella edellyttäisi. Vaikka metropoli ja kuntaliitos asiat vietäisiin kansanäänestyksen, mikä sinänsä on mahdollista, ei ole mitään takeita siitä, että kaikkien mukaan toivottujen kuntien asukkaista löytyy niiden valtuustoja suurempaa kannatusta metropolikaupunki hankkeella. Huonoimmassa tapauksessa tässä voisi käydä niin, että kuntaliitokset jäävät toteutumatta ja myös metropolihallinto on jäädytetty.  Silloin olemme alueemme yhteistyön kehittämisessä takaisin lähtöruudussa. Tämä ei ole kenenkään etu.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, Vantaa, Espoo, Jussi Pajunen, Helsingin kaupunki, metropolihallinto

Kaupungin asukastaloja tarvitaan myös jatkossa

Perjantai 2.1.2015 klo 15.21 - Villle

Helsingin Uutiset kertoi tänään verkkosivullaan, että Helsingin kaupungin asukastaloja ollaan edelleen lakkauttamassa.  Toisin kuin uutisessa todetaan, tämä asia ei ole vielä ensi keskiviikon 7.1 kaupunginhallituksen kokouksen esityslistalla. Helsingin demarien kanta tässä asiassa ei ole muuttunut, eli kannatamme näiden talojen säilyttämistä kaupungin oman toimintana edelleen. Toivon, että saamme tähän kaupungin muilta puolueilta riittävän tuen kaupunginhallituksen käsittelyssä.   

Olen käynnyt viime vuonna tutustumassa asukastalotoimintaan Helsingissä ja näen, että sillä on edelleen tarvetta. Yhteistyöllä järjestöjen kanssa on keskeinen rooli asukastalojen toiminnassa, mutta yksin järjestöjen vastuulle asukastaloja ei tulisi siirtää. Mielestäni on tärkeätä, että asukastalon arjen pyörittämisessä on jatkossakin mukana Helsingin kaupungin sosiaali- terveysviraston ammattihenkilökuntaa. Asukastaloilla on merkittävä rooli kaupungin ennaltaehkäisevässä sosiaalityössä ja syrjäytymisen vastustamisessa sekä yhteisöllisyyden vahvistamisessa. Taloudellisesti vaikeina aikoina työttömyyden ja siitä seuraavien ongelmien lisääntyessä asukastalojen kaltaisen toiminnan tarve pikemmekin korostuu.  

1 kommentti . Avainsanat: Helsinki kaupunki, asukastalot,

Konkretiaa keskusteluun puolustusyhteistyöstä

Keskiviikko 31.12.2014 klo 14.22 - Ville

Turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa keskittyy yhä sen ympärille, tulisiko maamme hakea Nato-jäsenyyttä vai ei. Suomen ja Ruotsin välisen yhteistyön tiivistämistä tuntuvat kannattavan kaikki, mutta keskustelu kaipaa konkretiaa.

Ruotsin ennenaikaisten vaalien peruuntuminen tarkoittanee sitä, ettei Ruotsi sosiaalidemokraattien johdolla hae Nato-jäsenyyttä ja yhteistyön tiivistäminen Suomen kanssa pysyy maan turvallisuuspolitiikan keskeisenä tavoitteena.

Suomen tai Ruotsin Nato-jäsenyys muuttaisi strategista asetelmaa Pohjois-Euroopassa ja haastaisi suoraan pahenevien talousvaikeuksien kanssa kamppailevan Venäjän, joka näkee punaista kaikessa Naton laajentumiseen liittyvässä.

Suomen ja Ruotsin läheinen yhteistyö tai jopa puolustusliitto ei puolestaan muuttaisi strategista asetelmaa samalla tavoin Itämeren alueella, vaan voisi pikemminkin vahvistaa alueen vakautta. Siksi aktiivista keskustelua Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön tiivistämisestä on syytä jatkaa, vaikka länsinaapurissamme ei nyt saada asiasta vaaliteemaa ensi kevääksi.

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 31.12.2014.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi, Ruotsi, puolusyhteistyö, turvallisuuspolitiikka, Nato, Helsingin Sanomat

Vuosi 2014 ja Suomen turvallisuuspolitiikan pitkä linja

Tiistai 30.12.2014 klo 15.29 - Ville

Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.

Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella.  Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.

Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.

Nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto ja vahvoissa rinnastuksissa menneen ja nykyisen välillä on vaaransa. Vladimir Putinin johtama Venäjä ei ole Neuvostoliiton kaltainen Yhdysvaltojen taloudellisen ja sotilaallisen aseman globaalisti haastamaan kykenevä supervalta. Monet merkit kertovat, että Ukrainan suunnalla tehdyt sotatoimet ovat jo ylittäneet sen kantokyvyn ja maa on öljyn hinnan samanaikaisen laskun vuoksi ajautunut vakavaan taloudelliseen kriisiin, jonka vanavedessä tulee poliittinen epävakaus. Vallanpitäjien ikivanha keino ollut alkaa osoittaa kansalle ulkoisia vihollisia siinä vaiheessa, kun tyytymättömyys heihin lisääntyy. Venäjällä Natosta on jo tehty syntipukki Venäjän pitkälti itse aiheutettuihin vaikeuksiin. Tässä asetelmassa on realistista pohtia sitä, että miltä Suomen hakeutuminen Naton jäseneksi Venäjän näkökulmasta näyttäisi ja mihin kauppapoliittisiin vastatoimiin se mahdollisesti johtaisi. Esimerkiksi, sillä että Finnairilta kiellettäisiin Venäjän ilmatilan käytön Aasian lennoilla, olisi merkittäviä vaikutuksia maamme  talouteen monista muista kysymyksistä puhumattakaan.
Uhkakuvien maalailijoista Suomen aseman osalta ei nykypäivänä ole puutetta. Putin ja Venäjä tulevat meitä päivittäin vastaan iltapäivälehtien lööpeissä.  Joskus pahimpia kauhuskenaarioita lukiessa tuntuu unohtuvan, että elettiin täällä silloin kuin naapurilla oli tukikohta Helsingin kupeessa Porkkalassa.

Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: turvallispolitiikka, Venäjä, Ukraina, kylmä sota, Nato, Sauli Niinistö, Erkki Tuomioja

Metropolia ei kannatta jäädyttää kalkkiviivoilla

Maanantai 29.12.2014 klo 16.13 - Kaarin Taipale, Ville Jalovaara

”Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys. Ei ole näköpiirissä mitään yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua pääkaupunkiseudun yhteisiin, yhä kipeämmäksi muodostuviin ongelmiin.” Näin totesi Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura vuonna 1982.

Ratkaisua on etsitty vuosikymmeniä ja samaan aikaan pääkaupunkiseutu on kasvanut yhä laajemmalle alueelle. Viimein on saatu aikaan lakiesitys metropolihallinnosta, jota Helsingin kaupunginhallituksen enemmistö on päättänyt tukea ja jonka maan hallitus on sopinut vievänsä eduskuntaan. Mutta ei. Nyt pääkaupunkiseudun kehittämisen jarrumiesten joukkoon on liittynyt hallituspuolue kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lasse Männistö.

Männistö vetoaa kansanäänestykseen, joka järjestettäisiin metropolikaupungista. Kyseessä on joulukuun alussa julkistettu kuntajakoselvittäjien ehdotus, että metropolialueen viisi kuntaa yhdistettäisiin uudeksi metropolikaupungiksi. Mukana olisivat Helsinki, Espoo, Kauniainen, Sipoo ja Vantaa. Lisäksi metropolikaupunkiin liitettäisiin Tuusulan eteläisin, Helsinki-Vantaan lentokenttään rajoittuva osa.

Männistö tietää vallan hyvin, mikä olisi lopputulos. Helsinkiläisten vastaus olisi todennäköisesti kyllä, espoolaisten ja kauniaislaisten jyrkkä ei, vantaalaisista ei tiedä. Mutta alueen yhteiselle suunnittelulle ja avoimelle päätöksenteolle saataisiin taas stoppi. Sote-ratkaisun sotkeminen metropoliin on pelkkää hämäystä. Nytkin sairaanhoitopiirillä on omat päätöksentekoelimensä.

Metropolihallinnon torjumiseksi sanotaan, ettei tarvita enempää ’hallintoa’. Tämä perustelu ei pidä, koska metropolihallinto tarkoittaisi kahta päätöksentekotasoa kuten nytkin: kunnat ja metropolin, joka korvaisi maakunnan. Metropolikaupunki taas tarkoittaisi kolmiportaista hallintoa: maakunnan, kaupungin ja 15-20 ’kotikaupunkia’. On vaikea kuvitella, etteivät esitetyt 15-20 ’palvelualuetta’ vaatisi omaa päätöksentekojärjestelmäänsä. Näitä sadantuhannen asukkaan kaupunginosavaltuustoja olisi nykyisen Helsingin alueella ehkä viisi.

Oleellisimpia eroja näiden kahden ratkaisun välillä on, että metropolihallinto käsittäisi 14 kuntaa eli maantieteellisesti laajemman alueen kuin metropolikaupunki. Metropolihallinnolla olisi rajoitetumpi toimivalta kuin metropolikaupungilla, ja kunnat säilyisivät itsenäisempinä. Metropolihallinto korvaisi maakunnan roolin, metropolikaupunki ei. Metropolikaupungilla olisi verotusoikeus, metropolihallinnolla ehkä ei.

Yksi asia on selvä. Pääkaupungin nopeasti kasvavalla vaikutusalueella ei kuntien vapaaehtoinen ja sattumanvarainen yhteistyö enää riitä. Seutu on kansainvälisesti verrattuna joka tapauksessa vain taskukokoinen metropoli. Asumisen, liikkumisen, työnteon, maahanmuuton ja elinkeinopolitiikan kysymyksien ratkaisemiseksi pöydälle on levitettävä omia etujaan vahtivien kuntien rajat ylittävä kartta. On pakko voida tehdä sitovia päätöksiä. Hurskaat toivomukset eivät johda toteutukseen.

Kaarin Taipale, Helsingin kaupunginhallituksen jäsen (sd)

Ville Jalovaara, valtuustoryhmän varapuheenjohtaja (sd)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metropolihallinto, Helsinki, Vantaa, Espoo, kokomus, SDP

Onko Suomella opittavaa Ruotsin tavasta ratkoa hallitusongelmia?

Lauantai 27.12.2014 klo 15.35 - Ville

Ruotsalaiset tekivät sen taas, eli yllättivät muun maailman kyvyllään löytää ”diskuteeraamalla” ulospääsy vaikeasta poliittisesta tilanteesta. Ruotsin ennenaikaisten vaalien peruminen sekä hallituksen ja oppositiopuolueista osan budjettisopimuksen löytyminen kertoo, että joskus politiikassa panokset on nostettava äärimmäisen koviksi, jotta voidaan löytää ratkaisu, jolla päästään eteenpäin.
Ruotsin sopu toiselta puolen lisää uskoa pohjoismaiseen neuvotteluihin ja konsensuksen hakemiseen perustuvaan yhteiskunnalliseen kulttuuriin, jotta meillä Suomessa on viimeaikoina jopa pääministerin taholta kriittisesti arvoitu. Toisaalta Ruotsin hallituskriisi antaa esimerkin siitä, että jos päätöksentekokykyistä hallitusta ei saada aikaiseksi, kynnys ennenaikaisiin vaaleihin ei pidä olla liian korkea.

Meillä Suomessa ennenaikaisista vaaleista on puhuttu useaan otteeseen tämän vaalikauden aikana. Ensimmäisen kerran uusia vaaleja pohdittiin sen jälkeen, kun toimintakykyisen hallituksen muodostaminen kesällä 2011 osoittautui hyvin haasteelliseksi, koska vaalit selkein luvuin voittaneen puolueen Eurooppa-politikkaa koskevat kynnyskysymykset estivät sen mukaan tulon hallitukseen. Jyrki Kataisen hallitus muodostettiin kuuden ideologiselta taustaan varsin erilaisen puolueen varaan ja sittemmin matkasta on erinäisten kynnyskysymysten myötä poistunut vielä kaksi puoluetta. Monia merkittäviä asioita on saatu edistettyä, mutta yleisesti tunnettu tosiasia on se, että niin Jyrki Kataisen kuin Alexander Stubbin hallitusten taival ei ole ollut helppo. Taustalla tietenkin vaikuttaa koko Euroopan yleinen taloudellinen ja myös poliittinen epävakaus.

Pidän tärkeänä sitä, että erilaisista ideologisista taustoista tulevat puolueet ovat Suomessa valmiita yhteistyöhön, enkä usko, että meille suoraan sopii Ruotsin mallin mukainen puolueblogijärjestelmä. Koska Suomea ei todennäköisesti voi ensi kesänä yksi puolue johtaa, pääkeskustelu nyt kuljettaessa kohti huhtikuun vaaleja, tulisi olla siinä, että kuka ja millä ehdoilla puolueet ovat valmiita tekemään yhteistyötä toisten kanssa. Suomen nykyiset haasteet ovat sitä loukkaa, että sivustaseuraajaan rooliin ei yhdelläkään vakavasti otettavalla poliittisella puolueella pitäisi olla ensi vaalikaudella varaa etukäteen lähteä. Kansalaisilla on äänestyspäätöksiä tehdessään oltava selkeä käsitys puolueiden mahdollisista kynnyskysymyksistä sekä siitä kenen kanssa ne ovat valmiit samaan hallituksenpöytään istumaa

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ruotsi, hallitus, eduskuntavaalit, 2015, Katainen, Stubb

Turvallisuuspolitiikassa tarvitaan jatkumoa ja kykyä sopeutua muutokseen

Lauantai 20.12.2014 klo 16.57 - Villle

Vuosi sitten joulun alla maailma Suomen ympärillä näytti päällisin puolin varsin toisenlaisesta kuin miten sen tänään näemme. Ukraina oli vielä valtio, jonka pitkään jatkuneisiin talousongelmiin emme kiinnittäneet erityistä huomiota. Syyrian verinen sisällissota jatkui jo toista vuotta, mutta ei suoraan heijastunut Suomeen. Ukrainan myötä epävarmuus on tullut niin lähelle, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskustelun teemat ovat nyt hyvin erilaisia kuin joulukuussa 2013.

Vuodentakaisiin nykyisestä poikkeaviin keskustelun aiheisiin palaaminen auttaa ymmärtämään, kuinka vaikeasti ennakoitavia turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen vaikuttavat käänteen, usein ovat. Näin on ollut myös aiemmin historiassa. Koko niin sanottua kylmän sodan aikakautta 1940-luvun lopulta 1990-luvun taitteeseen sävyttivät vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin ja vuoden 1948 Berliinin saarron kaltaiset kriisit sekä toisaalta pyrkimys niiden ratkaisemiseen ilman, että ne kärjistyivät kolmanneksi maailmansodaksi.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa korostuu toisaalta kyky sopeutua tauotta ympärillä muuttuvaan maailmantilanteeseen ja toisaalta jatkumon mukanaan tuoma turvallisuus. Suomen turvallisuutta on koko sodan jälkeisen ajan pyritty rakentamaan taitavasti hoidetun ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuksen varaan. Tähän nyt 70 vuotta täyttävään perusratkaisuun nojaamme edelleen ja se on toistaiseksi osoittanut toimivuuteensa. Sekä Suomen kansainvälinen asema että puolustusvoimien materiaalinen ja koulutuksellinen valmius on tällä hetkellä aivan eri loukkaa kuin ”edellisen” kylmän sodan kuumimpina vuosina.  

Ukrainan kriisi on myös osoittanut, että turvallisuuspoliittista perusratkaisua ei ole yksinkertaista muuttaa hetkessä tai ainakin muutoksen tekeminen lähettäisi vahvan viestin johonkin suuntaan. Suurin osa Naton periaatteellisista kannattajistakin näyttää ymmärtävän, että hakeminen sotilasliiton jäseneksi kiristyneessä maailmantilanteessa lisäisi jännitystä täällä Pohjois-Euroopan osassa ja vaikeuttaisi suhteitamme Venäjään. On myös tärkeätä, että naapurimaillemme kaikissa ilmansuunnissa Suomen virallinen linja on selkeä ja ennakoitava. Tätä taustaa vasten pidän ymmärrettävänä presidentti Sauli Niinistön eilen eduskuntapuolueiden johtajien kanssa Mäntyniemessä käymiä keskusteluja, joiden tarkoituksena oli Suomen yhteisen turvallisuuspoliittisen näkemyksen vahvistaminen.  

Toisin kuin välillä väitetään, Suomi ei ole jäänyt seuraamaan ympäröivän maailman muutosta passiivisena. Luonteva uusi avaus kuluneena vuotena on ollut pitää tiiviimmin yhteyttä länteen erityisesti siihen maahan, joka on tehnyt hyvin samankaltaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja meidän kanssamme ja hakea tiiviimpää puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Tämä on suuntaus, joka toivottavasti ensi vuonna vahvistuu ja jonka syventämisestä voidaan molempien maiden eduskuntavaalien yhteydessä avoimesti keskustella.         

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, ulkopolitiikka, kylmä sota, Sauli Niinistö, puolustusvoimat, kriisi

Onko anteeksipyynnöille vielä tilaa maailmanpolitiikassa?

Lauantai 13.12.2014 klo 22.25 - Ville

Suurvaltapolitiikassa anteeksipyyntäminen on harvinainen ele. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä poliittisesta anteeksipyyntämisestä nähtiin neljäkymmentä neljä vuotta sitten Puolassa. Vieraillessaan joulukuussa 1970 Varsovassa Saksan silloinen liittokansleri Willy Brandt polvistui yllättäen Varsovan gheton muistomerkillä ja näin esitti Saksan hallituksen puolesta puolalaisille anteeksipyynnön heidän toisen maailmansodan aikana kokemien kärsisimysten johdosta.

Liittokanslerin polvistuminen gheton muistomerkille sai aikanaan Saksassa kahtalaisen vastaanoton. Mielipidemittauksissa noin puolet piti sitä perusteltuna ja toinen puolisko liioiteltuna eleenä. Kansainvälisesti ”Warschauer Kniefallse” oli merkittävä askel Saksan ja sen hyökkäyssodasta kärsineiden Itä-Euroopan maiden sovinnon tiellä. Muistellessaan tapahtumaa myöhemmin Brandt totesi, että "Unter der Last der jüngsten Geschichte tat ich, was Menschen tun, wenn die Worte versagen. So gedachte ich Millionen Ermordeter.” ”Historian painon alla, tein mitä ihmiset tekevät, kun sanat loppuvat. Tällä tavoin muistin miljoonia surmattuja ihmisiä.”

Myöntäessään avoimesti toisen maailmansodan aikaiset hirmuteot ja pyytäessään niitä anteeksi Saksa on valinnut toisen tien kuin toinen viime maailmansodan johtava akseli-valta Japani, jonka välejä naapurimaihin edelleen rasittaa sodan aikaiset hirmuteot ja haluttomuus varauksetta myöntää ne ja pahoitella niitä.

Ylipäätänsä maiden välisissä suhteissa valitettavan harva valtiojohtaja on Willy Brandtin tavoin ollut valmis myöntämään ja avoimesti pahoittelemaan maansa aikaisempia vääriä tekoja. Voidaan kuitenkin kysyä, että olisiko sovinnon ja omien menneisyyden virheiden myöntämisen tielle lähteämisellä sittenkin enemmän tilaa myös nykyisessä maailmanpolitikassa sen sijaan, että on aina loppuun asti pyrittävä seisomaan oman linjan takana seurauksista riippumatta?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Varsova, Puola, Saksa, sovitus, toinen maailmansota, holokausti

Elämää on somen ulkopuolellakin

Tiistai 9.12.2014 klo 6.23 - Ville

peukku.jpgPidin viime viikonlopun molemmin puolin täystauon sosiaalisen median käytöstä.  Jo muutama päivä ilman Facebookkia ja Twitteriä sai pohtimaan näiden meillä Suomessa aktiivisesti käytettyjen sosiaalisen median työkalujen laajempaa vaikutusta nyky-yhteiskuntaamme. Somettaminen on viimeisen kuuden vuoden aikana kasvattanut suosiotaan niin, että sen vaikutukset tapaamme kommunikoida ovat selkeästi merkittäviä, vaikka aiheesta on toistaiseksi tehty ilmeisen vähän vakavasti otettavaa tutkimusta.
Facebookin kautta pysymme ajan tasalla siitä, mitä päällisin puolin tuttavillemme lähellä ja kaukana kuuluu. Päivittäisten tekemisten ohella kuulemme uusista työpaikoista ja matkoista.  Kommunikaatiotapamme on muuttunut varsin paljon sitten 1990-luvun alun, jolloin kirje tai puhelinsoitto silloin kuin vastaaja sattui olemaan kotona, olivat pääasiallisia yhteydenpidon muotoja. Kasvokkain käytävän keskustelun tapaista interaktiivista kommunikaatiota somettaminen ei korvaa. Facebook lienee vähentänyt monia perinteisempiä kanssakäymisen muotoja, kuten kyläilyä ja pidempien kuulumisten vaihtamista puhelimessa.
Tilastoja ei ole, mutta joskus helsinkiläisissä lähiöissä liikkuessa tuntuu, että nykysin pihoilla näkee vähemmän lapsia leikkimässä ja naapureita vaihtamassa kuulumisia kuin parikymmentä vuotta sitten. Yhä vaativammaksi muuttuneen työelämän ohella myös muuttuneet vapaa-ajan viettotavat todennäköisesti ovat tähän vaikuttaneet.

Sosiaalisella medialla on toki myös ollut paljon myönteisiä vaikutuksia maailmaamme. Sen johdosta uutistoimistoilla ja muulla perinteisellä medialla ei ole enää tiedonvälityksen monopolia ainakaan niissä maissa, joissa Internetin käyttöä ei pyritä rajoittamaan.  Auktoritaarisesti johdetuissa maissa, kuten Kiinassa, viranomaisten on yrityksistä huolimatta vaikea aukottomasti kontrolloida netin käyttöä. Pienellä nettiosaamiselle viranomaispalomuureja voi kiertää. Yhden ainoan ehdottomaan totuuden ylläpitäminen on Pohjois-Korean kaltaisia diktatuureja lukuun ottamatta nykyisin vaikeaa.

Kansalaisten mahdollisuudet osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat meillä Suomessa somen ansiosta lisääntyneet. On tultu pitkä matka siitä, kun lehden toimituksen julkaisemaksi hyväksymä mielipidekirjoitus oli ainoita tapoja kansalaiselle toimia mielipidevaikuttajana. Somen ansioista erilaisista mielipiteistä ei Suomessa ole pulaa. Itselle tärkeän uutisen tai näkökulman löytäminen valtavasta tietomäärästä ja kokonaisnäkemyksen muodostaminen sen sijaan saattaa jo olla haastavampi tehtävä.

Oma some-taukoni oli siinä määrin myönteinen kokemus, että suosittelen muillekin. Täystauon ohella toki voi toki pohtia myös, kuinka tiivisti puhelimen tai tietokoneen kautta on tarpeen käydä päivän aikana katsomassa, että mitä somessa juuri parhaillaan tapahtuu. Metromatka ulos katsellen omissa ajatuksissaan voi olla joskus virkistävämpi tapa siirtyä töistä kotiin, kun Facebookin selailu älypuhelimen näytöltä. Näkemisenarvoista elämää on myös somen ulkopuolella.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sosiaalinen media, Facebook, Twitter, media, yhteiskunnan muutos, kaupunki, Helsinki

Kommentoi kirjoitusta.

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä vaaliteema heillä ja meillä?

Torstai 4.12.2014 klo 7.53 - Ville

Ruotsalaiset yllättivät itsensä ja myös politikkaansa aktiivisesti seuraavat tarkkailijat tällä puolen Pohjanlahtea ilmoittamalla, että maassa järjestetään ennenaikaiset vaalit maaliskuussa.  Kun Suomi ja Ruotsi käyvät nyt vaaleihin tasatahtia, tämä avaa mahdollisuudet myös keskustella yhteisistä turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä teemoista. Niistä päällimmäisenä lienevät suhteet Venäjään ja toisaalta Natoon sekä suhtautuminen kahdenvälisen puolustusyhteistyön tiivistämiseen.

Suomen ja Ruotsin välien lähenemisestä Euroopan kiristyneen turvallisuuspoliittisen tilanteen keskellä on nähty tänä vuonna monia myönteisiä merkkejä. Naapurimaiden turvallisuusyhteistyölle on kannatusta maissamme yli puoluerajojen. Nyt eroilmoituksensa jättänyt Stefan Lövenin demarivetoinen hallitus ilmoitti nimittämisensä jälkeen lokakuussa, ettei Ruotsi tule heidän johdollaan hakemaan Naton jäsenyyttä ja totesi jatkoksi maan haluvan tiivistää puolustusyhteistyötä Suomen kanssa.

Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen kohtalonyhteys oli keskeistä myös, jos voidaan sanoa, edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1980-loppuun. Suomen ja Ruotsin asetelmat konfliktissa olivat erilaiset, meillä oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa ja Ruotsi länteen nojaava virallisesti puolueeton maa. Neuvostoliitto joutui ottamaan huomioon suhtautumisessaan Suomeen myös Ruotsin reaktiot, koska halusi pitää heidät Naton ulkopuolella. Jos Neuvostoliitto olisi liiaksi kovistellut Suomea tai vaatinut meitä tiiviimpään YYA-yhteistyöhön, Ruotsi olisi todennäköisesti siirtynyt Naton jäseneksi.

Nato jäsenyyden kannatus on molemmissa maissa hieman lisääntynyt Ukrainan kriisin johdosta, mutta myös vastustajia on edelleen runsaasti. Epäilyille on perusteensa. Turvatakuiden ohella Nato-jäsenyys myös saattaisi viedä meidät mukaan vastakkainasetteluihin, josta väkiluvultaan pienen maan on viisaampaa pysyä ulkopuolella.

Suomen ja/tai Ruotsin Nato jäsenyys muuttaisi merkittävällä tavalla strategista asetelmaa Pohjois-Euroopassa ja haastaisi suoraan Naton laajentumista kammoksuvan Venäjän.  Aina niinkin kaukaa kuin Pietarin kaupungin perustamisesta Nevajoen suulle 1700-luvun alussa Venäjän strategisena huolena on ollut ”pussittaminen” Suomenlahden itäisimpään perukkaan. Useat historian vaiheet kertovat, että Venäjän näkökulmasta näille peloille löytynee ymmärrystä, vaikka heidän voimapolitikkaa ei voi hyväksyä. Nykytilanteessa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys tekisi Itämerestä Naton sisämeren, eikä Venäjä varmasti katsoisi tällaista kehitystä hyvällä.  

Suomen ja Ruotsin läheinen yhteistyö puolestaan ei muuttaisi strategista asetelmaa samalla tavoin Itämeren alueella vaan olisi pikemminkin omiaan vahvistamaan alueen vakautta. Suomella ja Ruotsilla on jo nyt runsaasti yhteistyötä puolustusvoimiensa koulutuksesta ja myös valvonnassa. Nyt, kun molemmissa maissa mennään kohta vaaleja samaa tahtia, olisi erinomainen mahdollisuus keskustella siitä, kuinka syvälle yhteistyötä ollaan valmiita syventämään esimerkiksi ilmavoimien ja merivoimien tulevissa kalustohankinnoissa tai jopa molemmin puolisten sotilaallisten turvatakuiden asteelle.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ruotsi, Vaalit 2015, Nato, Venäjä, puolustusyhteistyö

Millainen maa Suomi on vuonna 2024?

Maanantai 1.12.2014 klo 23.18 - Ville

Tämän viikon lauantaina vietetään Suomen 97 itsenäisyyspäivää ja muistellaan kansamme menneitä kohtalonvuosia. Eri aikakausina itsenäisyys on merkinnyt suomalaisille hieman eri asioita riippuen ympäröivästä maailmantilanteesta. Menneisyyden ohella itsenäisyyspäiväviikolla on hyvä pohtia, mitä Suomelle nyt kuuluu ja katsoa myös eteenpäin. Millaisen Suomen haluamme nähdä kymmenen vuoden kuluttua vuonna 2024 ja mitä olemme yhdessä valmiit tekemään sen eteen?

Maailmantilanteen muutosten ja lähialueellamme lisääntyneen epävakauden johdosta varmasti tänä vuonna viime vuotta enemmän ajatuksissamme korostuu Suomen valtiollisen itsenäisyyden merkitys suhteessa muihin valtioihin ja se kuinka tärkeätä on, että voimme jatkossakin tehdä päätöksiä omasta tulevaisuudestamme ilman minkään ulkoisen tahon painostusta.

Tänä päivänä keskeinen osa maan itsenäisyyttä on myös maan talouden itsenäisyys ja valtiontalouden hoitaminen niin, että päätösvalta maan asioista ei siirry velkojavaltioille ja markkinavoimille, kuten esimerkiksi Kreikalle on käynyt.

Itsenäisyyteen liittyy keskeisesti myös Suomen kansallisen yhtenäisyyden varjeleminen niin, että mahdollisimman moni voi kokea jatkossakin tämän maan hyväksi paikaksi elää. Nykyiset talouden vaikeudet muodostavat tälle merkittävän uhan, jos niitä ei pystytä tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti ratkaisemaan. Suomen lähitulevaisuuden suurempia haasteita on lähivuosina talouden rakennemuutoksen selvittäminen ja työllisyysasteen merkittävä nostaminen. Hyvinvointivaltio, josta olemme voineet olla ylpeitä, on päivitettävä perinnöksi myös tuleville sukupolville.

Nyt on hyvä ottaa yhteiseksi tavoitteeksi, että kun Suomi juhlii kolmen vuoden päästä itsenäisyytemme sadatta vuosipäivää 6.12.2017, olemme löytäneet tien ylöspäin nykyisistä talouden vaikeuksista ja myös hyvinvointivaltio seisoo entistä vakaammalla pohjalla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: itsenäisyys, itsenäisyyspäivä, 1917, Suomi, 2024, kansallinen yhtenäisyys

Mitä yhteiskunta voi tehdä perhesurmien ehkäisemiseksi

Maanantai 24.11.2014 klo 7.45 - Ville

Viime päivät otsikoissamme on ollut tällä kertaa Kuopiossa tapahtunut perhetragedia, jossa äidin kerrotaan surmanneen kaksi pientä lastaan. Aihe on äärimmäisen järkyttävä ja sitä mitä siitä voi kirjoittaa, joutuu perusteellisesti harkitsemaan. Koen, että yleensä, kun ihmisiä on saanut surmansa traagisissa olosuhteissa, on ulkopuolisten parempi noudattaa suurta varovaisuutta asioiden julkisessa kommentoinnissa. Me emme tiedä yksityiskohtia, poliisille on annettava rauha tutkia ja omaisille on annettava tilaa surulle ja järkytyksestä toipumiselle. Yhteiskunta ei voi vaieta ongelmistaan, mutta en aina usko, että näyttävät otsikot ovat omiaan ennalta ehkäisemään vastaavien tapahtumien toistumista maassamme ja edistämään keskustelua, jossa kysymyksiin löydettäisiin oikeita ratkaisumalleja.

Toistaiseksi punnituimpia viimeisestä tragediasta kuulemiani puheenvuoroja on ollut Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland esiintyminen eilisissä tv-uutisissa. Kalland arvioi haastattelussa muun muassa, että perheille pitäisi tarjota varhaista tukea ilman leimaavana koettavaa lastensuojelun asiakkuutta. Kuten Kalland totesi, sosiaalihuoltolain uudistuksessa ollaan menossa tähän suuntaan ja pyritään korostamaan ennaltaehkäisevän työn merkitystä.

Siitä huolimatta taustalta olevia kysymyksiä on pohdittava, väkivalta on tietenkin yksiselitteisesti kaikissa olosuhteissaan tuomittava. Toisen ihmisen ja vielä omien lastensa surmaaminen on asia, jota ei voi ymmärtää ja ikinä hyväksyä.  

En tunne viimeaikaisten ikävien tapahtumien yksityiskohtia, enkä viittaa kommenteissani niihin, mutta olen usein pohtinut sitä, onko ajassamme jotain erityistä sellaista, että yksilöt ja perheet kokevat, että viimeisen asti on selviydyttävä yksin? Heikkoudelle ja avun pyytämiselle ei koeta olevan tilaa ja lopulta päädytään äärimmäisiin tekoihin?

Olemmeko kadonneet myös meille vieraammasta lähimmäisestä välittämisen ja huolehtimisen kulttuurin? Ovatko ihmiset toisilleen niin vieraita, että esimerkiksi samassa talossa naapurista ei voisi pyytää pientä apua arjen haasteissa tai pihalla kysyä normaalisti kuulumisia?  On myös paikallaan pohtia, että missä määrin nykyisellä taloudellisesti vaikealla ajalla ja työelämän epävarmuudella on vaikutusta perheiden hyvinvointiin ja millä kaikilla toimilla yhteiskunta voisi tässä enemmän tukea jäsentensä hyvinvointia

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: perhesurmat, Kuopio, lastensuojelu, sosiaalihuoltolaki, MLL,

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »